Nyt me olemme ylhäällä Jyllannissa, aivan Villisuon yläpuolella.
Me saatamme kuulla Vestervovvovin, Pohjanmeren äänet, kuulla sen
pauhaavan. Se on aivan lähellä. Mutta meidän edessämme kohoaa suuri
hiekkaharju, jonka kauan olemme nähneet, ja me kuljemme vielä sitä
kohti, hitaasti ajaen syvässä hiekassa. Ylhäällä hiekkaharjulla on
suuri vanha talo, se on Börglumin luostari. Suurin siipirakennus
on vielä kirkkona. Sinne me nyt saavumme myöhään illalla, mutta
ilma on kirkas, on valoisten öiden aika. Saattaa nähdä kauas, kauas
yltympärille, yli maiden ja soiden aina Aalborgin vuonolle asti, yli
nummien ja niittyjen, kauas tummansiniselle merelle.
Nyt olemme saapuneet sinne ylös, nyt vierivät rattaamme vajan ja
ladon välitse ja kääntyvät vanhalle linnanpihalle, missä lehmukset
seisovat rivissä juurella. Ne ovat siinä suojassa tuulelta ja sateelta,
sentähden ne kasvavat niin, että oksat miltei peittävät ikkunat.
Astumme ylös kivellälaskettuja kiertoportaita, kuljemme pitkiä käytäviä
hirsikatoksen alitse. Tuuli humisee täällä niin kummasti, ulkona vaiko
sisäpuolella, ei oikein tiedä missä, ja kerrotaan — niin, kerrotaan
niin paljon, nähdään niin paljon silloin, kun peloittaa tai tahtoo
peloitella muita. Sanotaan vanhojen kaniikkivainajain hiljaa liukuvan
ohitsemme kirkkoon, missä lauletaan messua — sen saattaa kuulla tuulen
huminassa. Mieli käy niin kummalliseksi, johtuu ajattelemaan vanhoja
aikoja, ajattelemaan, niin että elää noissa vanhoissa ajoissa.
* * * * *
Rannalla on tapahtunut haaksirikko, piispan väki on siellä; he eivät
armahda niitä, joita meri on armahtanut. Meri huuhtoo pois punaisen
veren, joka vuoti murskatuista otsista. Rannalle ajautunut tavara on
piispan, ja tätä tavaraa on paljon. Meri vyöryttää rannalle lekkereitä
ja tynnyrejä, jotka ovat täynnä kallisarvoista viiniä ja joutuvat
luostarin kellariin, missä on ennestään yllinkyllin olutta ja simaa.
Kyökissä on yllinkyllin eläinten ruhoja, makkaroita ja kinkkuja. Ulkona
lammikoissa uiskentelee lihava lahna ja herkullinen ruutana. Börglumin
piispa on mahtava mies, hänellä on hallussaan maata ja lisää hän
tahtoo saada. Kaikkien täytyy taipua Oluf Globin edessä. Thyssä kuoli
hänen rikas sukulaisensa. »Oma suku on pahinta», sen sai leski siellä
kokea. Hänen miehensä hallitsi siellä kaikkea maata, paitsi hengellistä
tilaa. Poika on vierailla mailla, jo poikasena hänet lähetettiin sinne
oppimaan vieraita tapoja, joihin hän halusi perehtyä. Vuosikausiin
ei hänestä ollut tullut tietoja, ehkäpä hän jo on haudattu eikä siis
koskaan palaa kotiin ottamaan haltuunsa sitä, mikä nyt on hänen äitinsä
hallussa.
— Mitä, nainenko hallitsemaan? sanoo piispa. Hän lähettää leskelle
haasteen ja kutsuttaa hänet käräjiin. Muita mitäpä se auttaa? Leski ei
ole koskaan väistynyt lain tieltä, ja hänen oikea asiansa tekee hänet
voimakkaaksi.
Oluf, Börglumin piispa, mitä haudotkaan, mitä kirjoittelet kiiltävälle
pergamentille? Mitä kätkeekään käärö sinetteineen ja siteineen, kun
sinä annat sen ratsumiehelle ja knaapille, jotka lähtevät viemään sitä
pois kauas, aina paavin kaupunkiin asti?
On lehtien putoamisen aika, haaksirikkojen aika; nyt saapuu jäätävä
talvi.
Kaksi kertaa se tuli, nyt se tulee tänne pohjoiseen toivottamaan
tervetulleiksi ratsumiestä ja knaapia, jotka paavillista kirjettä
tuoden palaavat kotiin Roomasta, mukanaan pannakirje leskelle, joka
uskalsi loukata hurskasta piispaa. »Kirous hänelle ja kaikelle, mikä
hänen omaansa on! Olkoon hän suljettu pois kirkon ja seurakunnan
kirjoista! Älkööt hänelle kenkään ojentako auttavaa kättä, karttakoot
häntä sukulaiset ja ystävät kuin ruttoista ja spitaalitautista!»
— Sen on taittuminen, joka ei taivu! sanoo Börglumin piispa.
Kaikki jättävät lesken, mutta hän ei jätä Jumalaansa, joka on hänen
suojansa ja kilpensä.
Yksi ainoa palvelija, vanha nainen, pysyy hänelle uskollisena; hänen
kanssaan hän astelee auran kurjessa. Ja vilja kasvaa, vaikka paavi ja
piispa ovat maan kironneet.
— Sinä helvetin lapsi! Minun tahtoni tapahtuu kuitenkin! sanoo
Börglumin piispa. Nyt kosketan sinua paavin kädellä; käräjiin ja
tuomiolle!
Silloin valjastaa leski vankkurien eteen molemmat viimeiset härkänsä,
nousee istumaan piikansa kanssa ja ajaa yli nummen, pois Tanskan
maalta. Vieraana saapuu hän vieraitten ihmisten luo, missä puhutaan
vieraita kieliä, missä vallitsee vieraat tavat. Kauas pois, sinne,
missä vihreät harjanteet kohoavat vuoriksi ja viini kasvaa. Tuolla
saapuu matkustavaisia kauppiaita, peloissaan katselevat he tavaralla
kuormitetuista vaunuistaan, peläten ryöväriritarien palvelijain
hyökkäystä. Molemmat köyhät naiset kulkevat kurjissa ajopeleissään,
joita kaksi mustaa härkää vetää; he ajavat turvallisesti epäluotettavaa
rotkotietä ja sankoissa metsissä. Ollaan Frankenissa. Täällä kohtaa
leski uljaan ritarin, joka on kahdentoista sotisopaan puetun knaapin
seurassa. Ritari pysähtyy katsomaan outoa kulkua ja kysyy molemmilta
naisilta, minne he ovat matkalla ja mistä maasta he tulevat. Silloin
mainitsee nuorempi Thyn Tanskassa ja kertoo surustaan ja kurjuudestaan.
Ja pian se on päättyvä, Jumala on niin johdattanut: vieras ritari on
hänen poikansa. Hän ojentaa äidilleen käden, hän sulkee hänet syliinsä.
Ja äiti itkee, mitä hän ei ole voinut tehdä vuosikausiin, — hän on
voinut ainoastaan purra huultaan niin että lämpimät veripisarat ovat
pusertuneet esiin.
On lehtien putoamisen aika, on haaksirikkojen aika, meri vierittää
viinitynnyrejä maihin piispan kellareihin ja keittiöön. Siellä paistuu
metsänriista vartaassa liekin yläpuolella. Siellä on lämmintä seinien
suojassa, nyt kun talvi paukkuu. Kuuluupa tänne uutisiakin. Thyn Jens
Glob on palannut kotiin äitineen. Jens Glob hakee oikeutta, hän haastaa
piispan sekä hengellisen että maallisen lain ja oikeuden eteen.
— Mahtaa tuottaa suurtakin apua! sanoo piispa. — Jätä riitasi sikseen,
ritari Jens.
On lehtien putoamisen aika seuraavana vuonna, on haaksirikkojen aika,
nyt tulee jäätävä talvi. Valkeat mehiläiset parveilevat, ne pistävät
kasvoihin, kunnes itse sulavat.
Tänään on aikamoinen pakkanen, sanovat ihmiset, kun he ovat
pistäytyneet ovesta ulos. Jens Glob seisoo niin ajatuksiinsa
vaipuneena, että hänen kiinteä takkinsa kärventyy, jopa siihen palaa
reikä.
— Sinä Börglumin piispa, kyllä minä sinut nujerran! Paavin kaapun alla
ei laki saavuta sinua, mutta Jens Glob sinut saavuttaa!
Ja niin hän kirjoittaa kirjeen langolleen herra Oluf Haselle Sallingiin
käskien häntä tulemaan jouluaattona iltamessuun Hvidbergin kirkkoon:
piispa tulee toimittamaan siellä messun, sentähden matkustaa hän
Börglumista Thylandiin — sen tietää ja tuntee Jens Glob.
Niitty ja suo ovat jään ja lumen peitossa, ne kantavat sekä hevosen
että ratsastajan, koko saaton, piispan pappeineen ja palvelijoineen. He
ratsastavat lyhyintä tietä läpi hauraan kaislikon, missä tuuli suhisee
niin surullisesti.
Puhalla messinkitorveesi, sinä ketunnahkoihin puettu pelimanni! Se
kuuluu hyvältä kirkkaassa ilmassa. Niin ratsastavat he yli nummen
ja suon, joka on Fata Morganan laitumena lämpimän kesän aikaan,
ratsastavat etelää kohti, pyrkien Hvidbergin kirkolle.
Lujemmin puhaltaa tuuli torveensa, nousee myrsky, Jumalan ilma, joka
kasvamistaan kasvaa. Kohti Jumalan huonetta tässä Jumalan ilmassa
kulkee tie. Jumalan huone pysyy paikallaan, mutta Jumalan ilma kiitää
yli maiden ja soiden, yli vuonon ja meren. Börglumin piispa saapuu
kirkolle — sinne herra Oluf Hase tuskin ennättää, ratsastakoon hän
kuinka lujaan tahansa. Hän saapuu miehineen toiselle puolelle vuonoa
Jens Globin avuksi: nyt haastetaan piispa Korkeimman tuomioistuimen
eteen.
Jumalanhuone on käräjäsalina, alttaripöytä käräjäpöytänä. Kynttilät
raskaissa messinkijaloissa ovat jo kaikki sytytetyt. Myrsky lukee
syytöksen ja tuomion. Ilma kulkee humisten yli suon ja nummen, yli
vierivien vesien. Ei yksikään lautta kuljeta ihmisiä vuonon yli
tällaisessa Jumalan ilmassa. Oluf Hase seisoo Ottesundin luona. Siellä
päästää hän miehensä menemään, lahjoittaa heille hevosen ja haarniskan,
antaa heille luvan lähteä kotiin ja käskee viedä terveiset vaimolleen.
Yksinään tahtoo hän panna alttiiksi elämänsä myrskyävässä vedessä.
Mutta heidän on todistettava hänestä, ettei ole hänen syynsä, että Jens
Glob on avutta Hvidbergin kirkon edustalla. Uskolliset palvelijat eivät
jätä häntä, he seuraavat häntä syvään veteen. Kymmenen heistä vie vesi.
Oluf Hase itse ja kaksi hänen palvelijapoikaansa pääsevät toiselle
rannalle, mistä heidän on vielä ratsastettava neljä penikulmaa.
Keskiyö on mennyt, on jouluyö. Tuuli on tyyntynyt, kirkko on valaistu,
loistava valo hohtaa ruuduista yli niityn ja nummen. Iltamessu on aikaa
sitten päättynyt, Jumalan huoneessa vallitsee hiljaisuus, saattaa
kuulla vahan putoilevan kynttilästä lattian kiveen. Nyt tulee Oluf Hase.
Asehuoneessa toivottaa Jens Glob hänelle:
— Hyvää päivää! Nyt minä olen sopinut piispan kanssa!
— Vai sen sinä olet tehnyt! sanoo Oluf. — Silloin et sinä enempää kuin
piispakaan pääse elävänä kirkosta!
Ja miekka lentää tupesta ja Oluf Hase iskee niin että lauta halkeaa
kirkon ovessa, jonka Jens Glob läjäyttää kiinni hänen ja itsensä
välille.
— Maltahan, rakas lanko, katso ensin miten on sovittu! Olen lyönyt
piispan ja kaikki hänen miehensä. He eivät enää hiiskahda sanaakaan
asiasta, enkä minäkään kaikesta vääryydestä, joka on kohdannut äitiäni.
Punaisella karrella palavat kynttilät alttarilla, mutta punaisempana
hohtaa lattia: siinä makaa verissään piispa otsa halki, ja surmattuina
makaavat kaikki hänen palvelijansa. Äänetön hiljaisuus vallitsee pyhänä
jouluyönä.
Mutta kolmannen joulupäivän iltana soittavat Börglumin kellot
ruumissoittoa. Murhattu piispa ja tapetut palvelijat asetetaan
näytteille mustan katoksen alle, jota ympäröivät suruharsoihin
käärityt haarakynttiläjalat. Puettuna hopeaiseen kaapuun, käyräsauva
voimattomassa kädessään, makaa vainaja, kerran niin mahtava herra.
Pyhä sauhu tuoksuu, munkit laulavat. Se kaikuu kuin valitus, se
kaikuu kuin vihan ja sovittamattomuuden tuomio, se kaikuu ikäänkuin
sen olisi määrä kuulua kauas yli maiden, tuulen kantamana, tuulen
laulamana. Tuuli tosin asettuu levolle, mutta se ei koskaan kuole, aina
se jälleen nousee ja laulaa laulujaan, laulaa ne meidän ajallemme,
laulaa tänne asti Börglumin piispasta ja hänen lujasta sukulaisestaan.
Se kuuluu pimeässä yössä, sen kuulee pelokas talonpoika ajaessaan
vajottavaa hiekkatietä Börglumin luostarin ohi, sen kuulee uneton
tarkatessaan ääniä Börglumin paksuseinäisissä saleissa. Ja sentähden
rapisee pitkissä kajahtelevissa käytävissä, jotka johtavat kirkkoon,
jonka muurattu ovi aikaa sitten on suljettu, joskaan ei taikauskon
silmiltä. Ne näkevät oven vielä paikoillaan, ja se avautuu, valot
kirkon messinkikruunuissa loistavat, suitsutus tuoksuu, kirkko
säteilee menneen ajan loistossa, munkit laulavat messujaan surmatun
piispan muistoksi, joka makaa hopeakaapussa, voimattomassa kädessään
piispansauva, ja hänen kalpealta, ylpeältä otsaltaan paistaa verinen
haava kuin tuli. Maallinen mieli ja pahat himot palavat siinä loppuun.
Vaipukaa hautaan, vaipukaa yöhön ja unhoon, te vanhojen aikojen
hirvittävät muistot!
* * * * *
Kuunnelkaa tuulen ryskettä, se vaimentaa meren kohinan! Ulkona on
myrsky, se tulee maksamaan ihmishenkiä. Meri ei ole muuttanut luontoa
uuden ajan mukana. Tänä yönä se on pelkkänä nielevänä suuna, huomenna
ehkä kirkkaana silmänä, jossa voi nähdä kuvansa, niinkuin vanhoina
aikoina, jotka me nyt olemme haudanneet. Nuku makeasti, jos voit.
Nyt on aamu.
Uusi aika paistaa aurinkoisena huoneeseen. Tuulella on entiset tapansa.
Kerrotaan haaksirikosta niinkuin entisaikaan.
Yöllä on laiva joutunut haaksirikkoon Lökkenin, tuon pienen
punakattoisen kalastajakylän luona, jonka me näemme tänne ikkunoihin.
Jonkun matkan päässä se ajoi karille, mutta pelastusraketti loi
sillan hylyn ja maan välille, kaikki laivalla olleet pelastuivat,
he pääsivät maihin ja vuoteisiin. Tänään he ovat kutsutut vieraiksi
Börglumin luostariin. Ystävällisissä saleissa tulevat he saamaan
osakseen vierasvaraisuutta ja kohtaamaan lempeitä silmiä, heitä
tervehditään heidän oman maansa kielellä. Pianolla soitetaan heille
kotoisia säveliä, ja ennenkuin nämä ovat soineet loppuun, pauhaa toinen
kieli, äänettömänä ja kuitenkin niin sointuvana ja varmana: ajatuksen
sanakapula saapuu haaksirikkoisten koteihin vieraalle maalle kertomaan
heidän pelastuksestaan. Silloin käy mieli keveäksi, silloin saatetaan
käydä tanssimaan kemuissa illalla Börglumin linnan tuvassa. Voimme
pistää valssiksi ja pitkäksi polskaksi ja laulaa Tanskasta ja uuden
ajan »urhoollisesta sotilaspojasta».
Siunattu sinä uusi aika, tee kesäratsastuksesi puhdistetun ilmavirran
siivillä maahan! Suo auringonsäteittesi loistaa sydämiin ja ajatuksiin!
Sinun sädehtivällä taustalla liitävät ohi kovien, ankarain aikojen
synkät tarinat.