Vanhaan aikaan, kun äidinisä vielä oli aivan pieni poika ja kulki
punaisissa housuissa, punaisessa takissa, nauha sidottuna solmuun
vyölle ja sulka hatussa — sillä sellaisissa vaatteissa kulkivat hänen
lapsuudessaan pienet pojat, kun he olivat oikein juhla-asussa — silloin
oli moni asia toisin kuin nyt. Silloin oli kadulla usein sellaista
komeutta, jota me emme näe, se kun on poistettu, se kun on käynyt niin
vanhanaikaiseksi. Mutta hauskaa on kuulla isoisän kertovan siitä.
Siihen aikaan oli varmaan komea katsella, miten suutarit muuttivat
kilpiä, kun heidän ammattikuntansa vaihtoi taloa. Heidän silkkilippunsa
liehui. Siihen oli maalattu suuri saapas ja kaksipäinen kotka.
Nuorimmat kisällit kantoivat »tervetuloa» ja laatikkoa ja heillä oli
punaiset ja valkeat nauhat liehumassa alas paidanhihoista. Vanhemmat
kantoivat paljastettua miekkaa, jonka kärkeen oli pistetty sitruuna.
Musiikkia oli kadun täydeltä, ja kaikista kaunein soittokone oli
»lintu», joksi vaari kutsut suurta, puolikuulla ja kaikenkaltaisella
helisevällä rojulla varustettua tankoa, oikeaa turkkilaista musiikkia.
Sitä nostettiin ja heilutettiin, se helisi ja soi, ja oikein koski
silmiin, kun näki auringon paistavan kaikkeen sen kultaan, hopeaan tai
messinkiin.
Kulkueen edessä juoksi harlekiini puettuna vaatteisiin, jotka olivat
ommellut kokoon kaikenkaltaisista värillisistä tilkuista, mustana
kasvoiltaan ja päässä tiukusia niinkuin rekihevosella. Ja sitten hän
läiskäytti puista kalistintaan keskelle kansanjoukkoa; se läiskähti,
tuottamatta kipua, ja ihmiset tyrkkivät toisiaan päästäkseen taaksepäin
ja päästäkseen eteenpäin. Pienet pojat ja tytöt kompastuivat ja
kaatuivat suoraan katuojaan. Vanhat matamit tuuppivat kyynärpäillään,
olivat happaman näköisiä ja riitelivät. Toinen nauroi, toinen puheli.
Kansaa oli portailla ja ikkunoissa, vieläpä katollakin. Aurinko
paistoi. Pikkuisen sadetta saivat he myöskin niskaansa, mutta se oli
hyvä maamiehelle, ja kun he kastuivat oikein läpimäräksi, niin se oli
maalle todellinen siunaus.
Oi kuinka vaari osasi kertoa! Hän oli pienenä poikana nähnyt koko tuon
komeuden sen suurimmassa loistossa. Ammattikunnan vanhin kisälli piti
puheen telineiltä, mihin kilpi ripustettiin, ja puhe oli runomittainen,
ikäänkuin se olisi ollut runoksi sepitetty, ja niinhän se olikin.
He olivat kolmeen mieheen tehneet sen ja ensin juoneet kokonaisen
punssimaljan saadakseen sen oikein onnistumaan. Ja kansa huusi puheelle
hurraata, mutta vielä enemmän huudettiin hurraata harlekiinille, kun
hän tuli telineelle ja matki puhetta. Narri piti mainiota narripeliä ja
joi simaa viinalaseista, jotka hän sitten viskasi väkijoukkoon, joka
otti ne kiinni ilmasta. Vaarilla oli yksi näitä; sen oli kalkinpolttaja
saanut kiinni ja lahjoittanut hänelle. Se oli oikein hauskaa. Ja
kilpi riippui kukkien ja vihannan koristamana uuden ammattikuntatalon
seinällä.
Sellaista komeutta ei ikänä unohda, vaikka tulisi kuinka vanhaksi,
sanoi vaari, eikä hän sitä unohtanutkaan, vaikka hän sai nähdä paljon
muuta komeutta ja loistoa ja kertoi siitäkin. Mutta hauskinta oli
kuitenkin kuulla hänen kertovan kilven muuttamisesta suuressakin
kaupungissa.
Isoisähän matkusti pienenä sinne vanhempiensa kanssa. Hän ei silloin
ollut koskaan nähnyt maan suurinta kaupunkia. Kadulla oli siellä
niin paljon väkeä, että hän luuli muutettavan kilpeä, ja siellä oli
paljon kilpiä muutettavana. Olisi saattanut täyttää satoja huoneita
kuvilla, jos ne olisi ripustettu sisäpuolelle eikä ulkopuolle. Siellä
oli niinmuodoin kaikenlaisia ihmisten vaatteita esitettynä räätälin
taulussa; hän taisi neuloa karkeat ihmiset hienoiksi. Siellä oli
tupakkatyöntekijäin kilpi, johon oli maalattu mitä herttaisimpia
pikkupoikia — nämä polttivat sikaria, niinkuin todellisuudessa.
Toisissa kilvissä oli voita ja rasvasilliä, papinkauluksia ja
ruumisarkkuja ja sitten vielä kirjoituksia ja ilmoituksia. Saattoi
huoleti päiväkauden kulkea edestakaisin katuja katsellen kuvia, ja
samalla tuli tietämään, mitä ihmisiä täällä asui; he olivat itse
ripustaneet kadulta kilpensä, ja se on varsin hyvä, arveli vaari,
ja on niin opettavaista suuressa kaupungissa tietää, mitä seinien
sisäpuolella asuu.
Mutta sitten sattui ihmeellinen kilpijuttu, juuri kun vaari tuli
kaupunkiin. Hän on itse kertonut sen, eikä hänellä ollut mitään kujetta
mielessä, niinkuin äiti sanoi hänellä olevan, kun hän tahtoi saada
minua uskomaan jotakin. Hän näytti aivan luotettavalta.
Ensimmäisenä yönä, kun hän oli tullut suureen kaupunkiin, nousi siellä
hirvein ilma, mistä koskaan on luettu sanomalehdessä: ilma, jonka
kaltaista ei oltu nähty miesmuistiin. Koko ilma oli täynnä kattotiiliä,
vanhat aitaukset menivät nurin, niin, olipa rattaita, jotka itsekseen
vierivät pitkin katua vain pelastuakseen. Ilmassa toitotti, ulvoi
ja ryski, myrsky oli kauhistuttava. Kanaalien vesi vyöryi aivan yli
paalutetun rannan, se ei tietänyt missä se uskaltaisi olla. Myrsky
lensi yli kaupungin ja tempasi savupiiput mukanaan. Useampi vanha,
ylpeä kirkontornin huippu sai kumartua eikä koskaan ole noussut siitä
suoraksi.
Muuankin kilpi riippui vastapäätä vanhan rehellisen palomestarin
asuntoa, palomestarin, joka aina toi paikalle viimeisen ruiskun. Myrsky
ei suonut hänelle tuota pientä kilpeä, se repi sen irti tappineen
päivineen ja kolisten kieritteli pitkin katua. Ja kumma kyllä, kilpi
pysähtyi sen talon edustalle, missä asui köyhä puuseppäraukka, joka
viime tulipalossa oli pelastanut kolmen ihmisen hengen. Mutta kilpi ei
tätä tehdessään ajatellut mitään.
Parturin kilpi suurine messinkilautasineen riuhtoutui irti ja
kulkeutui oikeusneuvoksen ikkunasyvennykseen. Ja se tuntui miltei kuin
häijyydeltä, sanoi koko naapuristo, sillä kaikkein lähimmät ystävät
kutsuivat rouvaa »partaveitseksi». Hän oli hyvin viisas, hän tiesi
ihmisistä enemmän, kuin ihmiset itse tiesivät itsestään.
Kilpi, johon oli piirretty kuiva kapakala, lensi oven yläpuolelle
taloon, missä asui muuan sanomalehtimiesherra. Se oli rumaa pilaa;
kilpi ei ensinkään ajatellut, ettei sanomalehtimiehen kanssa ole
leikkimistä. Hän on kuningas omassa lehdessään ja oman mielipiteensä
valtakunnassa.
Viirikukko lensi naapurin katolle ja siellä se seisoi kuin mikäkin
mustin ilkimys, sanoivat naapurit.
Tynnyrintekijän tynnyri joutui »Naisten koristuksia» ilmoittavan
kirjoituksen alle.
Erään ruokalan ruokalistan, joka raskaissa kehyksissä riippui ovella,
toimitti myrsky juuri sen teatterin sisäänkäytävälle, minne ei ihmisiä
koskaan tullut. Se oli hullunkurinen julistus: »Piparjuurilientä ja
täytettyä kaalinpäätä». Mutta silloinpa sinne tuli väkeä!
Turkkurin ketunnahka, jota hän käyttää kunniallisena kilpenään, siirtyi
sen nuoren miehen asunnon kellonnuoraan, joka aina meni aamukirkkoon,
muistutti aivan alaspäästettyä sateenvarjoa, pyrki totuuteen ja oli
tätinsä sanojen mukaan »esikuvallinen».
Kirjoitus. »Korkeampi naisopisto» siirtyi biljardiklubille, ja opisto
itse sai kilven: »Täällä imetetään lapsia pullolla». Se ei ole
ensinkään sukkelaa, vaan häijyä, mutta myrsky oli sen nyt tehnyt eikä
sille voinut mitään.
Se oli kauhistuttava yö. Ja aamulla, ajattelehan vain, olivat melkein
kaikki kaupungin kilvet muutetut. Ja muutamissa paikoin se oli
tapahtunut niin ilkeästi, ettei vaari tahtonut siitä kertoakaan, vaan
naureskeli itsekseen — sen minä kyllä näin, ja mahdollisesti hänellä
oli jotakin korvan takana.
Ihmisparat tuossa suuressa kaupungissa, varsinkin vieraat, erehtyivät
tykkänään ihmisistä, eikä muu ollutkaan mahdollista, kun he kulkivat
kilpien mukaan. Toiset pyrkivät hyvin vakavaan kokoukseen, jossa
tuli olla vanhempaa väkeä ja oli keskusteltava mitä tärkeimmistä
asioista, ja joutuivatkin remuavaan poikakouluun, jossa juuri oltiin
hyppäämäisillään pöydälle. Oli sellaisia, jotka erehtyivät kirkosta ja
teatterista, ja se on sentään kauheaa!
Sellaista myrskyä ei nyt meidän päivinämme ole ollut koskaan, vain
vaari on sen nähnyt ja aivan pienenä. Sellaista myrskyä ei ehkä tule
meidän aikanamme, mutta lastenlapsemme ehkä näkevät sen. Silloin meidän
todella täytyy toivoa ja rukoilla, että he pysyvät sisällä, kun myrsky
muuttaa kilpiä.