Mäellä oli tuulimylly, uljaan näköinen se oli ja ylpeä mieleltään.
— En ole ensinkään ylpeä, sanoi se, — mutta minä olen hyvin valistunut
sekä ulko- että sisäpuolelta. Ulkopuoleen minä käytän aurinkoa ja kuuta
ja samoin sisäpuoleen. Ja lisäksi minulla on stearinikynttilöitä,
rasvalamppuja, talikynttilöitä. Saatan sanoa, että olen valistunut.
Olen ajatteleva olento ja niin hyvin muodostunut, että sitä
ilokseen katselee. Minulla on rinnassa hyvä kone, minulla on neljä
siipeä, kiinnitettyinä päähän aivan hatun alle. Linnuilla on vain
kaksi siipeä ja niiden täytyy pitää ne selässään. Olen synnyltäni
hollantilainen, se näkyy ulkomuodostani, lentävä hollantilainen! Se
luetaan yliluonnollisiin olentoihin, tiedän mä, ja kuitenkin minä olen
hyvin luonnollinen. Minulla on vatsan ympärillä aitaus ja alikerrassa
asunto. Siellä asuvat ajatukseni. Voimakkainta ajatustani, sitä, joka
hallitsee ja vallitsee, kutsuvat muut ajatukset »mylläriksi». Hän
tietää mitä tahtoo, hän on korkealla jauhojen ja ryynien yläpuolella,
mutta hänellä on silti puoliso ja tätä sanotaan »äidiksi». Hänessä on
sydämen puoli. Hän ei käyttäydy nurinkurisesti, hänkin tietää mitä hän
tahtoo, hän tietää mitä hän osaa, hän on lempeä kuin tuulenlehahdus,
hän on voimakas kuin tuuli, hän ymmärtää mielistellä ja viedä tahtonsa
perille. Hän on minun luonteeni lempeä puoli, isä on kova puoli
minussa. He ovat kaksi ja kuitenkin yksi, he kutsuvatkin toisiaan
»puoliskoikseen». Noilla molemmilla on poikasia: pieniä ajatuksia,
jotka voivat kasvaa. Pienokaisetpa vasta pitävätkin elämää! Hiljan,
kun minä syvämietteisyydessäni annoin »isän» ja hänen renkiensä
tarkastaa konetta ja rattaita rinnassani — tahdoin tietää mikä oli
epäkunnossa, sillä jokin minussa oli epäkunnossa, ja täytyy aina
tutkia itseään — silloin pienokaiset pitivät hirvittävää melua, eikä
sellainen näytä hyvältä, kun seisoo niin korkealla mäellä kuin minä.
Täytyy muistaa olevansa valaistuna: arvostelukin on valaistusta.
Mutta mitä tahdoinkaan sanoa: pienokaiset pitivät hirvittävää melua.
Pienin karkasi ylös hatulleni saakka ja rallatti niin että minua
kutitti. Pienet ajatukset saattavat kasvaa, sen minä olen kokenut,
ja ulkopuolelta tulee niinikään ajatuksia, eivätkä ne aina ole minun
sukuni mukaisia. Sillä sukulaisistani en näe ketään, niin pitkältä
kuin silmä kantaa, en ketään paitsi itseni. Mutta siivettömillä
taloilla, minne ei mylly kuulu, on niilläkin ajatuksia. Nämä ajatukset
tulevat minun ajatusteni luo ja kihlautuvat niiden kanssa, joksi ne
sitä nimittävät. Kumma kyllä! Niin, se on hyvin kummallista. Jokin on
vallannut minut tai minussa on tapahtunut jotakin: myllykoneistossani
on jotain muuttunut. Tuntuu siltä kuin isä olisi vaihtanut puoliskoa,
kuin hän olisi saanut vielä lempeämmän mielen, vielä hellemmän
puolison, nuoren ja hurskaan, joka kuitenkin on tuo sama, mutta joka on
aikaa myöten käynyt lempeämmäksi ja hurskaammaksi. Kaikki katkera on
kadonnut, kaikki tyynni on nyt hyvin miellyttävää. Päivät menevät ja
päivät tulevat, kulkien alati eteenpäin kohti kirkkautta ja iloa. Ja
sitten — niin, onhan se sanottu ja kirjoitettu — niin, tulee vihdoin se
päivä, jolloin minä olen mennyttä enkä kuitenkaan ensinkään mennyttä:
minut hajoitetaan, jotta minut rakennettaisiin uudelleen ja paremmaksi,
minä lakkaan olemasta ja jään kuitenkin olemaan. Muutun aivan toiseksi
ja olen kuitenkin sama. Tämä on minulle vaikea käsittää, vaikka olenkin
valistunut, vaikka valistajinani ovatkin aurinko, kuu, rasva ja tali!
Vanhat hirteni ja muurausaineeni nousevat tuhasta. Toivon, että saan
pitää vanhat ajatukseni: myllyn isän, äidin, suuret ja pienet, perheen,
joksi minä kutsun kokonaisuutta. Se on yksi ja kuitenkin monta, koko
ajatusseurue, sillä ilman en tule toimeen. Ja omana itsenäni toivon
myöskin saavani pysyä, kone rinnassani, päässä siivet, vatsan ympärillä
parveke; muuten en tunne itseäni eivätkä muutkaan voi tuntea minua
ja sanoa: tuossapa mäellä on uljaannäköinen mylly, vaikkei se ole
ensinkään ylpeä.
Tämän sanoi mylly, se sanoi paljon muutakin, mutta tämä nyt oli
tärkeintä. Ja päivät tulivat ja päivät menivät, ja tuli viimeinen päivä.
Mylly syttyi tuleen, liekit kohosivat, leimahtelivat seinien
ulkopuolella, leimahtelivat sisäpuolella, nuolivat hirsiä ja lautoja,
söivät ne. Mylly kaatui, jäljelle jäi vain tuhkaläjä. Savu tuprusi
tulipalopaikalta, tuuli vei sen mukanaan.
Mitä elävää myllyllä oli ollut, _sille_ ei tässä tilaisuudessa
tapahtunut mitään; se hyötyi siitä. Myllärin perhe — yksi sielu,
monta ajatusta ja kuitenkin vain yksi — sai uuden, kauniin myllyn,
johon se saattoi olla tyytyväinen. Se oli aivan tuon vanhan näköinen.
Sanottiin: tuollahan mylly on mäellä, se on uljaan näköinen! Mutta
tämä oli paremmin rakennettu, tarkoituksenmukaisempi, sillä ainahan
mennään eteenpäin. Vanhat hirret, jotka olivat olleet madonsyömät
ja sammaltuneet, olivat tomuna ja tuhkana. Entinen myllynruumis
ei noussut, niinkuin se oli uskonut. Se oli ymmärtänyt asiat
aivan sananmukaisesti, mutta kaikkea ei pidä ymmärtää tarkalleen
sananmukaisesti.