On talviaika. Maan lumipeite on kuin tunturista hakattua marmoria. Ilma
on seesteinen ja kirkas, tuuli terävä kuin menninkäisten takoma miekka,
puut näyttävät valkeilta koralleilta, kukkivilta mantelin oksilta.
Täällä oli raikasta kuin korkeilla Alpeilla. Kaunis on yö revontulineen
ja lukemattomine tuikkivine tähtineen.
Myrskyt tulevat, pilvet nousevat, puistelevat kätköistään joutsenen
untuvia. Lumihiutaleet lentelevät, peittävät rotkotiet ja talot,
avonaiset kentät ja ahtaat kadut. Mutta me istumme rauhallisessa
tuvassa, hehkuvan uunin ääressä; täällä kerrotaan vanhoista ajoista, ja
me kuuntelemme satua.
Aavan meren rannalla oli jättihauta, sillä istui keskiyön hetkellä
haudatun sankarin haamu; hän oli ollut kuningas. Kultainen vanne
välkkyi hänen otsansa ympärillä, hiukset liehuivat tuulessa, hän oli
puettuna rautaan ja teräkseen. Hän painoi alakuloisena alas päätään ja
huokasi kadotetun sielun tavoin syvässä tuskassa.
Laiva kulki ohi. Miehet laskivat ankkurin ja nousivat maihin. Heidän
joukossaan oli laulaja. Hän astui kuninkaallisen hahmon luo ja kysyi:
Miksi sinä suret ja kärsit?
Silloin kuollut vastasi: Ei kukaan ole laulanut minun elämäntyöstäni se
on kuollutta ja mennyttä. Laulu ei ole kantanut sitä yli maiden, vienyt
ihmisten sydämiin. Sentähden ei minulla ole lepoa eikä rauhaa.
Ja hän kertoi teoistaan ja sankaritöistään, jotka hänen aikansa oli
tuntenut, mutta joista ei se ollut laulanut, kun ei sillä ollut
runoilijaa.
Silloin tarttui vanha laulaja harpun kieliin, lauloi sankarin
nuorekkaasta rohkeudesta, miehuuden voimasta ja hyvän työn suuruudesta.
Vainajan kasvot loistivat kuin pilven reuna kuutamolla: iloisena ja
onnellisena kohosi hahmo ylös loistaviin säteihin, jotka hävisivät
kuin revontulten väläys. Näkyi vain vihreä kumpu kirjoituksettomine
kivineen. Mutta kielten viimeisen helähdyksen soidessa lensi yli
kummun pieni lintu; se tuntui lähtevän harpusta. Se oli mitä kaunein
laululintu, sillä oli rastaan sointuva vihellys, ihmissydämen sielukas
sykintä, kotimaan ääni sellaisena kuin muuttolintu sen kuulee.
Pikkulintu lensi yli tunturin, yli laakson, yli metsän ja maiden: se
oli kansanlaulun lintu, joka ei koskaan kuole.
Me kuulemme laulun, me kuulemme sen nyt täällä tuvassa, talvi-iltana,
kun valkeat mehiläiset parveilevat ulkona ja tuuli puhaltaa väkevin
puuskin. Lintu ei laula meille yksin sankarin kuolinlaulua, se laulaa
suloisia, lempeitä rakkauslauluja, niin täyteläisiä ja niin monta,
lauluja, jotka ylistävät pohjolan uskollisuutta. Satu elää sen
sävelissä ja sanoissa, sen rinnassa on sananlaskuja ja laulunsäkeitä,
jotka niinkuin vainajan kielen alle pannut runot panevat sen puhumaan
ja me tunnemme sen kotimaan, tunnemme kansanlaulun linnun.
Vanhoina pakana-aikoina, viikinkien aikana, riippui sen pesä laulajan
harpun kielissä. Ritarilinnan aikana, kun nyrkki piteli oikeuden
vaakaa, kun voima oli oikeutta, talonpoika ja koira vaihtokaupassa
olivat samanarvoiset — mistä laululintu silloin löysi suojaa ja turvaa?
Raakuus ja alhaisuus eivät ajatelleet sitä. Ritarilinnan ulkonevassa
komerossa, missä linnanrouva istui pergamentin ääressä kirjoittaen
muistiin lauluja ja satuja, joita turvemajan kiltti muori ja kiertelevä
kulkukauppias penkillä hänen vieressään kertoivat hänelle, siellä
liihoitteli ja lenteli heidän yläpuolellaan laulaen ja visertäen lintu,
joka ei koskaan kuole, niinkauan kuin maan päällä on turve sen jalan
astuttavaksi, kansanlaulun lintu.
Nyt laulaa se meille täällä sisällä. Ulkona on lumipyry ja yö. Se panee
runoja meidän kielemme alle, me tunnemme kotimaan. Jumala puhuu meille,
äitimme kieltä kansanlaulun linnun sävelissä. Vanhat muistot nousevat,
haalistuneet värit nuortuvat, satu ja laulut valmistavat siunauksen
juoman, joka kohottaa mieltä ja ajatusta, niin että ilta muodostuu
joulujuhlaksi. Lunta tuiskuaa, jää paukkuu, myrsky hallitsee, sillä on
valta, se on herra, mutta ei Herra Jumala. S On talviaika. Tuuli on
terävä kuin menninkäisten takoma miekka. Lunta tuiskuaa, meistä tuntuu
siltä kuin olisi tuiskunut päiväkausia ja viikkokausia ja että suurta
kaupunkia peittää ääretön lumivuori, raskas talviyön unennäkö. Kaikki
siellä on peitossa ja näkymättömänä, ainoastaan kirkon kultainen risti,
uskon vertauskuva, kohoaa lumihaudasta paistaen sinisessä ilmassa,
kirkkaassa auringonpaisteessa.
Ja yli haudatun kaupungin lentävät taivaan linnut, sekä pienet että
suuret. Ne piipattavat ja laulavat, taitonsa mukaan, jokainen lintu
omalla äänellään.
Ensin tulee varpusten parvi. Niiden piipatus koskee kaikkea sitä
pientä, mikä tapahtuu kadulla ja kujilla, pesässä ja talossa. Ne
tietävät tarinoita sekä kadun varrelta että takapihalta.
— Me tunnemme haudatun kaupungin! sanovat ne.
— Kaikki elävä siellä pipattaa, pip, pip!
Mustat korpit ja varikset lentävät yli valkean lumen.
— Kaivakaa, kaivakaa, kraa, kraa! huutavat ne. — Siellä syvällä on
vielä jotakin, joka kelpaa kupuun, se on tärkeintä. Sitä mieltä ovat
useimmat tuolla pohjalla, ja se mielipide on hyvä, kraa, kraa!
Villit joutsenet tulevat humisevin siivin ja laulavat siitä ihanasta
ja suuresta, joka vieläkin versoaa niiden ihmisten ajatuksista ja
sydämistä, jotka ovat nukkuvassa kaupungissa lumikerrosten alla.
Kuolema ei asu siellä, elämä siellä rehoittaa. Sävelissä me sen
tajuamme. Ne pauhaavat esiin kuin kirkon uruista, vakaavat mielemme
kuin keijukaiskummun soitto, kuin Ossianin laulut, kuin valkyrian
humisevat siivenlyönnit. Mikä yhteissointu! Se tunkeutuu sydämiimme,
kohottaa ajatuksemme, me kuulemme kansanlaulun linnun; ja tällä
hetkellä tulvii ylhäältä Jumalan lämmin henkäys, jäävuori halkeilee,
aurinko paistaa siihen, kevät tulee, linnut tulevat, tulevat uudet
suvut, rinnassa suuret kotoiset sävelet. Kuule vuoden kuolinlaulua:
lumipyryn voimaa, talviyön raskasta unennäköä! Kaikki sulaa, kaikki
kohoaa kansanlaulun linnun ihanaan lauluun, kansanlaulun linnun, joka
ei koskaan kuole.