Oli kerran killinki; se tuli kiiltävänä rahapajasta, hyppi ja helisi:
»Hurraa! Nyt minä lähden avaraan maailmaan!» Ja sinne se joutui.
Lapsi piteli sitä lämpimin käsin ja saita kylmin, kostein käsin.
Vanhemmat ihmiset kiertelivät ja kääntelivät sitä moneen kertaan,
kun taas nuoriso heti päästi sen menemään eteenpäin. Killinki oli
hopeaa, siinä oli hyvin vähän kuparia ja se oli jo ollut koko vuoden
maailmalla, kiertänyt siinä maassa, missä se oli lyöty rahaksi. Sitten
se joutui matkalle, pois kotimaasta; se oli viimeinen maan raha, joka
jäi matkustavan herran rahakukkaroon. Hän ei itsekään tietänyt, että se
oli jäänyt hänelle, ennenkuin se joutui hänen hyppysiinsä.
— Onhan täällä vielä killinki kotoa! sanoi hän. — Sepä saakin matkustaa
kanssani! Ja killinki helisi ja hyppeli ilosta, kun hän pisti sen
takaisin kukkaroon. Täällä se oleskeli vieraitten toverien luona,
jotka tulivat ja menivät, toinen antoi tilaa toiselle, mutta kotoinen
killinki jäi aina paikoilleen. Se oli kunnianosoitus.
Nyt oli jo kulunut monta viikkoa, ja killinki oli kaukana maailmalla,
oikeastaan tietämättä missä. Se kuuli muilta rahoilta, että ne olivat
ranskalaisia ja italialaisia. Toinen sanoi, että he nyt olivat siinä
kaupungissa, toinen sanoi, että he olivat siinä, mutta killinki ei
saanut mitään käsitystä asiasta, sillä maailmaa ei nähdä, kun aina
ollaan pussissa, ja pussissa se oli. Mutta eräänä päivänä siinä
oleillessaan se huomasi, ettei rahakukkaro ollutkaan lukossa, ja
silloin se hiipi aukolle kurkistaakseen hiukan ulos. Sitä sen nyt
ei olisi pitänyt tehdä, mutta se oli utelias — sellainen rankaisee
itsensä. Killinki liukui housuntaskuun, ja kun rahakukkaro illalla
pantiin syrjään, oli killinki vielä missä oli ja joutui vaatteiden
mukana käytävään. Siellä se heti putosi lattialle. Kukaan ei kuullut
sitä, kukaan ei nähnyt sitä.
Aamulla tuotiin vaatteet sisään, herra puki ne ylleen, matkusti pois,
mutta killinki ei joutunutkaan mukaan. Se löydettiin, pantiin taasen
työhön ja läksi liikkeelle kolmen muun rahan kanssa.
— Onpa sentään hauskaa nähdä vähän maailmaa, tutustua muihinkin
ihmisiin, muihinkin tapoihin!
— Mikä raha tuo onkaan? sanottiin samassa. — Se ei ole tämän maan
rahaa, se on väärä, ei kelpaa!
Niin, nyt alkaa killingin tarina sellaisena kuin se sen sittemmin
kertoi.
— Väärä, ei kelpaa! minussa vihlaisi, sanoi killinki. —- Minä tiesin
olevani hyvää hopeaa, minussa oli hyvä sointu ja oikea leima. Varmaan
he erehtyivät; he eivät saattaneet tarkoittaa minua, mutta minua he
kuitenkin tarkoittivat, minua he sanoivat vääräksi, minä en kelvannut!
»Se täytyy panna menemään pimeässä!» sanoi mies, jonka hallussa se oli.
Ja minut pantiin menemään pimeässä ja sitten minua taas haukuttiin
päivänvalossa. »Väärä, ei kelpaa! Täytyy koettaa päästä siitä eroon.»
Ja killinki vapisi hyppysissä joka kerta kun se koetettiin salaa ja
viekkaasti livahuttaa oman maan rahana.
— Minä kurja killinki! Mitä se auttaa, että olen hopeaa, mitä auttaa
minun arvoni, minun leimani, kun se ei merkitse mitään! Me olemme
maailman silmissä sitä, mitä maailma meistä luulee! Mahtaisi olla
kauheaa kärsiä tunnonvaivoja, viekkaudella pyrkiä eteenpäin pahuuden
tiellä, koska minä, joka kuitenkin olen aivan viaton, näin saatan
kärsiä vain siksi, että näytän väärältä! Joka kerta kun minut otettiin
esiin, pelkäsin silmiä, jotka tulisivat minuun katsomaan. Tiesin, että
minut työnnettäisiin pois, viskattaisiin pöydälle, ikäänkuin minä
olisin ollut valhetta ja petosta.
Kerran jouduin köyhän vaimoraukan kukkaroon. Hän sai minut
päiväpalkakseen hiestään ja vaivannäöstään; mutta hän ei mitenkään
voinut päästä minusta eroon. Olin hänelle oikea onnettomuus.
— Minun on totta totisesti pakko puijata se jollekin, sanoi hän.
— Minulla ei ole varaa pitää väärää killinkiä. Vien sen rikkaalle
leipurille; hänellä ei vahinko niin tunnu, mutta väärin minä kuitenkin
teen.
— Nyt minun vielä täytyy kuormittaa tuon vaimon omaatuntoa! huokasi
killinki. — Olenko minä todella vanhoilla päivilläni näin muuttunut?
Ja vaimo meni rikkaan leipurin luo; mutta tämä tunsi liian hyvin oikeat
rahat, minä en saanut jäädä sinne, minne olin tullut, minut viskattiin
suoraan vaimon kasvoihin. Hän ei saanut minulla yhtään leipää ja
minä olin niin sanomattoman surullinen, kun näin olin joutunut
toisten kiusaksi, minä, joka nuoruudessani olin ollut niin uljas ja
varma, niin tietoinen arvostani ja oikeasta leimastani. Kävin niin
alakuloiseksi kuin killinkiraukka ikänä saattaa käydä, kun ei kukaan
huoli siitä. Mutta vaimo toi minut jälleen kotiin, katseli minua oikein
herttaisesti, lempeästi ja ystävällisesti. »Ei, en enää aio narrata
sinulla ketään!» sanoi hän. »Kun teen sinuun reiän, niin jokainen voi
nähdä, että olet väärä raha. Mutta nyt johtuu tässä jotakin mieleeni:
ehkä oletkin onnen killinki. Niinpä minä uskonkin! Tuo ajatus johtui
mieleeni. Minä teen killinkiin reiän, pujotan reiän läpi nyörin ja
annan killingin onnen killinkinä naapurin pienen lapsen kaulaan.»
Ja hän teki minuun reiän. Ei ole koskaan miellyttävää saada reikä
lävitseen, mutta kun tarkoitus on hyvä, niin voi kestää paljon. Minun
lävitseni pujotettiin nyöri, minusta tuli jonkinlainen kannettava
mitali. Minut ripustettiin pienen lapsen kaulaan, ja lapsi hymyili
minulle, suuteli minua, ja koko yön minä lepäsin lapsen lämpimällä,
viattomalla rinnalla.
Aamulla otti äiti minut sormiensa väliin, katseli minua ja ajatteli
siinä omia ajatuksiaan, kuten tunsin pian. Hän otti esiin sakset ja
leikkasi poikki nyörin.
»Onnenkillinki!» sanoi hän. — »No, sepä nähdään!» ja hän pani
minut happamaan nesteeseen niin että kävin vihreäksi. Sitten hän
kittasi kiinni läven, hankasi minua hiukan ja läksi pimeässä
arpajaistoimitsijan luo saadakseen arpalipun, jonka tuli tuottaa onnea.
Kuinka minun olikaan paha olla. Minua pakotti ikäänkuin olisin ollut
menemäisilläni kahtia. Minä tiesin, että minua sanottaisiin vääräksi ja
että minut paiskattaisiin menemään, lisäksi kaikkien noiden killinkien
ja rahojen nähden, joilla oli sellaiset kirjoitukset ja kasvot, että
ne saattoivat olla niistä ylpeät. Mutta minun kävi hyvin. Asioitsijan
luona oli paljon ihmisiä, hänellä oli hyvin kiire, minä lensin helisten
laatikkoon muiden rahojen joukkoon. Voitettiinko sitten arpalipulla
jotakin, sitä en tiedä, mutta sen tiedän, että minut jo seuraavana
päivänä tunnettiin vääräksi killingiksi, pantiin syrjään ja lähetettiin
pettämään ja aina ja alati pettämään. Sellaista on mahdoton kestää, kun
on rehellinen luonteeltaan, kuten minä toki saatoin sanoa olevani.
Vuosikausia kuljin siten kädestä käteen, talosta taloon. Aina minua
haukuttiin, aina minua katsottiin karsain silmin. Kukaan ei uskonut
minuun, enkä minä itse uskonut itseeni enkä maailmaan. Se oli vaikeaa
aikaa.
Eräänä päivänä tuli muuan matkustaja; hänelle minut tietysti
työnnettiin, ja hän oli kyllin luottavainen ottaakseen minut vastaan
käypänä rahana. Mutta sitten hänen oli annettava minut toiselle, ja
silloin minä taasen kuulin huudon: Ei kelpaa, väärä!
— Olen saanut sen oikeana, sanoi mies ja katsoi minua nyt tarkasti.
Yhtäkkiä hänen kasvonsa olivat pelkkää hymyä — sitä eivät muut
milloinkaan olleet katsellessaan minuun. »Kas, mitä kummaa tämä
onkaan!» sanoi hän. »Sehän on meidän oman maamme raha, hyvä, rehellinen
killinki, johon on tehty reikä ja jota te sanotte vääräksi. Tämähän on
Varsin hauskaa! Sinutpa minä säilytänkin ja vien kotiin!»
Minä hätkähdin ilosta, minua sanottiin hyväksi, rehelliseksi
killingiksi, ja minä olin pääsevä kotiin, missä kaikki ja jokainen
minut tuntevat ja tietävät, että olen hyvää hopeaa ja että minussa on
oikea leima. Olisin kernaasti säihkynyt ilosta, mutta säihkyminen ei
nyt kuulu minun luonteeseeni. Teräs voi säihkyä, ei hopea.
Minut käärittiin hienoon valkeaan paperiin, jotta en sekaantuisi
muihin rahoihin ja hukkuisi. Ja vain juhlallisissa tilaisuuksissa,
kun maanmiehet kohtasivat toisensa, otettiin minut esiin, näytettiin
ja minusta puhuttiin erinomaisen ystävällisesti. He sanoivat, että
minä olin mieltäkiinnittävä. On kyllä hauskaa, että saattaa olla
mieltäkiinnittävä, vaikkei puhu ainoaakaan sanaa!
Ja sitten minä tulin kotiin! Kaikki onnettomuuteni olivat mennyttä,
ilonpäiväni alkoivat. Olinhan minä hyvää hopeaa, minussa oli oikea
leima, eikä mitenkään haitannut, että minuun oli tehty reikä
osoittamaan, että olin väärä. Se ei tee mitään, kun ei ole sitä; täytyy
kärsiä ja kestää: aikaa myöten pääsee kaikki oikeuksiinsa. — Se nyt on
minun uskoni! sanoi killinki.