Oli ylpeä teekannu, se oli ylpeä porsliinistaan, ylpeä pitkästä
nokastaan, ylpeä leveästä korvastaan. Sillä oli jotakin edessäpäin
ja takana, nokka edessä ja korva takana, ja siitä se puhui. Mutta se
ei puhunut kannestaan, sillä kansi oli rikki, se oli paikattu, siinä
oli vika, eikä vioistaan kukaan itse puhu, sen tekevät kyllä muut.
Kupit, kerma- ja sokeriastia, koko teekalusto kyllä tuli muistamaan
kannen huonouden ja puhumaan siitä enemmän kuin hyvästä korvasta ja
erinomaisesta nokasta, sen tiesi teekannu.
— Minä tunnen heidät, sanoi se itsekseen, — tunnen kyllä myöskin
puutteeni, ja minä tunnustan sen, siinä ilmenee minun nöyryyteni, minun
vaatimattomuuteni. Vikoja meillä on kaikilla, mutta lahjoja ei sovi
kieltää. Kupit saivat korvan, sokerirasia kannen ja minä sain molemmat
ja lisäksi semmoista, mitä ne eivät koskaan saa: minä sain nokan, ja
se tekee minut teepöydän kuningattareksi. Sokerirasia ja kerma-astia
saavat palvella makua, mutta minä olen antava puoli, hallitseva, minä
levitän siunausta janoiseen ihmiskuntaan. Minun sisässäni muokkautuvat
kiinalaiset lehdet kiehuvassa, mauttomassa vedessä.
Tämän kaiken sanoi teekannu uljaan nuoruutensa aikana. Se seisoi
katetulla pöydällä, mitä hienoin käsi nosti sitä, mutta tuo hieno käsi
oli kömpelö, teekannu putosi, nokka meni poikki, korva meni poikki,
kannesta ei kannata puhuakaan, siitä on tarpeeksi puhuttu. Teekannu
makasi pyörtyneenä lattialla, kiehuva vesi valui maahan. Se oli saanut
kovan kolauksen. Ja kovinta oli, että hänelle naurettiin, hänelle, eikä
kömpelölle kädelle.
— Sitä muistoa en koskaan saa mielestäni! sanoi teekannu, kun se sitten
kertasi mielessään oman elämänkulkunsa. — Minua sanottiin invaliidiksi,
minut pantiin nurkkaan ja lahjoitettiin seuraavana päivänä eräälle
vaimolle, joka kerjäsi paistinrasvaa. Minä jouduin köyhyyteen, olin
sekä sisällisesti että ulkonaisesti mykkänä. Mutta minun siinä
seisoessani alkoi parempi elämäni: ensin on ollut jonakin ja sitten
muuttuu aivan toiseksi.
Minuun pantiin multaa, se merkitsee teekannulle hautausta, mutta
multaan pantiin kukkasipuli. Kuka sen pani, kuka sen antoi, sitä
en tiedä — se annettiin — kiinalaisten lehtien ja kiehuvan veden,
särkyneen korvan ja piipun korvaukseksi. Ja sipuli oli maassa, sipuli
oli minussa, siitä tuli minun sydämeni, minun elävä sydämeni, sellaista
ei minulla ollut koskaan ollut.
Minussa oli elämää, voimaa ja voimia. Valtimo löi, sipuli iti, se oli
pakahtumaisillaan ajatuksista ja tunteista. Ne puhkesivat kukkaan.
Minä näin sen, minä pidin sitä sylissäni ja sen kauneuden takia
unohdin oman itseni. Onnellista on unohtaa itsensä muiden tähden! Se
ei sanonut minulle kiitostakaan, se ei ajatellut minua. Sitä ihailtiin
ja ylistettiin. Minä olin siitä niin iloissani — miten iloinen se itse
mahtoikaan olla!
Eräänä päivänä kuulin sanottavan, että se ansaitsisi paremman ruukun.
Minut lyötiin keskeltä kahtia, minuun koski kauheasti. Mutta kukka
joutui parempaan ruukkuun — ja minut viskattiin pihalle, missä minä
makaan vanhana rämänä. Mutta minulla on muistoni, niitä ei minulta
voida riistää.