Isä ja äiti ja kaikki sisarukset olivat teatterissa; vain pikku Anna ja
hänen kummisetänsä istuivat yksinään kotona.
— Meidän pitää myöskin saada teatteri! sanoi kummisetä. — Ja näytäntö
voi alkaa hetipaikalla.
— Mutta meillä ei ole mitään teatteria, sanoi pikku Anna, — eikä
meillä ole ketään, joka voisi näytellä! Minun vanha nukkeni ei osaa,
sillä hän on niin ruma, ja minun uusi nukkeni ei saa rypistää kauniita
vaatteitaan.
— Kyllä aina näyttelijöitä saa, kun ottaa mitä on saatavana, sanoi
kummisetä, — nyt me rakennamme teatterin. Asetamme tähän kirjan,
tuohon toisen ja sitten vielä yhden, noin, vinottain. Nyt kolme
toiselle puolelle. Siinä ovat kulissit. Tuo vanha laatikko tuolla
voi olla taustana, käännämme sen pohjan ulospäin. Teatteri esittää
huonetta, senhän jokainen näkee! Nyt meidän täytyy saada näyttelijät.
Katsotaanpas mitä on täällä leikkikalulaatikossa! Ensin henkilöt,
sitten teemme näytelmän; näytelmä tehdään henkilöiden mukaan, ja tulos
on suurenmoinen! Tässäpä on piipunpää, ja tässä pariton hansikas; ne
saattavat erinomaisesti esittää isää ja tytärtä!
— Mutta siinä on vasta kaksi henkilöä! sanoi pikku Anna. — Tässä on
minun veljeni vanhat liivit! Eivätkö nekin voi näytellä?
— Kyllä ne ovat tarpeeksi suuret. — Ne saavat olla rakastaja. Niiden
taskuissa ei ole mitään, se jo on mieltäkiinnittävää, se merkitsee jo
puolittain onnetonta rakkautta! Ja tässä on pähkinänsärkijän saapas,
jossa on kannus! Potz, blitz, masurka — hänpä osaa polkea jalkaa ja
pöyhkeillä! Hän saa olla kosija, jota ei ole toivottu, josta neiti
ei pidä. Minkälaisen näytelmän sinä nyt tahdot? Surunäytelmän vaiko
perhekappaleen?
— Perhekappaleen! sanoi pikku Anna. — Siitä ne muutkin niin paljon
pitävät. Osaatko laittaa sellaisen?
— Osaan satoja! sanoi kummisetä. — Suosituimmat ovat
ranskalaismalliset, mutta ne eivät oikein sovi pienille tytöille.
Voimmehan kuitenkin ottaa jonkun kaikkein somimpia, sisällykseltään
ovat ne kaikki toistensa kaltaiset. Nyt minä ravistan pussia.
Kukkeluurum! Ihkasen uutta! Nyt ne ovat ihkasen uudet! Kuulepa nyt
ohjelma. Ja kummisetä otti sanomalehden ja oli lukevinaan:
PIIPUNPÄÄ JA HYVÄPÄÄ. Yksinäytöksinen perhekappale.
Henkilöt:
Hra Piipunpää, isä. Neiti Hansikas, tytär. Hra Liivinen, rakastaja. Von
Saapas, kosija.
Ja nyt me alamme! Esirippu nousee — meillä ei ole mitään esirippua,
mutta se on nyt ylhäällä. Kaikki henkilöt ovat sisällä. Siinäpä ne
sitten heti ovat käsillä. Nyt minä puhun isä Piipunpäänä. Hän on tänään
suuttunut; saattaa nähdä, että hän on poltettua merivahaa:
— Hip, hap, hurre, tusselurre! Olen herra talossani! Olen tyttäreni
isä! Kuunteletteko mitä minä sanon! Von Saapas on henkilö, jonka
kyljessä voi peilata kasvojansa; yläpuoli sahviania ja alapuolessa
kannukset, hippe, happe, hap! Hän saa tyttäreni!
— Pidäpä nyt silmällä Liivistä, sanoi kummisetä.
— Nyt puhuu Liivinen. Sillä on alaskääntyvä kaulus, se on hyvin arka,
mutta tuntee oman arvonsa» ja sillä on oikeus sanoa mitä se sanoo.
— Olen tahraton! Laatukin on otettava lukuun. Olen oikeaa
silkkikangasta ja minussa on nyörejä.
— Hääpäivänä, mutta ei sen kauemmin! Ne eivät säilytä väriä
pesussa! tämän sanoo herra Piipunpää. — Von Saapas on vedenpitävä,
vahvanahkainen ja kuitenkin niin hieno; hän osaa narista, kilistellä
kannuksia ja hän on Italian muotoinen.
— Mutta heidän pitäisi puhua runoa, sanoi pikku Anna, — se kuuluu
olevan kauneinta.
— Sen he kyllä voivat tehdä, sanoi kummisetä. Ja kun yleisö käskee,
niin puhutaan! Katsopa pikkuneiti Hansikasta, kuinka hän ojentelee
sormiaan:
Iät’ olkohon tää hanska pariton! Oi! En kestä sitä, en! Mä halkoon
poloinen!
»Hip!»
Hip sanan lausui isä Piipunpää. Nyt puhuu herra Liivinen.
Rakkahin Hanska! Vaikk’ kotimaas' ois Ranska saat tästä sulhasen.
Holger Danske vannoi sen.
Saapas potkaisee, polkee permantoon, kilistelee kannuksia ja heittää
nurin kolme kulissia.
— Se on hirveän kaunista! sanoi pikku Anna.
— Hiljaa, hiljaa! sanoi kummisetä. — Äänetön suosio osoittaa, että sinä
kuulut sivistyneeseen ensi rivin yleisöön. Nyt laulaa neiti Hansikas
suuren aariansa:
En puhua voi, siis lauluni soi, kukkokiekuu, täysin rinnoin, oi!
— Nyt tulee jännittävin; pikku Anna! Se on tärkeintä näytelmässä.
Katsopa, herra Liivinen avaa nappinsa ja syöksee puheensa suoraan sinua
kohti, jotta sinä taputtaisit käsiäsi. Älä huoli, se on hienompaa.
Kuulepa kuinka silkkikangas kahisee:
— Me olemme huippukohdassa! Pitäkää varanne! Nyt tulee juoni! Te olette
Piipunpää, minä olen Hyväpää. — Hup, nyt te olette poissa!
— Näitkö, pikku Anna? sanoi kummisetä. Sekä näyttämöllepano että esitys
olivat mainiot: herra Liivinen kävi käsiksi herra Piipunpäähän ja pisti
hänet taskuunsa. Ja siellä hän on, ja Liivinen puhuu:
— Te olette minun taskussani, syvimmällä taskussani! Ette ikinä pääse
sieltä, jollette lupaa liittää minun ja tyttärenne, vasemmalla olevan
Hansikkaan, kohtaloja yhteen. Ojennan oikean käteni!
— Se on hirvittävän kaunista! sanoi pikku Anna.
— Ja nyt vastaa vanha Piipunpää:
Mi minun on? Minä onneton! Mihin suistuin turmion loukkohon ja kadotin
varteni mainion? En koskaan näin ollut allapäin. Oi, vedä taskusta
piipunpää ja tyttärelleni sulhoks jää.
— Joko näytelmä on lopussa? sanoi pikku Anna.
— Varjelkoon! sanoi kummisetä. — Se on lopussa vain herra Saappaaseen
nähden. Kihlatut polvistuvat, toinen laulaa:
»Isä verraton»!
Toinen:
»Pääs siinä on! Nyt siunaat sulhon ja morsion.»
He vastaanottavat siunauksen, viettävät häitä, ja huonekalut laulavat
kuorossa:
»Kiitokset kaunoiset! Näytös loppui jo.»
— Ja sitten me taputamme, sanoi kummisetä. — Kutsumme heidät kaikki
esiin, huonekalut myöskin. Ne ovat mahonkia!
— Onko meidän näytelmämme yhtä hyvä kuin se, jonka toiset näkevät
oikeassa teatterissa?
— Meidän näytelmämme on paljon parempi! sanoi kummisetä. — Se on
lyhyempi, se on juossut ohjaksitta perille asti. Ja aika on kulunut
niin että jo voimme juoda teetä.