Pastori Pöndinen oli siinä kohtalostaan epätietoisena ja huolissaan
ollen aikonut lähteä naapuriseurakuntaan povuuttamaan, mutta oli aina
sattunut esteitä. Omassa seurakunnassakin olisi kyllä ollut povareita,
mutta ei se sopinut papille. Ne olisivat tunteneet.
Sillä varsinkin se renki Tuomaan uhkaus häntä painosti. Hän koki sitä
syntistä hoivata, lähestyä. Siinä lähestymistarkoituksessa hän sille
nyt, rovastivainajan alusvaatteet jo perittyään, aivan odottamatta
lahjoitti kaikki rikkinäiset alusvaatteensa, vieläpä markan rahaa, että
saa ostaa paikkakangasta.
Ja samalla hän tietysti koki Tuomasta herättää, kääntää pois
suruttomuudesta. Nytkin hän sille pappilan renkituvassa puheli
kahdenkesken, selitti uskon tarpeellisuutta ja ihanuutta ja kehoitti
kääntymään.
Mutta Tuomas tupakoi laiskana, ynseänä. Lahjasta huolimatta hän, näet,
oli pastorille Hertan takia yhä mustasukkainen. Kavala aikomus olikin,
näet, kehittänyt hänessä uskon, että ei se Pöndinen silloin yöllä
pelkkää vettä etsinyt. Ja vaikka hän etuoikeutetussa rengin asemassansa
olikin silloin yöllä voinut noita etuoikeutettuja
siveellisyysvapauksiaan tarkoittaen ylpeästi kehaista, että: »toista se
on renkimies ja toista pappi», niin tajusi hän vaistomaisesti, että asia
on toiselta puolen katsottuna ihan päinvastoinkin, sillä nainen, näet
taas arvelee, että: »toista se on pappi kuin jokunen renkimies».
Pastorin lahjoistakin hän siis ynseänä epäili, että se niillä vain
yrittää kylvää asiaan sameaa hietaa.
Ei siis ihme, että hän nyt, kun pastori Pöndinen uskoa kehui ja kehoitti
kääntymään, tupakoiden ja ynseästi syläistä ruikaten lupasi veltosti,
noin-vain:
»Ka. Voihan tuota sitäkin konstia koettaa.»
Ei se tullut sydämestä. Huomasi sen pastori. Hän koki selittää, että hän
sielun hoitajana on velvollinen tekemään parannustyötä, mutta yhtä
velttona ja penseänä tupakoi, vengotti, mustasukkaisuuden myrkyttämä,
epäluuloinen Tuomas ja arveli:
»Tokkopa tuo tohtoroimisellakaan sen terveemmäksi tullee... sielu... Se
kun on semmoinen potilas, jotta sitä ei saa koskaan nähdäkseenkään ...
että saisi sairauden laadusta selvän... Niin paljon kuin sitä jo hyvää
palkkaa vastaan on tohtoroitu.»
Ja syläistä ruikattuaan hän häijysti lisäsi:
»Niin että tokko nuo rohtotipat sen suuhun koskaan joutunevatkaan ...
sielun...»
Aivan se tuntui jo pilkalta. Pastori Pöndinen tuli ihan murheelliseksi
ja masentui. Huolissansa kaikesta, koki hän nyt jo hiljaa, huomaamatta,
urkkia tietoa siitä, mitä kaikkea seurakuntalaiset jo hänestä
uskovatkaan ja puhuvat. Sitä varten oli hän haettanut hierojan, sillä
joku vaiva tuo lie vaivannut.
Ja hierojalta hän koki nyt siinä hieronnan aikana taitavasti urkkia ja
onkia. Mutta se oli varova sanoissaan. Hän puhui sille uskosta, siitä
miten toiselta näyttää ihminen, jos sitä tarkastetaan uskon avulla, eikä
syntisten juorujen valossa.
Mutta hieroja erehtyikin siihen arvelemaan:
»Ka... Kunpa sitä uskottavaakin on aina kahdenlaista niin... Et tiedä,
kummalle siinä silloin korvan kallistat!»
Sepä se juuri oli! Pöndinen koki toki valaista, selittäen:
»Kyllä se on selvä, kun vaan uskoo oikein: on uskottava aina sanaa ja
sanan palvelijoita, eikä kallistettava korvaansa viettelijän ja
panettelijan, ja jonkun renki Jussin, tai Tuomaan kuiskutuksille,
silloin kun ne koettavat jotain hiekalla pimittää.»
Hieroja oli siinä ujoillessaan ihan pulassa.
»Mistä kohti sitä lykitään?... Nivusestako?» koki hän kuin
pelastuksensa.
»No vaikka nivusesta», alistui Pöndinen. Suurtakaan selkeyttä ei siis
hierojasta herahtanut.
Mutta hyvästi se eukko toki hieroi. Olo tuntui sen jälkeen ihan
autuaalta, varsinkin kun ruustinna oli varannut tavallista
toisenlaisemman illallisenkin.
Ei siis ihme, että hän siinä oman olonsa ja terveytensä autuudessa tuli
muistaneeksi muidenkin terveyttä. Varsinkin sen Iso-Tuloksen vanhan
rovastin terveys sai hänet ihan uteliaaksi.
Ja niinpä ei hän enää voinutkaan vastaan-seisoa, vaan kirjoitti tuolle
rovastille, puhui pitkältä uskon asioista ja lopuksi lisäsi:
»Ja sitte, rakas setä Herrassa: Olen hengessä ja uskossa huolehtinut
terveydestäsi. Kirjoita minulle siis, miten voit, ja onko leinisi ja
sydänvikasi pahentunut. Ja vaikka kaikki riippuukin Herrasta, niin elä
kuitenkaan ylönkatso niitä aineita, jotka Hän on meille käytettäväksi
lahjoittanut, vaan käytä ahkerasti ja rohkeasti niitä Kuhnen puhdistavia
vesipyttyjä.
Armo, rauha ja pitkä ikä olkoon sinulle, rakas ristisetä!
Sinun Herrassa: