Oli mies, joka kerran osasi paljon uusia satuja, mutta nyt ne olivat
häneltä loppuneet, sanoi hän. Satu, joka oli itsestään tullut
vieraisille, ei enää koputtanut hänen ovelleen. Ja minkätähden se ei
tullut? Niin, mies ei tosiaankaan ollut vuosikausiin ajatellut sitä,
hän ei ollut odottanut, että se tulisi koputtamaan hänen ovelleen.
Mutta se varmaan ei myöskään ollut täällä, sillä kodin ulkopuolella
vallitsi sota ja sisäpuolella suru ja hätä, jotka sota tuo mukanaan.
Haikara ja pääskynen palasivat pitkältä matkaltaan, ne eivät tienneet
pelätä mitään vaaraa, ja kun ne tulivat, oli pesä poltettu, ihmisten
talot poltettu, veräjä särkynyt, useinkin poissa. Vihollisen hevoset
polkivat vanhoja hautoja. Ne olivat kovia, pimeitä aikoja. Mutta nekin
päättyivät.
Ja nyt ne olivat päättyneet, sanottiin. Satu ei kuitenkaan vieläkään
koputtanut ovelle tahi antanut tietoa itsestään.
Se on kai kuollut ja hävinnyt muiden mukana, sanoi mies. Mutta satu ei
milloinkaan kuole.
Ja kului toista vuotta, ja hänen oli niin kovin ikävä.
— Eiköhän satu sentään vielä tule koputtamaan ovelleni!
Ja hän muisti sen niin elävästi kaikissa eri hahmoissa, joissa se oli
tullut hänen luokseen. Milloin nuorena ja kauniina kuin itse kevät,
nuorena tyttönä, seppel metsäkukkia hiuksissa ja kädessä pyökinoksa,
silmät loistaen kuin syvät metsäjärvet kirkkaassa auringonpaisteessa.
Milloin se taas oli tullut kulkukauppiaana, avannut tavaralaukkunsa
ja liehutellut silkkinauhoja, joissa oli vanhojen muistojen runoja
ja kirjoituksia. Mutta kaikkein kauneinta kuitenkin oli, kun se tuli
vanhana muorikultana, hapset hopean valkeina ja silmät suurina ja
viisaina; silloin se oikein osasi kertoa kaikkein vanhimmista ajoista,
aikaisemmista kuin ne, jolloin prinsessat kehräsivät kultalankaa
lohikäärmeiden vartioidessa ulkopuolella. Silloin hän kertoi niin
elävästi, että mustat läikät tulivat jokaisen kuulijan silmien eteen,
permanto tuli mustaksi ihmisverestä. Kauheaa sitä oli katsella ja
kuunnella, mutta kuitenkin hyvin hauskaa, sillä siitä oli niin kauan,
kun se oli tapahtunut.
— Eiköhän hän enää tule koputtamaan? sanoi mies ja tuijotti oveen niin
että silmien eteen tuli mustia läikkiä ja permannolle mustia läikkiä.
Hän ei tietänyt, olivatko ne verta vaiko raskailta, synkiltä päiviltä
jäänyttä suruharsoa.
Ja siinä istuessa johtui hänen mieleensä, että satu lieneekin vain
mennyt piiloon, niinkuin prinsessat oikein vanhoissa saduissa, ja
tahtonut, että hänet nyt etsittäisiin esiin. Jos hänet löydetään, niin
hän loistaa uudessa ihanuudessa, kauniimpana kuin milloinkaan ennen.
— Kukaties! Ehkä hän on piiloutunut heinänkorteen, joka on viskattu
tien oheen ja heiluu kaivon syrjällä. Varovasti! Varovasti! Ehkä hän
on piiloutunut kuihtuneeseen kukkaan, joka on suuren kirjan välissä
hyllyllä.
Ja mies meni sinne, avasi erään kaikkein uusimmista kirjoista
päästäkseen asiasta selville, mutta siellä ei ollut mitään kukkaa,
siinä puhuttiin Holger Danskesta. Ja mies luki, että koko tarina oli
keksitty ja erään ranskalaisen munkin sepittämä, että se oli romaani,
joka oli »käännetty ja painettu tanskankielelle», että Holger Danskea
ei ollut koskaan ollut olemassakaan eikä hän siis ensinkään palaa,
kuten me olemme laulaneet ja kuten me niin mielellämme halusimme uskoa.
Holger Dansken laita oli sama kuin Wilhelm Tellin: lorua vain, johon ei
saa luottaa. Ja tämä oli kirjoitettu hyvin oppineeseen kirjaan.
— Minä nyt uskon, mitä uskon, sanoi mies, —. piharatamoja ei kasva
siellä, missä ei astuta.
Ja hän sulki kirjan, pani sen hyllylle ja meni ikkunalaudalla
olevien tuoreitten kukkien luo. Ehkä satu oli piiloutunut punaiseen,
kultalaitaiseen tulpaaniin tai tuoreihin ruusuihin, tai väkeväväriseen
kameliaan. Lehtien välissä oli päiväpaistetta, mutta ei satua.
— Surullisen ajan kukat olivat kaikki paljon kauniimmat, mutta ne
leikattiin jok’ainoa, niistä sidottiin seppeleitä, ne pantiin arkkuun,
ja niiden päälle levitettiin lippu. Ehkäpä satu on haudattu noiden
kukkien mukana! Mutta tästä olisi kukkasilla ollut tieto, ja arkku
olisi tietänyt sen, maa olisi tietänyt sen, jokainen pieni heinänkorsi,
joka versoi esiin, olisi kertonut sen. Satu ei milloinkaan kuole.
Ehkä se on käynytkin täällä koputtamassa, mutta kukapa silloin kallisti
korvaansa sille, ajatteli sitä! Ihmiset katselivat synkkinä, milteipä
suuttuneina kevään aurinkoa, sen lintuja ja kaikkea sen herttaista
vihantaa. Niin, kieli ei jaksa virittää vanhoja, kansanomaisen
raikkaita lauluja, ne laskettiin arkkuun yhdessä paljon muun kanssa,
mitä meidän sydämemme rakasti. Satu on hyvinkin voinut käydä
koputtamassa, mutta sitä ei ole kuultu, ei lausuttu tervetulleeksi, ja
niin se on mennyt pois.
Minäpä haen sen esiin.
Lähden maalle! Metsään, aavan järven rannalle!
Siellä on vanha, punaisten muurien ympäröimä herraskartano, edessä
on katettu kuisti ja tornissa liehuu lippu. Satakieli laulaa
hienoripsuisten pyökinlehvien alla, katsellen puutarhassa kukoistavia
omenapuita ja uskoen niiden kukkia ruusuiksi. Kesäauringon paisteessa
pitävät mehiläiset täällä kiirettä ja parveilevat surisevin lauluin
kuningattarensa ympärillä. Syksyn aurinko tietää kertoa villistä
metsästyksestä, ihmissukupolvista ja metsän lehvistä, jotka menevät
menojaan. Joulun aikaan laulavat kaukaa, aavalta mereltä tulleet villit
joutsenet, mutta vanhassa talossa kuuntelevat ihmiset mielellään
takkavalkean ääressä lauluja ja tarinoita.
Mies, joka etsi satua, meni vanhaan osaan puutarhaa missä suuri
villikastanjain kuja houkuttelee hämäräänsä. Siellä oli tuuli kerran
humissut hänelle Valdemar Daasta ja hänen tyttäristään. Puun dryadi,
nimittäin satumuori itse, oli täällä kertonut hänelle vanhan tammipuun
viimeisen unen. Isoäidin aikaan oli täällä leikattuja pensasaitoja, nyt
kasvoi vain sanajalkoja ja nokkosia. Ne levisivät rehevinä yli kivisten
kuvain sirpaleiden, joita oli viskattu sinne tänne. Kuvien silmissä
kasvoi sammalta, mutta ne näkivät yhtä hyvin kuin ennenkin. Satua
etsivä mies ei osannut sitä: hän ei nähnyt satua. Missä se olikaan?
Hänen ja vanhojen puiden päällitse lensi sadoittain variksia huutaen:
»Karkuun! Karkuun!»
Ja hän meni puutarhasta talon vallihaudan poikki leppälehtoon. Siellä
oli pieni kuusinurkkainen maja kanatarhoineen ja ankkatarhoineen.
Keskellä tupaa istui vanha vaimo, joka hoiti tätä kaikkea ja joka
tiesi tarkkaan joka munan, joka munittiin, jokaisen kananpojan,
joka tuli munasta. Mutta hän ei ollut satu, jota mies etsi. Sen
hän saattoi näyttää toteen kristillisellä kastetodistuksella ja
rokotustodistuksella, jotka molemmat olivat piironginlaatikossa.
Jonkun matkan päässä talosta kohoaa orapihlajaa ja kultasadetta kasvava
kumpu. Siellä on vanha hautakivi, joka tuotiin monta vuotta sitten
tänne kaupungin kirkkotarhasta; se on pystytetty erään kaupungin
kunnianarvoisen raatimiehen muistoksi. Hänen ympärillään nähdään kiveen
veistettynä hänen vaimonsa ja viisi tytärtänsä, kaikki kädet ristissä
ja röyhelökaulukset pystyssä. Tätä saattoi katsella niin kauan, että
kivi ikäänkuin Vaikutti ajatuksiin ja nämä taasen takaisin kiveen,
joten se kertoi vanhoista ajoista. Niin kävi ainakin miehen, joka
etsi satua. Kun hän nyt tuli tänne, näki hän elävän perhosen istuvan
keskellä kiveenhakatun raatimiehen otsaa; se räpytti siipiään, lensi
vähän matkaa ja asettui jälleen aivan hautakiven viereen ikäänkuin
osoittaakseen, mitä siinä kasvoi. Siinä kasvoi neliapila, siinä
kasvoi kokonaista seitsemän vierekkäin. Kun onni tulee, niin se tulee
yltäkylläisenä. Hän poimi apilanlehdet ja pisti ne taskuun. Onni on
puhtaan rahan veroinen; uusi hyvä satu on kuitenkin vielä parempi,
ajatteli mies, mutta sitä ei hän tavannut täältä.
Aurinko laski, punaisena ja suurena. Niitty höyrysi, rimpimuori pani
olutta.
Illemmällä seisoi mies yksinään huoneessaan katsellen puutarhaan,
niitylle, suolle ja rannalle päin. Kuu paistoi kirkkaana, niitty
oli sumun peitossa ikäänkuin se olisi ollut suuri järvi, kuten se
oli aikoinaan ollutkin; tarina kertoi siitä, ja kuutamo asetti
todellisuuden tarinan sijalle. Silloin ajatteli mies, mitä hän oli
kaupungissa lukenut, ettei Wilhelm Telliä eikä Holger Danskea ole
koskaan ollut olemassa, mutta kansan uskossa käy heidän kuitenkin
niinkuin järven tässä: elävä näky astuu tarinan sijalle. Niin, Holger
Danske palaa!
Juuri hänen tätä ajatellessaan löi joku lujasti ruutuun. Oliko se
lintu, yölepakko vaiko pöllö? Niin, niitä ei päästetä sisään, jos ne
koputtavatkin. Ikkuna lensi itsestään auki, ja vanha vaimo katsoi
ikkunasta mieheen.
— Mitä olisi asiaa? sanoi mies. — Kuka te olette, kun katsotte suoraan
ensi kerrokseen. Seisotteko tikapuilla?
— Teillä on taskussa neliapila, sanoi vaimo, — Niin, teillä on niitä
seitsemänkin; yksi niistä on kuusiapila.
— Kuka te olette? kysyi mies.
— Rimpimuori! sanoi vieras. — Rimpimuori, joka panee olutta. Tappi oli
kiinni, mutta yksi pienistä rimpivekaroista repäisi kurillaan tapin
auki, paiskasi sen suoraan tänne taloa kohti, ja se sattui ikkunaan.
Nyt valuu olut tynnyristä, eikä siitä ole hyötyä kenellekään.
— Mutta kuulkaahan! sanoi mies.
— Kyllä, odottakaahan vähän! sanoi rimpimuori. — Minulla on nyt muuta
tekemistä! Ja hän oli tipotiessään.
Mies oli juuri sulkemaisillaan ikkunan, kun vaimo jälleen ilmestyi
siihen.
— Nyt se on tehty! sanoi hän. — Mutta puolen oluesta minä voin
valmistaa uudelleen huomenna, jos ilma sallii. No, mitä teillä
nyt on kysyttävää? Minä tulin takaisin, sillä minä pidän aina
sanani ja teillä on taskussa seitsemän neliapilaa, joista yksi on
kuusiapila. Se herättää kunnioitusta, se on kunniamerkki, joka kasvaa
maantienvarrella, mutta jota ei jokainen löydä. Mitä te haluatte kysyä?
Älkää nyt seisoko siinä naurettavana tuppisuuna, minun täytyy kiirehtiä
pian tappini ja tynnyrini luo!
Ja mies kysyi satua, kysyi, oliko rimpimuori nähnyt sitä matkallaan.
— Hih, sun suuri oluenpano! sanoi vaimo. — Ettekö vieläkään ole
saanut tarpeeksenne sadusta? Luulisin jo toki useimpien saaneen siitä
tarpeekseen. On muuta tekemistä, muuta toimittamista. Lapsetkin ovat
kasvaneet liian suuriksi satuja kuulemaan. Antakaa pikkupojille
sikari ja pikkutytöille uusi krinoliini, siitä ne pitävät enemmän!
Kuunnella satuja, ei, kyllä totisesti on muuta tekemistä, tärkeämpää
toimitettavaa!
— Mitä te sillä tarkoitatte? kysyi mies. — Ja mitä te tiedätte
maailmasta? Tehän näette vain sammakkoja ja virvalaisia.
— Niin, varokaa te virvatulimiehiä, sanoi vaimo, — ne ovat liikkeellä,
ne ovat päässeet irti. Puhutaanpas niistä. Tulkaa te minun luokseni
suohon, minun läsnäoloni on välttämätön. Siellä minä sanon teille
kaikki, mutta pitäkää hiukan kiirettä, jotta joudutte kun teidän
seitsemän neliapilaanne, joista yksi on kuusiapila, ovat tuoreina ja
kuu vielä on ylhäällä.
Rimpimuori oli kadonnut.
Tornikello löi kaksitoista, ja ennenkuin se löi neljänneslyöntinsä, oli
mies ulkona pihalla, kiiti puutarhan läpi ja seisoi niityllä. Sumu oli
laskeutunut, rimpimuori lakkasi panemasta olutta.
— Kylläpä kesti ennenkuin te tulitte! sanoi rimpimuori. — Noitakalu
pääsee nopeammin perille kuin ihminen, ja minä olen iloissani, että
olen syntynyt noitakaluksi.
— Mitä teillä nyt on minulle sanottavaa? kysyi mies. — Tiedättekö
mitään sadusta?
— Ettekö te nyt koskaan pääse kauemma kuin siihen kysymykseen? sanoi
vaimo.
— Tulevaisuuden runoudestako te sitten tahdotte puhua? kysyi mies.
- Jollette vain rupea korkeahenkiseksi, sanoi vaimo — niin, minä kyllä
vastaan kysymyksiinne. Te ajattelette vain runoilua, kysytte satua,
ikäänkuin hän olisi ylin huolenpitäjä! Hän kyllä on vanhin, mutta hän
kulkee aina nuorimmasta. Kyllä minä hänet tunnen! Minä olen minäkin
ollut nuori, eikä se ole mikään lapsentauti. Minä olen kerran ollut
sangen soma keijukaistyttö ja tanssinut muiden mukana kuutamossa,
kuunnellut satakieltä, kulkenut metsään ja kohdannut satuneitosen,
joka aina oli yökengässä. Milloin hän otti yökortteerikseen
puoleksi puhjenneen tulpaanin tai niittykukkasen, milloin hän
varkain hiipi kirkkoon ja kääriytyi suruharsoon, joka riippui alas
alttarikynttilöistä!
— Tepä tunnettekin hyvin asiat! sanoi mies.
— Totta kai minä sentään tiedän yhtä paljon kuin te! sanoi rimpimuori.
— Satu ja runous, ne ovat kaksi kyynärää samasta kappaleesta: ne voivat
asettua minne tahtovat. Kaikista niiden teoista ja puheista voidaan
tehdä olutta ja saada siten parempaa ja helpompaa tavaraa. Te voitte
minulta saada niitä ilmaiseksi. Minulla on kokonainen kaapillinen
pulloihin pantua runoutta. Se on esanssia, hienointa mitä siinä
on, sekä makeaa että karvasta yrttiä. Minulla on pullossa koko se
määrä runoutta, minkä ihmiset tarvitsevat saadakseen siitä hiukkasen
pyhäpäiviksi nenäliinoilleen haisteltavakseen.
— Puhuttepa te kummallisia asioita, sanoi mies. — Onko teillä runoutta
pulloissa?
— Enemmän kuin voitte kestää! sanoi vaimo. — Kai te tunnette tarinan
tytöstä, joka astui leivälle, jotta ei tahrisi uusia kenkiään? Se on
sekä kirjoitettu että painettu.
— Minä olen sen itse kertonut, sanoi mies.
— Niin, sitten te sen tunnette, sanoi vaimo, — ja tiedätte, että tyttö
vajosi suoraan maahan rimpimuorin luo, juuri kun pirun isoäiti oli
siellä käymässä ja katsomassa panimoa. Hän näki vaipuvan tytön ja pyysi
saada hänet jalustaksi, muistoksi käynnistä, ja hän sai hänet, ja
minä sain lahjan, josta minulla ei ole mitään hyötyä: matka-apteekin,
kokonaisen kaapillisen pulloihin pantua runoutta. Isoäiti sanoi,
missä kaapin paikka on, ja siinä on kaappi vieläkin. Katsokaahan
vain! Teillähän on taskussa nuo seitsemän neliapilaa, joista yksi on
kuusiapila: kyllä teidän täytyy voida se nähdä.
Ja todella oli keskellä suota suuri lepänkanto; se oli isoäidin
kaappi. Se oli avoinna rimpimuorille ja jokaiselle, kaikissa maissa
ja kaikkina aikoina, sanoi hän, kun he vain tiesivät, missä kaappi
oli. Sen saattoi avata edestä ja takaa, joka puolelta ja kulmalta;
kokonainen ihmekappale se oli ja näytti kuitenkin olevan vanha
lepänkanto. Kaikkien maiden runoilijoita, varsinkin meidän oman maamme,
oli täällä jäljitetty. Heidän henkensä oli eritelty, arvosteltu,
arvioitu, keskitetty ja pantu pulloon. Varmalla vaistolla, niinkuin
sanotaan, kun ei tahdota puhua nerosta, oli isoäiti ottanut luonnosta
sen, joka ikäänkuin maistui siltä tai siltä runoilijalta, ja pannut
hiukan piruutta lisää, ja niin hänellä oli hallussaan hänen runoutensa
pullossa koko tulevaa aikaa varten.
— Antakaahan minun katsoa! sanoi mies.
— Niin, mutta on tärkeämpääkin kuultavaa! sanoi rimpimuori.
— Mutta nythän me olemme kaapin ääressä, sanoi mies ja katsoi sinne. —
Täälläpä on kaikenkokoisia pulloja; mitä tuossa on? Ja mitä tuossa?
— Tässä on sitä, mitä kutsutaan toukokuun tuoksuksi, sanoi vaimo. —
Minä en ole koettanut sitä, mutta minä tiedän, että jos sitä kaataa
pienenkin läikän permannolle, niin siinä paikalla on kaunis metsäjärvi
lumpeineen, tupsukaisloineen ja villeine minttuineen. Jos kaataa
vain pari pisaraakin vanhalle aivan alimmalta luokalta otetulle
kouluviholle, niin muuttuu vihko kokonaiseksi tuoksukomediaksi, jonka
varsin hyvin voi esittää ja jonka ääressä voi nukkua, niin voimakas
tuoksu siinä on. Pulloon on kirjoitettu »rimpimuorin olutta». — Varmaan
se on tarkoitettu kohteliaisuudeksi minulle.
Tässä on häväistyspullo. Näyttää siltä kuin siinä olisi vain likaista
vettä, ja se onkin likaista vettä, mutta kyläjuorun kuohupulverilla
käytettyä. Veteen on pantu kolme luotia valhetta ja kaksi unssia totta,
jota sitten on sekoitettu koivunvarvulla — ei suolaveteen kastetusta
ja syntisen verisestä ruumiista irrotetulla raipalla tai koulumestarin
vitsan tyngällä, ei, vaan varvulla, joka on otettu suoraan katuojaa
lakaisseesta luudasta.
Tässä on pullo, joka sisältää virren tapaista hurskasta runoutta.
Jokaisessa pisarassa on semmoinen kaiku kuin läiskäyteltäisiin
helvetin portteja, ja se on valmistettu kurituksen verestä ja hiestä.
Toiset sanovat, että se on vain kyyhkyssappea. Mutta kyyhkyset
ovat mitä hurskaimpia eläimiä; niillä ei ole sappea, niin sanovat
luonnonhistoriaa osaamattomat.
Tässä oli kaikkien pullojen pullo, se levittelihen yli puolen
kaapin: pullo, joka sisälsi arkitarinoita. Sen suu oli köytetty sekä
siannahalla että rakkokalvolla, sillä se ei sietänyt pienintäkään
voimansa kadottamista. Jokainen kansallisuus saattoi täällä saada oman
liemensä; se muodostui sen mukaan kuinka pulloa kiersi ja käänsi.
Täällä oli vanhaa saksalaista, ryövärimöykyillä höystettyä verilientä,
niinikään ohutta kotikeittoa, höystettyä todellisilla hovineuvoksilla,
jotka olivat siellä juurina ja joiden päällä uiskenteli filosofisia
rasvasilmiä. Siellä oli englantilaista guvernanttilientä ja
ranskalaista keittoa potage à la Kock, joka oli valmistettu kukon
luista ja varpusen munista ja jota tanskaksi sanotaan cancanliemeksi.
Mutta paras liemistä oli köpenhaminalainen. Niin väitti perhe.
Täällä oli murhenäytelmä pantu samppanjapulloon. Se osasi paukahtaa,
ja niin sen tulikin. Huvinäytelmä loi kuin hienoa hiekkaa, jota
heitetään ihmisten silmiin,, nimittäin hienompi huvinäytelmä.
Karkeampi oli sekin pullossa, mutta sen muodostivat vastaiseksi
tulevaisuusohjelmat, joissa kappaleen nimi oli voimakkain osa. Siinä
oli mainioita huvinäytelmännimiä, sellaisia kuin: »Uskallatko sylkäistä
roiskahuttaa?», »Lyönti vasten kuonoa», »Suloinen aasi», ja »Tyttö on
sikahumalassa».
Mies vaipui tätä katsellessaan syviin ajatuksiin, mutta rimpimuorin
ajatukset liitivät kauemma; hän tahtoi saada asian loppuun.
— Nyt kai te olette tarpeeksenne katsellut rihkamakaappia! sanoi
hän. — Nyt te kai tiedätte mitä siinä on. Mutta sitä tärkeämpää,
mitä halusitte saada tietää, ette te vielä tiedä: virvalaiset ovat
kaupungissa! Se merkitsee enemmän kuin runous ja sadut. Minun olisi
täytynyt pitää se salassa, mutta lieneekö tullut tielle sallimus,
kohtalo vai jotain muuta, mikä oli liian voimakasta, se nousee
kurkkuun, se pyrkii ulos. Virvalaiset ovat kaupungissa, ne ovat
päässeet liikkeelle, pitäkää Varanne, ihmiset!
— En ymmärrä sanaakaan tästä, sanoi mies.
— Tehkää hyvin ja istuutukaa tuohon kaapille! sanoi vaimo. — Mutta
älkää pudotko siitä sisään ja särkekö pulloja. Te tiedätte mitä
niissä on. Nyt minä kerron teille sen suuren tapahtuman; se on vasta
eilispäiväinen asia. Se on tapahtunut varhemminkin. Sillä on aikaa
kiertää vielä kolmesataa kuusikymmentä neljä päivää. Kai te tiedätte
kuinka monta päivää vuodessa on?
Ja rimpimuori kertoi.
— Täällä tapahtui eilen kummia, täällä suossa. Täällä oli ristiäiset.
Täällä syntyi pieni virvatulimies, täällä syntyi kaksitoista sitä
poikuetta, joiden on suotu, jos tahtovat, esiintyä ihmisinä ja
häärätä ja käskeä heidän joukossaan ikäänkuin he olisivat ihmisiksi
syntyneitä. Se on suuri tapaus suossa ja sentähden tanssivat
kaikki' virvatulimiehet ja virvatulinaiset pitkin soita ja niittyjä
kaikenlaisina pikku liekkeinä, — on olemassa naispuoliakin, mutta
niistä ei puhuta. Minä istuin tuossa kaapilla, ja kaikki nuo
kaksitoista pientä virvatulimiestä olivat helmassani. Ne loistivat
kuin kiiltomadot. Ne alkoivat jo hypellä ja joka hetki kasvoivat
niin että ennenkuin neljännestunti oli kulunut, ne näyttivät yhtä
suurilta kuin isä tai setä. Nyt on olemassa sellainen vanha laki ja
etuus, että kun kuu on juuri siinä asennossa, jossa se oli eilen, ja
kun se tuuli puhaltaa, joka puhalsi eilen, niin suodaan ja sallitaan
kaikkien niiden virvatulimiesten, jotka syntyvät sillä tunnilla ja
hetkellä, tulla ihmisiksi, ja jokainen heistä saa koko vuoden ajan
käyttää vaikutustaitoaan. Virvalainen saattaa laukata kautta maan,
vieläpä maailmankin, jollei hän vain pelkää putoavansa järveen tai
suurella tuulella puhaltuvansa sammuksiin. Hän saattaa mennä suoraan
ihmisen sisään, puhua hänen puolestaan ja tehdä kaikki liikkeet,
mitä hän haluaa. Virvalainen voi pukeutua mihin hahmoon hyvänsä,
miehen tai naisen, toimia heidän hengessään, mutta koko omalla
perinpohjaisuudellaan, niin että syntyy mitä hän haluaa. Mutta yhden
vuoden kuluessa hänen täytyy tietää ja osata johdattaa satakuusi
kymmentä viisi ihmistä väärälle tielle. Ja tämän täytyy tapahtua
suurpiirteisesti: he ovat johdettavat pois todesta ja oikeasta. Nyt
saavuttaa virvalainen korkeimman, mihin hän voi päästä: hänestä tulee
juoksija pirun juhlavaunujen eteen, hän saa hehkuvat tulenväriset
vaatteet ja liekin kohoamaan suoraan ulos kaulastaan. Yksinkertaisella
virvatulimiehellä kihoaa vesi suuhun, kun hän sitä ajattelee. Mutta
kunnianhimoisellakin virvatulimiehellä, joka haluaa näytellä osaa, on
tarjolla vaara ja vastus. Jos ihmisen silmät avautuvat näkemään, kuka
hän on, ja jos ihminen voi puhaltaa hänet luotaan, niin hän on poissa
ja saa palata takaisin suohon, ja jos virvatulimiehen, ennenkuin vuosi
on kulunut, Valtaa kaipaus palata perheensä luo ja jos hän on uskoton
itselleen, niin hän myöskin on mennyttä eikä enää voi palaa kirkkaasti,
vaan sammuu pian saattamatta enää syttyä. Ja jos vuosi on mennyt
umpeen eikä hän vielä ole johtanut kolmeasataa kuuttakymmentä viittä
ihmistä pois totuudesta ja siitä, mikä on hyvää ja kaunista, niin iän
on tuomittu joutumaan lahoon puuhun ja liikkumatta loistamaan siinä.
Ja se on mitä kauhein rangaistus vilkkaalle virvatulimiehelle. Kaiken
tämän minä tiesin ja kaiken tämän minä sanoin noille kahdelletoista
pienelle virvatulimiehelle, jotka olivat helmassani.. Ja ne olivat
kuin suunniltaan ilosta. Minä sanoin heille, että on varminta ja
mukavinta luopua kunniasta ja olla tekemättä mitään. Sitä eivät nuoret
liekit tahtoneet. Ne näkivät itsensä jo hehkuvan keltaisina, tuli
syöksyen suoraan kaulasta. »Jääkää meidän luoksemme!» sanoivat muutamat
vanhoista. »Pitäkää te vain peliänne ihmisten kanssa!» sanoivat
toiset. »Ihmiset kuivattavat meidän suomme, ne dreneeraavat! Miten käy
jälkeläistemme!»
— Me liekitsemme, auta armias! sanoivat vastasyntyneet virvatulimiehet,
ja niin se oli päätetty.
Pidettiin heti minuuttitanssiaiset; lyhyempiä ne eivät voineet olla.
Keijukaistytöt pyörivät kolme kertaa kaikkien muiden kanssa, jotta
he eivät tekisi ylpeää Vaikutusta. Muuten he mieluimmin tanssivat
toistensa kanssa. Sitten annettiin kummilahjoja: viskattiin voileipää,
joksi sitä nimitetään. Lahjoja lenteli niinkuin pieniä kiviä yli
suovesien. Jokainen keijukaisneito antoi siekaleen harsostaan. »Ota
se», sanoivat he, »niin osaat heti korkeampaa tanssia, sen vaikeita
hyppyjä ja käänteitä, jos niiksi tulee. Saat oikean ryhdin ja voit
näyttäytyä suurellisimmissakin seuroissa.» Ruisrääkkä opetti jokaisen
nuoren virvatulimiehen sanomaan: bravo, bravo, bravo! Ja sanomaan sen
oikealla paikalla, ja se on suuri lahja, joka maksaa paljon. Pöllö ja
haikara pudottivat heti jotakin, mutta siitä ei kannata puhua, sanoivat
he, emmekä sentähden puhu siitä. Suolla oli parhaillaan käynnissä
Waldemar kuninkaan villi metsästys, ja kun metsästäjäherrasväki sai
tiedon kemuista, lähettivät he lahjaksi parin hienoja koiriaan,
jotka ajavat nopeasti kuin tuuli ja jaksavat kantaa selässään hyvin
virvatulimiehen, taikka vaikkapa kolmekin. Kaksi vanhaa painajaista,
jotka elättivät henkeään ratsastuksella, oli mukana pidoissa. Nämä
puolestaan opettivat heti taidon, miten päästään sisään avaimenlävestä.
He tarjoutuivat viemään nuoret virvatulimiehet kaupunkiin, jonka
he hyvin tunsivat. Tavallisesti he ratsastivat ilman halki omilla
pitkillä niskalihaksillaan, jotka he olivat sitoneet solmuun,
istuakseen kovalla. Nyt he kumpikin asettuivat hajasäärin villille
metsästysretkelle otetun koiran selkään, ottivat syliinsä nuoret
virvatulimiehet, joitten piti lähteä viettelemään ja villitsemään
ihmisiä — huit! he olivat kaukana. Tuo kaikki tapahtui eilis-yönä.
Nyt ovat virvalaiset kaupungissa, nyt he ovat ryhtyneet työhön,
mutta miten ja missä, niin, sanokaapa se! Minulla on ilmanennustaja
isossavarpaassani, se kertoo minulle aina jotakin.
— Onpa se koko satu, sanoi mies.
— Niin, tämä on vain sadun alku, sanoi vaimo. — Voitteko te nyt kertoa
minulle, miten virvalaiset toimivat ja temmeltävät, missä hahmoissa ne
esiintyvät saattaakseen ihmiset hulluille teille?
— Minä kyllä luulen, sanoi mies, — että virvatulimiehistä voitaisiin
kirjoittaa kokonainen romaani, kokonaista kaksitoista osaa, yksi
jokaisesta virvatulimiehestä, tai vielä mieluummin kokonainen
kansankomedia.
— Sen te voisitte kirjoittaa, — tai mieluummin jättää kirjoittamatta.
— Niin, se on hauskempaa ja mukavampaa, sanoi mies — niin ei joudu
sanomalehden kammitsaan, ja siinä on usein yhtä ahdas olo kuin
virvalaisella lahossa puussa, missä hänen pitää loistaa uskaltamatta
mukistakaan.
— Minulle se on yhdentekevää, sanoi vaimo, — mutta antakaa mieluummin
toisten kirjoittaa, sekä niiden, jotka osaavat, että niiden, jotka
eivät osaa. Minä annan tynnyristäni vanhan tapin; se avaa kaapin, jossa
runouspullot ovat. Sieltä he voivat saada, mitä heiltä puuttuu. Mutta
te, hyvä mies, olette nyt minun mielestäni tarpeeksi töhrinyt sormianne
musteessa ja saavuttanut sen iän ja vakavuuden, jolloin ei joka vuosi
juosta satuja pyydystämässä, kun on paljon tärkeämpää tehtävää. Kai te
olette ymmärtänyt, mitä on tekeillä?
— Virvalaiset ovat kaupungissa! sanoi mies, — Minä olen kuullut sen,
minä olen ymmärtänyt sen. Mutta mitä teidän mielestänne minun on
tehtävä? Minähän saan suut silmät täyteen, jos menen sanomaan muille:
katsokaahan, tuolla kulkee virvalainen rehellisen ihmisen takissa!
— Ne kulkevat myöskin hameissa! sanoi vaimo. — Virvalainen voi esiintyä
kaikissa hahmoissa ja kaikkialla. Hän menee kirkkoon, ei kuitenkaan
Jumalan vuoksi; hän on saattanut mennä pappiin. Hän puhuu vaalipäivänä,
ei maan ja valtakunnan vuoksi, vaan itsensä hyväksi. Hän harjoittaa
taidetta käyttäen sekä maalipyttyä että ihomaalirasiaa, mutta jos
hän saa vallan kokonaan käsiinsä, niin on peli lopussa! Minä puhun
ja puhun, minun täytyy saada irti se, mikä on tarttunut kurkkuuni,
vaikkakin siitä on vahinkoa omalle perheelleni;. Rupeapa nyt tässä
ihmisten pelastusmuoriksi! Se totisesti ei tapahdu omasta vapaasta
tahdostani eikä mitalin vuoksi. Minä teen hulluinta mitä voi tehdä:
sanon sen runoilijalle, ja niin saa koko kaupunki sen heti tietää.
— Kaupunki ei rupea sitä ajattelemaan! sanoi mies. — Se asia ei tule
vaivaamaan ainoaakaan ihmistä. He luulevat kaikki minun kertovan satua,
kun sanon heille mitä hartaimmin ja vakavimmin: »Virvalaiset ovat
kaupungissa, sanoi rimpimuori. Olkaa varuillanne!»