Rumpalin vaimo meni kirkkoon, hän näki uuden alttarin maalattuine
kuvineen ja veistettyine enkeleineen. Ne olivat hyvin kauniit, sekä
kankaalle maalatut, joilla oli sädekehä pään ympärillä, että ne, jotka
olivat veistetyt puuhun ja lisäksi maalatut ja kullatut. Hiukset
loistivat kuin kulta ja auringonpaiste; kaunista sitä oli katsella.
Mutta Jumalan aurinko oli kuitenkin vielä kauniimpaa, laskiessaan
loisti se vieläkin kirkkaampana, punaisempana läpi tummien puiden.
Ihanaa on katsoa Jumalan kasvoihin! Ja hän katsoi punaiseen aurinkoon
ja hän ajatteli siinä niin hellästi pienokaista, jonka haikara
oli tuova, — rumpalin vaimo oli siitä niin iloissaan. Hän katseli
katselemistaan ja toivoi, että lapsi täältä saisi loistetta, että se
ainakin muistuttaisi jotakin alttaritaulussa säteilevää enkeliä.
Ja kun hän nyt todella piteli käsivarsillaan pientä lastaan ja nosti
sen ylös isää kohden, silloin se oli niinkuin enkeli kirkossa; sillä
oli hiukset kuin kulta. Laskevan auringon hohto oli kätketty siihen.
— Kullanmuruni, aarteeni, auringonpaisteeni! sanoi äiti ja suuteli
loistavia kiharoita. Ja rumpalin tuvassa lauloi ja soi, siellä oli
iloa, elämää ja hyörinää. Rumpali pärrytti, se oli ilon pärrytystä;
rumpu kävi, palorumpu kävi:
— Punainen tukka! Pennulla on punainen tukka! uskokaa rummunkalvoa eikä
mitä äiti sanoo! Tamtararam, tamtararam!
Ja kaupunki sanoi samaa mitä palorumpukin.
Poika vietiin kirkkoon, poika kastettiin. Nimessä ei ollut mitään
vikaa, hän sai nimen Pietari. Koko kaupunki, rumpu niinikään, kutsui
häntä Pietariksi, rumpalin punatukkaiseksi pojaksi. Mutta hänen äitinsä
suuteli hänen punaisia hiuksiaan ja kutsui häntä kullanmuruksi.
Rotkotien savisiin seinämiin oli moni piirtänyt nimensä muistomerkiksi.
— Kuuluisuus, sanoi rumpali, — aina se on jotakin! ja niin piirsi
hänkin siihen oman nimensä ja myöskin poikansa nimen.
Ja pääskyset tulivat. Ne olivat pitkillä matkoillaan nähneet
pysyvämpiäkin kirjoituksia hakattuina kallion kylkeen, temppelin
seinään Hindustanissa: mahtavien kuninkaitten suuria mainetöitä,
kuolemattomia nimiä, niin Vanhoja, ettei nyt kukaan voinut niitä
tulkita ja lausua.
Maine! Kuuluisuus!
Rotkotiehen rakensivat törmäpääskyset pesää. Ne kaiversivat koloja
kallion rinteeseen; sade ja räntä töhrivät ja huuhtoivat pois nimet,
myöskin rumpalin ja hänen pienen poikansa nimen.
— Pietarin nimi pysyi siinä sentään puolitoista vuotta! sanoi isä.
— Narri! ajatteli palorumpu, mutta se sanoi vain: — tom, tom, ton,
tomppelitom!
Se oli vilkas, iloinen lapsi tuo rumpalin punatukkainen poika. Kaunis
ääni hänellä oli, hän osasi laulaa, ja hän lauloikin, niinkuin lintuset
metsässä: laulussa oli nuotti eikä kuitenkaan nuottia.
— Hänestä pitää tulla kuoripoika, sanoi äiti, — hänen pitää laulaa
kirkossa, seisoa kauniitten kullattujen enkelien alapuolella, joiden
näköinen hän on!
— Tuhkissa! sanoivat kaupungin nokkelat päät. Rumpu kuuli sen naapurin
vaimolta.
— Älä mene kotiin, Pietari! huusivat katupojat.
— Jos sinä nukut vinnillä, niin syttyy yläkerta tuleen ja sitten
pärryttää palorumpu.
— Varokaa te rumpupalikoita! — Ja vaikka hän oli niin pieni, hyökkäsi
hän suoraan heidän kimppuunsa ja ampui nyrkkinsä ensimmäisen vatsaan,
niin että jalat menivät hänen altaan, ja toiset lähtivät jalkoineen
käpälämäkeen.
Kaupungin soittoniekka oli hyvin ylhäinen ja hieno, hän oli
kuninkaallisen hovipalvelijan poika. Hän piti Pietarista, piti häntä
tuntikausia luonaan, antoi hänelle viulun ja opetti häntä soittamaan.
Soitto oli pojalla ikäänkuin sormissa; hän tahtoi päästä muuksikin kuin
rumpaliksi, hän tahtoi päästä kaupungin soittoniekaksi.
— Minä tahdon tulla sotilaaksi! sanoi Pietari. Sillä hän oli vielä
varsin pieni vekara ja hänestä oli hauskinta maailmassa kantaa kivääriä
ja kulkea noin: yksi, kaksi! yksi, kaksi! ja olla puettuna univormuun
ja sapeli vyöllä.
— Opi sinä tottelemaan rummun kalvoa, trommelom, tänne näin! sanoi
rumpu.
— Kunhan hän voisi marssia kenraaliksi asti! sanoi isä. — Mutta silloin
täytyisi tulla sota!
— Jumala varjelkoon meitä siitä! sanoi äiti.
— Eihän meillä ole mitään menetettävää! sanoi isä.
— On, onhan meillä toki minun poikani! sanoi äiti. — Mutta kun hän
tulee kotiin kenraalina? sanoi isä.
— Kädettömänä ja jalattomana! sanoi äiti. — Ei, kyllä minä tahdon pitää
kullanmuruni eheänä.
— Trom! Trom! Trom! Palorumpu pärrytti, kaikki rummut pärryttivät.
Oli sota. Sotamiehet lähtivät liikkeelle, ja rumpalin poika seurasi
mukana: »Punahilkka! Kullanmuru!» Äiti itki. Isä näki hänet ajatuksissa
»kuuluisana». Kaupungin soittoniekka arveli, ettei hänen olisi pitänyt
mennä sotaan, vaan jäädä kotisoittokuntaan.
* * * * *
— Punahilkka! sanoivat sotilaat, ja Pietari nauroi. Mutta jos yksi ja
toinen sanoi: »Ketunnahka!» niin hän puri yhteen huulensa ja katsoi
suoraan eteensä. Se haukkumasana ei kuulunut hänelle.
Reipas poika hän oli, suoraluontoinen, hyvätuulinen, ja se on paras
kenttäpullo, sanoivat vanhat toverit.
Monena yönä piti hänen sateessa ja räntäsäässä läpi märkänä pintaa
myöten maata paljaan taivaan alla, mutta hyvä tuuli ei jättänyt häntä,
rumpupalikat iskivät: »Trommelom! Kaikki miehet ylös!» Niin, hän oli
totisesti syntynyt rumpaliksi.
Oli taistelupäivä. Aurinko ei vielä ollut noussut, mutta oli jo
aamu, ilma kylmä, taistelu kuuma. Ilmassa oli sumua, mutta enemmän
ruudinsavua. Kuulat ja kranaatit lentelivät yli päiden ja päihin,
ruumiisiin ja jäseniin. Mutta eteenpäin mentiin. Yksi ja toinen
vaipui polvilleen, ohimo veressä, kalmankalpeana kasvoiltaan. Pienen
rumpalin kasvoissa oli vielä terve väri, hänelle ei ollut tullut mitään
vahinkoa. Hän katseli tyytyväisen näköisenä rykmentin koiraa, joka
juoksi hänen edessään varsin iloisena, ikäänkuin kaikki tyynni olisi
ollut leikkiä, ikäänkuin kuulat olisivat lennelleet vain siksi, että
niillä leikiteltäisiin.
— Mars! Eteenpäin, mars! kuuluivat komentosanat rummulle sovitettuina.
Ja niitä sanoja ei ollut ottaminen takaisin. Mutta ne voidaan ottaa
takaisin, ja niillä voi olla suuri merkitys. Ja nyt sanottiin:
»_Takaisin_!» ja pieni rumpali rummutti: »Mars! _Eteenpäin_!» Hän
ymmärsi käskyn niin, ja sotilaat tottelivat rummun tärykalvoa. Ne
olivat hyviä rummuniskuja, ne antoivat voiton mieltä niille, jotka
olivat olleet väistymäisillään.
Monta elämää ja paljon jäseniä meni siinä taistelussa. Kranaatti repii
lihan irti Verisinä kappaleina. Kranaatti sytyttää tuleen olkikuvon,
minne haavoittunut on laahautunut maatakseen siellä tuntikausia
unohdettuna, unohdettuna, ehkäpä koko elämäksi. Ei auta sitä ajatella!
Ja kuitenkin sitä ajattelee, yksinpä kaukana sieltä, rauhallisessa
kaupungissa. Rumpali ja hänen vaimonsa sitä ajattelivat: olihan Pietari
sodassa.
— Nyt minä olen saanut tarpeeksi siitä valittelusta! sanoi palorumpu.
Oli taistelupäivä. Aurinko ei vielä ollut noussut, mutta oli aamu.
Rumpali ja hänen vaimonsa nukkuivat; sitä he eivät olleet tehneet
miltei koko yönä. Pojasta he olivat puhuneet, hänhän oli siellä
»Jumalan kädessä». Ja isä näki unta, että sota oli päättynyt, että
sotilaat tulivat kotiin ja Pietarilla oli hopearisti rinnassa. Mutta
äiti näki unta, että hän astui kirkkoon, katseli maalattuja kuvia ja
veistettyjä kultahiuksisia enkelejä. Ja hänen oma rakas poikansa, hänen
sydämensä kullanmuru, seisoi valkeissa vaatteissa enkelien keskellä ja
lauloi niin kauniisti kuin varmaan ainoastaan enkelit voivat laulaa, ja
niiden mukana kohosi hän auringonpaistetta kohti ja nyökytti hellästi
äidilleen.
— Kullanmuruni! huusi hän ja heräsi samassa. — Nyt Jumala on ottanut
hänet, sanoi hän, pani kätensä ristiin, nojasi päätään vuoteen
karttuuniverhoihin ja itki. — Missä hän nyt maanneekaan, monien
joukossa, suuressa haudassa, joka on kaivettu kuolleille! Ehkäpä
suon syvässä vedessä! Kukaan ei tiedä hänen hautaansa! Ei mitään
jumalansanaa lueta sen ääressä! Ja isämeitä kulki ääneti hänen
huuliltaan. Pää painui, hän oli niin väsynyt, hän sai kiinni unen
päästä.
Päivät menevät, sekä elämässä että unessa.
Oli iltapuoli. Sateenkaari kohosi yli taistelutantereen, se kosketti
metsänlaitaa ja syvää suota. Taikausko tietää ja sanoo: siihen, missä
sateenkaari koskettaa maata, on kätketty aarre, kullanmuru. Tässäkin
oli kätkö. Kukaan ei ajatellut pientä rumpalia paitsi hänen äitinsä, ja
sentähden näki hän tämän unen.
Ja päivät menevät, sekä elämässä että unessa!
Ei ainoatakaan hiuskarvaa ollut pudonnut pojan päästä, ei ainoatakaan
kultaista hiuskarvaa. »Trammeram, trammeram, se on hän, se on hän!»
olisi rumpu sanonut ja saman olisi hänen äitinsä laulanut, jos hän
olisi nähnyt sen valveilla tai unessa.
Laulun ja hurraahuutojen kaikuessa, voiton vihantain lehväin liehuessa
tapahtui kotiinpaluu, kun sota oli päättynyt, kun rauha oli tehty.
Rykmentin koira juoksi edellä suurissa kaarroksissa, ikäänkuin
tehdäkseen tiensä kolme kertaa niin pitkäksi kuin se oli.
Ja viikkoja meni ja päiviä myöskin, ja Pietari astui vanhempiensa
tupaan. Hän oli ruskea kuin villi, hänen kirkkaat kasvonsa paistoivat
kuin auringon valo. Ja äiti piteli häntä sylissään, suuteli hänen
suutansa, hänen silmiään, hänen punaista tukkaansa. Hän oli saanut
takaisin poikansa; pojalla ei ollut rinnassaan hopearistiä, niinkuin
isä oli nähnyt unessaan, mutta hänellä oli eheät jäsenet, mitä äiti
ei ollut uneksinut. Ja talossa oli iloa ja riemua. He nauroivat ja he
itkivät. Ja Pietari syleili vanhaa palorumpua.
— Siinä se vielä on tuo vanha rämä! sanoi hän, ja isä pärrytti sitä.
— Täällä on semmoinen meno kuin suuressa tulipalossa, sanoi palorumpu.
— Tuli katossa, tuli sydämissä, kullanmuru! krah-hah-hah!
* * * * *
Ja entä sitten? Niin, mitä sitten? Kysykääpä kaupungin soittoniekalta:
Pietarin paikka ei enää ole rummun ääressä, sanoi hän. Pietari tulee
suuremmaksi kuin minä.
— Ja hän oli kuitenkin kuninkaallinen hovipalvelija. Mutta kaiken sen,
minkä hän oli oppinut kokonaisen elämän aikana, oppi Pietari puolessa
vuodessa.
Hänessä oli jotakin niin suoraa, niin herttaisen hyvää. Silmät
loistivat ja hiukset loistivat — sitä ei voi kieltää.
— Saisi värjäyttää hiuksensa! sanoi naapurin vaimo.
— Poliisikonstaapelin tyttäreltä se onnistui erinomaisesti! Ja hän
joutui kihloihin.
— Mutta tukkahan heti taas kävi vihreäksi kuin ankan ruoka ja oli aina
värjättävä uudestaan!
— Siihen hänellä on varaa! sanoi naapurin vaimo.
— Ja niin on Pietarillakin. Hän pääsee ylhäisimpiinkin taloihin, itse
pormestarille, ja opettaa Lotta-neidille pianonsoittoa.
Soittaa hän osasi! Niin, soittaa suoraan sydämensä pohjasta mitä
kauneimman kappaleen, jota vielä ei milloinkaan ollut kirjoitettu
nuottilehdelle. Hän soitti valoisina öinä ja pimeinä myöskin. Sitä ei
jaksanut kestää, sanoivat naapurit ja palorumpu.
Hän soitti niin että ajatukset kohosivat ja tulevaisuussuunnitelmia
kumpusi esiin. Kuuluisuus!
Ja pormestarin Lotta istui pianon ääressä. Hänen hienot sormensa
liitivät yli koskettimien niin että soitto tunkeutui Pietarin sydämeen
asti. Sydän kävi hänelle ikäänkuin liian suureksi, eikä tämä tapahtunut
hänelle yhden kerran, vaan monta kertaa. Ja sitten hän eräänä päivänä
tarttui noihin hienoihin sormiin ja tuohon siromuotoiseen käteen ja
suuteli sitä ja hän katseli tytön suuriin ruskeihin silmiin. Jumala
tietää mitä hän sanoi, me muut voimme vain arvata sen. Lotta punastui
kaulaa ja olkapäitä myöten, hän ei vastannut sanaakaan. Samassa astui
huoneeseen vieras, valtioneuvoksen poika, jonka korkea, kiiltävä otsa
kaartui kauas niskaan asti. Ja Pietari istui kauan heidän parissaan,
ja Lotta katsoi häneen mitä lempeimmin.
Illalla hän puheli kotona suuresta maailmasta ja kullanmurusta, joka
kätkeytyi hänen viuluunsa.
Kuuluisuus!
— Tommelom, tommelom, tommelom! sanoi palorumpu. —- Nyt ovat Pietarin
asiat hullusti, talossa taitaa olla tulipalo.
Seuraavana päivänä meni äiti torille.
— Tahdotko kuulla uutisia, Pietari, sanoi hän, — hauskoja uutisia.
Pormestarin Lotta on mennyt kihloihin valtioneuvoksen pojan kanssa. Se
tapahtui eilen illalla!
— Ei! sanoi Pietari ja hypähti tuolilta. Mutta äiti sanoi: Ihan totta.
Hän oli saanut kuulla sen parturin vaimolta ja hänen miehensä taas oli
kuullut sen suoraan pormestarin omasta suusta.
Ja Pietari kävi kalman kalpeaksi ja istuutui jälleen.
— Herra Jumala, mikä sinun on? sanoi äiti.
— Ei toki mitään! Anna minun vain olla, sanoi poika, ja kyyneleet
vuosivat poskia pitkin.
— Rakas lapseni! Kullanmuruni! sanoi äiti ja itki. Mutta palorumpu
lauloi sisäänpäin, ei ulospäin:
— Kuoli Lotta, se on totta! Niin, nyt se laulu loppui!
* * * * *
Laulu ei loppunut, jäljellä oli vielä monta värssyä, pitkiä värssyjä,
kauneimmat värssyt, elämän kullanmurut!
— Hän kulkee ja on olevinaan! sanoi naapurin vaimo.
— Koko maailman pitää lukea kirjeet, joita äiti saa kullanmurultaan,
kuulla mitä lehdet sanovat hänestä ja hänen viulustaan. Rahoja poika
lähettää äidilleen, ja niitä tämä kyllä nyt tarvitseekin, kun on tullut
leskeksi.
— Hän soittaa keisareille ja kuninkaille, sanoi kaupungin soittoniekka.
— Se ei ole ollut minun osani, mutta hän on oppilaani eikä unohda
vanhaa opettajaansa.
— Isähän uneksi, sanoi äiti, — että Pietari tuli kotiin sodasta
rinnassa hopearisti. Hän ei saanut sitä sodassa, siellä onkin
vaikeampaa saada. Nyt hänellä on ritariristi. Olisipa isä saanut nähdä
sen!
— Kuuluisa! sanoi palorumpu, ja syntymäkaupunki sanoi niinikään:
rumpalin poika, punatukkainen Pietari, Pietari, jonka he olivat nähneet
pienenä, jalassa puukengät, nähneet rumpalina ja soittamassa tanssiin —
kuuluisa!
— Hän soitti meille ennenkuin hän soitti kuninkaille! sanoi
pormestarinrouva. — Hän oli siihen aikaan aivan pikiintynyt Lottaan.
Hän kurotti aina korkealle. Siihen aikaan se oli nenäkästä ja typerää.
Oma mieheni nauroi, kun hän kuuli siitä höpötyksestä. Nyt on Lotta
valtioneuvoksen rouva.
Kullanmuru oli kätketty sen köyhän lapsen sydämeen ja sieluun, joka
pienenä rumpalina pärrytti: »mars, eteenpäin!» Voitonlyöntejä niille,
jotka olivat olleet väistymäisillään. Hänen sydämessään oli kullanmuru,
sävelten tulva. Hänen viulunsa soi ikäänkuin sen sisällä olisi ollut
kokonaiset urut, ikäänkuin kaikki kesäyön keijukaiset olisivat
tanssineet sen yli. Saattoi kuulla rastaan vihellyksen ja ihmisen
täyteläisen äänen. Sentähden puhkesivat sydämet innostuksen myrskyyn ja
kantoivat hänen nimeään kautta maiden. Oli suuri tulipalo, innostuksen
tulipalo.
— Ja sitten hän on niin kaunis! sanoivat nuoret naiset ja vanhat
niinikään. Ja vanhimmat hankkivat kuuluisain hiuskiharoiden albumin
vain voidakseen pyytää kiharan nuoren viulunsoittajan tuuheista,
kauniista hiuksista, murun, kullanmurun.
Ja poika astui rumpalin köyhään tupaan hienona kuin prinssi,
onnellisempana kuin kuningas. Silmät olivat niin kirkkaat, kasvot
kuin päivänpaiste, ja hän sulki äitinsä syliinsä ja suuteli hänen
lämmintä suutaan ja itki niin onnellisena kuin ihminen itkee ilosta.
Ja poika nyökkäsi jokaiselle tuvan vanhalle huonekalulle, piirongille,
sen teekupeille ja kukkalaseille. Hän nyökkäsi vetosohvalle, missä
hän pienenä oli nukkunut. Mutta vanhan palorummun otti hän keskelle
lattiaa, ja hän sanoi sekä äidille että rummulle:
— Tänään olisi isä pärryttänyt. Nyt minun täytyy tehdä se! Ja hän
pärrytti rumpua ikäänkuin olisi ollut oikea ukkosilma. Ja rumpu tunsi
saaneensa osakseen niin paljon kunniaa että sen kalvo repesi.
— Sillä pojalla on hyvä nyrkki! sanoi rumpu. — Nyt olen saanut häneltä
muiston ainiaaksi! Odotan vain, että äitikin repeää iloitessaan
kullanmurusestaan.
Se oli tarina kullanmurusta.