Sakari puuhasi taas laitoksen töissä, johti ja touhusi. Laitoksen
työväki, varsinkin laiska Hippiläinen, joka silloin kerran ihastui
Sakarin »pitkän-kiskomiseen», oli yhä enemmän mielistynyt tähän
toimekkaaseen johtajaan. Ei hän kyllä Sakarissa mitään erityisempää
huomannut -- sitä ei muutoin olisikaan kyennyt hänessä juuri huomaamaan
-- mutta hän piti sittekin Sakarista, etupäässä sen vuoksi, että hän
laski nyt Sakarin aikana saavansa työstään noin neljä kertaa suuremman
palkan kuin ennen, vaikka päiväpalkka olikin entinen ja sama.
Ja uskovaiset alkoivat jo Sakaria antimillansa muistaa. Ne siellä
saarnalla herätetyt lähettivät kirkolla kävijöiden mukana Sakarille
lahjoja, ken sukat, ken kintaat, ken mitäkin. Tänään toi Pykäläinen
Sakarin toisen morsiamen, Haivenisen lesken, lähettämät uudet
alushousut. Se viipyikin siinä vielä, jutteli ja selitteli. Istuttiin
pihamaalla ja se laiska Hippiläinenkin siinä oli seurassa.
»Oli se toki viisas teko kunnalta, kun huomattiin rakentaa tää
hullujenhuone», puheli Pykäläinen ja lisäsi:
»Se on tarpeellinen laitos.»
»Ka», munasi Hippiläinen laiskasti ja jatkoi veltosti filosofeeraillen:
»Sittepähän saa selvän, kuka on hullu ja kuka viisas, kun on seinä
välissä, sillä toisiinsahan ne muuten sotkeutuisivat...»
Ja siitä sitä sitte keskusteltiin: viisaus-asiasta, sen eri osastoista,
hulluudesta ja muusta. Niitä siellä seinien sisällä olijoita, huoneeseen
päässeitä, sääli tietysti Pykäläinen. Kiitollinen hän oli itsensä ja
muiden ulos jääneiden puolesta, ja nöyrin mielin hän puheli:
»Ja meidän ei siis sovi olla ylpeitä ja ynseitä siitä, että Herra
armossaan on antanut meille seinän taakse jääneille tarpeeksi asti
viisautta.»
»Ka... Mitäpä siitä ylpeilee», laiskotteli Hippiläinen ja Pykäläinen
jatkoi:
»Herra on vain sitä viisautta jakaessaan käyttänyt meille mitatessaan
isompaa punnusta, kuin niille siellä seinän takana olijoille
mitatessaan...»
Ja Sakarilta hän tiedusti:
»Vai mitä johtaja siitä arvelee? Siitä, että Herran punnukset ovat
kussakin tapauksessa erilaiset ... viisauttakin meille mitatessa.»
»Erilaiset ovat», todisti Sakari, mutta varmuudella hän lisäsi:
»Mutta vaaka on aina sama.»
Ei siis ole asiassa Jumalan taholta mitään väärää. Sakari oli aina
valmis Jumalansa asiaa puolustamaan, ja siksi hän siihen vaakaan vetosi
ja vielä lisäsi:
»Sillä se on viisauttakin mitatessa pää-asia, että vaaka on sama...
Kyllä siinä ei silloin Herran puolesta vilppiä ole ja... Vaaka taas ei
koskaan falskaa.»
Pykäläinen lähti ja työkello soi. Kun oli joku aika tehty työtä, huomasi
Sakari erään kanan menevän tyhjään vajaan, riensi perässä, sillä hän
arvasi, mikä sillä oli mielessä. Tietysti se munimaan meni. Sakarissa
heräsi uteliaisuus.
Ja silloin kutsui hän vajan ovelle työväen, ensin Hippiläisen, sitten
toisen, ja niin yksitellen koko väen:
»Katsotaan kun kana munii», puheli hän niille, Hippiläinen ihastui.
Ja niin katsottiin, seistiin vajan ovella. Kana, jota väen uteliaisuus
häiritsi, ei tietysti muninut, vaan käveli vajan lattialla ja kotkotti
hermostuneesti.
»Ei mennä pois ennenkuin munii», varotteli vain Sakari väelle,
uteliaisuudesta kiihtyneenä, ja niin odotettiin. Hippiläinen odottikin
jo mahallaan ruohokossa lojuen. Kana hermostui yhä enemmän ja kotkotti
yhä äänekkäämmin. Sakari nauroi ja oli onnellinen.
Ja niin ilman loppua, tunti, toinen, kolmas. Koko iltapäivä siinä
katsottiin. Nyt kana huusi jo ihan riivatusti, tepasteli ja
lennähtelikin. Toiset kanat luulivat toverinsa olevan hädässä ja
alkoivat sen apuna ensin kotkottaa ja sitte huutaa. Meluun yhtyi kukko.
Se parkui ihan kuin syötävä.
Ja niin oli talo melua ja huutoa täynnä. Aidanselillä, siltojen alla,
kaikkialla ja jos missä, parkuivat kanat kuin syötävät ja kukko koki
uhallakin saada ääntänsä kuulumaan yli kaiken. Se kirkasi niin, että
kaula oli katketa. Sakari nauroi ihan käppyrässä.
Mutta lopulta toki kana epätoivoissaan hoksasi pelastuksen: Se lennähti
eräälle orrelle ja siitä erään aukon kautta vajan ullakolle, peittäytyi
romukasan taa, teki tulisen kiireesti tehtävänsä ja alkoi sitte hiljaa,
rauhallisesti ja onnellisena äännähdellä. Muutenkin melu alkoi vaimeta
ja rauha palautua.
Mutta pihamaan nurmikolla nukkui Hippiläinen sikeässä unessa. Hänet
herätettiin. Olikin aika herätä.
Sillä ilta oli tullut. Työ-aika oli päättynyt ja niinpä eukko,
Hippiläistä, herätellessään, hoputtikin sille:
»Nouse pois, tahi et ennätä nukkumaan mennä ja myöhästyt illalliselta.»
* * * * *
Sakarin talossa pidettiin Sakaria nyt lopultakin jo menneenä miehenä,
semmoisena, joka on kuulumattomiin hävinnyt, kenties tapaturmaisesti
kuollut. Talon käytettävänä oleva inhimillinen viisaus ei kyennyt
aavistuksinkaan huomaamaan, että Sakari samoina aikoina päinvastoin teki
itseänsä kuolemattomaksi. Samalla kun inhimillinen viisaus varustautui
siinä holhousasiassa julistamaan hänet ei ainoastaan vähäjärkiseksi,
vaan suorastaan semmoiseksi, jolla ei ole järkeä ollenkaan, ei
vähääkään, perusti Sakari kuolemattomuuttansa juuri tuon järkensä,
viisautensa nojalla, vieläpä tarvitsematta käyttää viisaudestansa muuta
kuin sen negatiivista, kielteistä osaa.
Sen sijaan oli Issakainen saanut viisautensa avulla selville kaikki
isäntämiehenä olon hyvät puolet, muonamiehen oloihin verraten. Ei siis
ihme, että hän koki nyt jo kosia Anna-Liisaa entistäkin hartaammin.
Kaiken viisautensa laski hän siinä suostutellessaan kauneutensa lisäksi
vaakalaudalle.
Nytkin hän siinä illansuussa, työstä palattuansa, istui ja illallista
odotellessansa tupakoi, se iso takkuinen pää karhallaan kuin pöyhitty
heinäruko. Anna-Liisa puuhaili. Issakainen piti sitä salavihkaa silmällä
ja puheli:
»Niin jotta ottaisit vain minut mieheksesi... Ei siitä Sakarista enää
kuitenkaan hiirikään hisahda.»
Ja tarpeenhan se Anna-Liisalle olisi, siinä isotöisessä talossa,
ollutkin isäntä. Oli hän sitä mietiksinytkin, eikä hänellä enää ollut
mitään erikoista Issakaisen rakkautta vastaan, sillä hyvä työmies tuo
oli. Issakainen imeksi nysäänsä ja jatkoi, kehui:
»Minusta ainakaan et tarvitse pelätä, jotta tulee liika viisas!»
Ei. Ei ainakaan ollut järin suurta syytä siihen huoleen. Laiskotti. Hän
vetäytyi lattialle lehtikasaan selälleen ja samalla jatkoi, ihan jo
kuherteli: puhui leikkisästi, viisasteli:
»Se pitää olla miehellä lujarakenteinen pää, kun viisaus alkaa sisältä
päin ponnistaa.»
Ja tavallaan tosissaan hän jatkoi, kehui:
»Koko tässä minun suvussa on yleensäkin ollut niin lujapäistä miestä,
että suvussa ei ole vielä ilmaantunut ainoatakaan liika viisasta...
Varsinkin isän isällä kuuluu olleen päärattaat niin kovaa tekoa, ja niin
tarkalleen justierattu, jotta sekunnin päälle olisi osannut passata.»
Ja Anna-Liisan mieli taipui ja taipui. Ja niinpä hän, kun Issakainen
jatkoi kehumistaan, siinä työssään jo tavanmukaiseksi vastaväitteiksi,
oikeastaan kuherteluksi, muka ynseili:
»Eläkä tuossa kehu! Ei sitä miehillä kuitenkaan ole sen suurempia kuin
jotta ... onhan vain housut jalassa!»
»Ka... Mutta eipä sitä rakkaus-asiassa sillä vastapelaajalla, eli
naisella, ole sitäkään valttia ansioikseen pöytään lyödä!» hoksasi
Issakainen pitää puoltansa.
Ja niin alkoi rakkaus-asia kehittyä. Tuli yö. Anna-Liisakin jo nukahti.
Kissa oli antanut hänelle jo kaikki anteeksi ja palveli siis taloa
uskollisesti: vartioi tavallaan hänen sulhastansa, joka nukkui lattialla
lehtikasassa:
Hiiri näet yritteli pistäytyä tupaan sillan kolosta, aivan Issakaisen
takkuisen pään vierestä. Kissa asettui sitä vahtimaan ja istui siinä
puolisen yötä. Sadasti pisti jo hiiren pää reiästä, mutta aina vain oli
kissankin käpälä valmiina ja odottamassa. Elähtäneen, paljon kokeneen
ukkomiehen vakavuudella hoiti se nyt tointansa siinä Issakaisen
vanukeläjän vieressä. Viikset olivat hyvästi hoidetut, suoraakin
suoremmat, ihan kuin parturin sukimat ja hätiköimättä ja viisaan
näköisenä vahtasi se hiiren pään pilkahteluja.
* * * * *
Yleensä oli Sakari kaikessa lähetystyössänsä menestynyt hyvin, kuten
lukija on huomannut. Eikä ihme, sillä kaikki oli hänessä vilpitöntä,
altista, kuten lapsessa. Hän oli sanan mukaan uudestisyntynyt.
Ei siis ihme, että hän eräänäkin yönä onnistui hyvin tehtävässään,
vaikka se oli -- varsinkin saarnamiehen arvoon katsoen -- sangen
arkaluontoinen.
Hän näet lähti, maan tavan mukaan, toisen morsiamensa, Haivenisen lesken
luo, kiittämään saamastaan lahjasta ja häntä puhuttelemaan. Lohduttamaan
ja aitassa nukkuvaa herättämään hän lähti. Mukaansa otti hän Eulaliinan
silkkihuivin, lahjaksi tälle toiselle morsiamellensa.
Mutta onnettomuudeksi oli Haivenisen leski, kuten tiedetään, lähtenyt
vaaliasialle, puuhaamaan Sakarin vuoksi Punnitun hyväksi. Kotimiehenä
oli hänellä Leppäläisen tyttö, Kaisa, ja se se nyt nukkui yksin aitassa.
Sakari tuli ja koputti ovelle, kuten oli tottunut tällaisessa
herätystyössä tekemään.
Ja ihmeellistä! Ei hänen tarvinnutkaan muuta kuin kerran koputtaa, niin
jo se aitassa nukkuva vaimo heräsi ja avasi oven. Kolkutusta ja
kolistamista ei siis tarvinnut lainkaan. Kaisa, näet, oli siinä
ikävissään odottanutkin yöjalkalaisia ja oli siis koputukselle altis,
valmiiksi herännyt. Kaisa aluksi oudostui ja oudostui Sakarikin, mutta
oitis hän selitti:
»Minä vain koputin.»
Tunsi Kaisa Sakarin, sillä oli hän ollut hänen saarnaansa kuulemassa,
vaikka ei hän vielä uskovainen ollut.
»Lohduttamaan tulin», jatkoi Sakari.
Ja niinpä Kaisakin antoi asian olla. Sakari työntyi aittaan, istahti
Kaisan sängyn reunalle, tupakoi ja mietiksi siinä kauvan. Kaisakaan ei
puhunut, muuten vain makaili siellä Sakarin selän takana.
Mutta sitten kaivoi Sakari povestaan Haivenisen leskelle lahjaksi
varaamansa Eulaliinan silkkihuivin, työnsi sen Kaisalle ja ilmoitti:
»He... Toin sen sinulle lahjaksi!»
Ja ääneti kallistui hän Kaisan viereen. Ja Kaisa alkoikin jo taipua.
Sakari jo ihan likisteli ja samalla kysäsi:
»Pidätkö sinä lohduttamisesta? Herran sanalla lohduttamisesta?»
Ja kauvan odottamatta hän lohdutti Kaisaa:
»Kun ihminen ei nuoruudessaan ylenkatso lohdutusta, niin ... silloin ei
liika viisaus pääse olemaan ruumiin ja hengen vaiva.»
Eikä kulunutkaan montaa hetkeä, kun jo Sakari oli kihlannut Kaisan
kolmanneksi morsiameksensa. Ei sitä Kaisa voinut vastustaa, sillä jos
kenenkään, niin saarnamiehen ja pankkiirin suhteen on nainen kuten
tietty, aina voimaton, heikko ja antautuvainen.
Mutta silloin sattui pieni onnettomuus. Kylänpojat tulivat Kaisan luo,
koputtivat, ja kun ei avaajaa kuulunut, sysäsivät itse oven auki,
löytäen Kaisan, mutta myös saarnamiehen hänen vuoteensa reunalta.
Ja niin syntyi sananvaihto, ensin säveä, sitte jo toisenlainen. Pian
kehittyi siitä käsirysy. Pojat mukiloivat Sakaria aika pahasti,
viskasivat hänet lopulta ovesta ulos, vetäisivät oven kiinni, ja vaikka
Kaisa oli paennut saunaan, niin jäivät pojat hänen paluutaan aittaan
odottamaan. Sakari luuli Kaisan jääneen pojille aittaan, rynnisti ovea
vastaan, mutta ovi oli lujasti kiinni.
Hylyt! Ne olivatkin urheiluseuralaisia, tunnuslauseena aksioomi,
viisaus, totuus: »Terve sielu terveessä ruumiissa.» He pitivät siis
sielua terveenä ruumiin harjoituksilla ja kukistivat pirun valtaa,
syntiä ja kaikkea pahuutta ja pahaa, urheilulla, kuten muut Kalevala-,
hautapatsas-, pääkallo-ym. arkeologisista tutkimuksista, eli vanhojen
peijaiden ruuantähteistä, etsivät sitä ehtymätöntä elämänvoimaa ja
-viisautta, jota voi tarjota ainoastaan varsinainen, alati viherjöivä
viisaus, viisaudenkirja, ja viisaudenkirja-homma ja varsinkin usko. Oli
niillä, urheilijoilla, siis voimaa millä viskata pappi pellolle ja vielä
ihan kuin ivalla kehoittivat Sakaria heittämään sielujen parantamisen
saarnoilla ja muilla Siionin apteekkilääkkeillä ja parantamaan niitä
uudenaikaisilla pahanlääkkeillä, esimerkiksi kolmiloikkauksella, tai
ranskalaisella painilla.
»Pilkkaajat!» kauhistui Sakari heidän puhettaan.
Ja nyt alkoi hän ihan raivoissaan kolkuttaa ja pyrkiä takaisin aittaan.
Hän löi oveen, että tärisi ja vaati avaamaan. Hän julmistui, kun ei
avattu, otti halon ja löi seinään, että paukkui ja jyski, mutta
sittenkään ei vain avattu.
Ja silloin keksi hän keinon. Talossa oli iso ruokakello. Kuin
kirkonkello riippui se siellä pikku katon alla, kahden pitkän patsaan
päässä, päätyseinän yli kohoten. Sakari alkoi aitassa olijoiden kiusaksi
uhallakin soittaa. Vimmatusti veti hän nuorasta. Kello helisi ja
pauhasi. Ääni kantoi yön tyyneydessä yli seutujen ja vesien. Ihmiset
havahtuivat. Luultiin Haivenisen talossa jotain pahaa tapahtuneen ja
riennettiin avuksi. Isona armeijana samosi koko kylän väki kartanolle.
Mutta harmistunut Sakari vain soitti, soitti aitassa olijoille
kostaaksensa. Väki oudostui, seisoi, katsoi, tunsi voimallisen
saarnamiehen. Ja silloin Sakari selitti, uhitellen:
»Soitan!... Uhallakin soitan!»
Ja hän soitti ja jatkoi:
»Yölläkin minä valvon ja kolkutan ja kolistan, ja jos ei auta, niin minä
soitan kellolla, niin että yösydännäkin pitää jokaisen herätä.»
Oltiin ymmällä. Saarna-asiasta käsitettiin Sakarin puhuvan.
Uskonnollista hereille soittamista se siis tarkoitti, arvelivat
uskovaiset ja ihastuivat. Kukapa pappi tekisi niin: valvoisi kuin paimen
yölläkin, soittaisi hereille, ja kun kokoonnuttaisiin, niin julistaisi
sanaa ja jakaisi lohdutusta. Hän soitti siinä yösydännä ja valvoi siis
kylän paimenena.
Ja aivan kuin itsestään siinä muodostuikin öinen, ihana saarnan ja
herätyksen hetki. Kaikki ne monet suruttomatkin jäivät kuuntelemaan
siihen, niiden harvojen uskovaisten joukkoon.
Ja niin saarnasi Sakari Kolistaja kolmannen voimallisen saarnansa, n.s.
yösaarnan.
* * * * *
Näin hän saarnasi:
»Kun kello lyö kaksitoista, niin silloin on sydänyö!»
Hän jatkoi:
»Ja silloin kaikki nukkuvat, jotkut niin sikeästi, että kuorsuu kuuluu.»
Niin tekevät. Kuin linnut oksalla nukkuvat he, nämä työssä ahertaneet,
väsyneet lapset, ken vuoteessa, ken paljaalla puulla. Sakari jatkoi:
»Mutta minä valvon.»
Miten liikkuttavaa, ihanaa! Sydänyö ja kaikki nukkuvat. Hän yksin
valvoo, yllä vain yön sineen nukkuneet hiljaiset tähdet. Paimensauva
kädessä hän joko vaeltaa ja huolehtii, tai istuu, tai hetkeä vartoo. Hän
jatkoi:
»Ja yhtäkkiä minä alan kellolla soittaa!»
Näin, juuri puoliyön hetkellä, silloin kun vedet lepäävät, kedot ovat
vaiti, eikä ole muuta kuin tämä yön rauha.
»Minä vedän kellon nyöristä ja soitan, niin kuin olisi maailmanloppu.»
Suuri hätä, synnin hätä. Sitä se kai tarkoittaa, ajateltiin. Sakari
todisti:
»Vaikka kello lentäisi kappaleiksi, niin minä vain soitan.»
Uskollisesti, perinpohjin kuten aina altis paimen, niin hän tehtäviänsä
täyttää, niin hän vaaraa väistämättä kellonsa ääressä seisoo.
Ja Sakari vannoi:
»Ja silloin se tulee hätä! Toiset eivät ennätä housujaankaan löytää,
vaan juoksevat keveisillään.»
Ihmislapset, ne pienet poloiset! Kuin viattomat, säikähtyneet lapset
rientävät he hädän hetkellä, keskellä sydänyön hiljaisuutta apua etsien.
Ei auttajaa, ei apua. Yö vain ja äänettömät kesäöiset vedet. Etäältä
kuuluu vain paimenkellon kirkas kutsu, jakaen valoisan kesäyön rauhan
lohdun ääntä. Kuin pelästyneet lapset samoavat ihmisrukat sitä kohti,
saapuvat paikalle, näkevät uskollisen paimenensa soittavan, alkavat
rauhoittua ja tuntea päässeensä turvaan.
»Ja silloin», saarnasi Sakari ihan vuolaalla voimalla: »silloin minä
sanonkin, että: Katso maallinen viisaus, se ylpiä, mutta hedelmätön
vaimo, joka jokaiselle helmaansa hempiästi nostaa, on valmistanut
vuoteensa teidän päähänne ja elää siellä niinkuin kenokaula Jerusalemin
tytär ylpiästi, ja makaa kauhiassa haureudessa, mutta lasta hän ei saa.»
Ihanaa! Vertauksesta tuulahti sieluihin raamatullinen tuoksu. Saarnaaja
haltioitui, jatkoi:
»Ja on tämä suomenkansa itse se monista tuhmista, mutta tuskin
ainoastakaan viisaasta teostaan kuulu vanha viisas Väinämöinen, joka
Joukahaisen kanssa viisaan maineesta kinaa. Sillä viisauden ainoaksi
edustajaksi ja pääkamreeriksi se viisaan Väinämöisen kansaksi
julistautuessaan itsensä ylensi ja niin on koko suomenkansa niinkuin
poriseva papupata ja niinkuin kiehuessaan röplöttävä rokkakattila se on;
sillä viisaudesta se porpottaa ja porinaa pitää, mutta työt, siitä
viisauden porinasta syntyneet työt ovat niinkuin siitä kiehuvasta
rokkakattilasta lattialle läikähtänyt ripellys. Ja niinpä: ainoastaan
hullun suulla tohtii ja voi suomenkansa itsestään totuuden sanoa, mutta
viisaskielisenä se kavalasti pahansa peittää ja pienuutensa vakan alle
visusti kätkee ja ainoastaan olemattomia itsestään ilmoittaa, ja
koskasta maksupäivä saapuu, niin papinkappansa kuurnitsee ja niin
tuulenhäntiäisistä herralle kymmenykset kantaa, mutta selvän elon itse
syö, ja niin on viisaus sille ainoastaan vilppipuheen kauhia isä ja
viisauden hapatus sala-ajatuksen siemen, sillä he hapattaa pois uskon,
sen autuuden kolian peruskiven. Totisesti! Totisesti, sillä ainoastaan
uskoon ja Herran antamaan kovaan leipään pystyvät suomenkansan hampaat,
mutta viisaus on sille liika kova pähkinä purra. Siispä hätky!
Hätky ja kavahda, sillä vaikka sinä, oi suomenkansa, viisaan Väinämöisen
kansana itsesi viisauden juurikansaksi ilmoitit, niin minä kuitenkin
sinun kauhean viisautesi sanavalolla kirkastan ja liika viisautesi
sanatulella korvennan, että niinkuin viisaus alastomana ja ruti-köyhänä
uikuttaen sinusta maailmaan tuli, niin pitää sen myös nyt repaleensa
riisumaan ja ilko-alastomana maailman edessä seisomaan ja häveten
häpeämään ja niinkuin hiiren sen itselleen pakoreikää vilkumaan pitää.
Etköstä huokaa!
Etköstä huokaa, oi suomenkansa, sillä Herran Jerusalemiksi sinä sen
ihanan ja pyhän Beliaalin kaupunkisi uskon avulla rakensit. Tiilistä ja
rauta-petoonista ja saven ja sementin sekoituksesta sinä sen rakensit ja
pystytit sinne lyhty tolpat ja telefoonitolpat, niinkuin suorat
seedripatsaat Siionissa. Sinä ylensit siellä ihanat sähkölamput ja
kirkkaat kaarilamput, niinkuin valot, ja niinkuin kauriin ja karitsan
kruunussa tähdet ja vedit johtolangat. Sinä istutit sinne myös
esplanaadit ja yrttitarhat ja hesperiat ja promenaadit ja rakensit
kaariportit ja asemat ja korkiat tähtitornit ja hippodroomit, niinkuin
Beettelissä ja hallit ja yömajat ja isot salmiaakit niinkuin Efraidassa,
että se Beliaali niinkuin Daavidin kaupunki olisi, ja että siellä neidot
niinkuin harput Herraa kiittäisivät ja ihanat emännät kanteleet polvilla
istuisivat ja sinä itse symbaalia soittaisit ja fortepiaanolla ylistystä
edes toisit, ja te kaikin kiitoskuoroon yhtyisitte. Sitä varten sinä
uskon avulla sen pyhän ja korkian Beliaalin, sen uskon kaupungin
rakensit.
Sitä varten sinä varasit sinne gramofoonit ja sellot ja kaikkinaiset
muut uskonsoittimet: pelitoosat Ruomista ja positiivipelit Kapernaumin
ja hanurit pyhästä Saratovin kaupungista, ynnä rumbaalit ja huuliharput
ja kurkut, että sinun Beliaalisi pyhä ja korkia olisi.
Että se pyhä kaupunki olisi, niin että siellä sinun virtesi jyriseisi ja
kuuluisi ainoastaan urkujen pauhu ja sinun ylistyksesi voimallinen
tärinä, kun sinun rumbaalisi kajaa ja sinä väkinesi ynnä emäntinesi
pasuunalla psalmeja puhallat, ynnä tyttärinesi kielikannelta soitat, ja
pilleillä ja huiluilla ihanasti kiitosta huilutat, mutta viisaus sinut
petti.
Petti, sillä suomenkansan viisaus on niinkuin härkä, ja niinkuin
vihainen härkä, jonka silmät sidotut ovat, ja sen tykö meni kuitenkin
suomenkansa, kun se neuvoa ynnä ymmärtämystä tarvitsi ja siksi ei voi
suomenkansa synnittömänä, eikä vaimottomana elää. Ei, sillä koska se
viisaudelta, eikä uskolta neuvoa kysyy, niin se kavala viisaus neuvoo
häntä: »Mene siihen suureen Beliaalin kaupunkiin» -- neuvoo se häntä --
»niiden Beliaalin ihanien tyttärien tykö, ja niiden lumosilmäisten
neitosten, ynnä niiden kippura-nenien kaunokaisten ja ylen ihanaisten
neitsytpiikasien luo sinä Beliaalin kaupunkiin mene ja sano niille:
minun vohlani ja minun kyyhkyläiseni!»
Voi sinua!
Voi sinua, oi suomenkansa, ettäs uskoni hylkäsit ja viisaudeltasi,
side-silmäiseltä härältä, neuvoa kysyit! Sillä koskasta vielä uskon
avulla sen neuvoa epäilit, niin se sinulle kavalasti kuiskasi: »Katso
vaimon hempu on sinulle parempi kuin sämpylä ja manna, ja ihana neito on
suloisempi kuin mahla ja hunaja sinulle» -- ja niin sinä, oi
suomenkansa, viisauttasi uskoen kaikkinaisista maakunnistasi vaimon luo
Beliaalin kaupunkiin menit.
Menit, oi menit, ja niin saavuit sinä sinne, koska siellä vielä kukoisti
sinun uskontaidollisuutesi aika, niin että lampaat olivat Beliaalissa
siveiksi kerityt ja jäärät hurskaiksi leikatut, ja sinulla itselläsi oli
kammattu otsa jakaus ja isäin-sääty, ynnä talli orhia ja renkitupa
renkiä varten, ettäs niinkuin pyhä patriarkka olisit. Sinä saavuit,
koska sinun uskontaitosi toimesta esivalta Beliaalissa vielä
voimallinen, niinkuin Jaakop painissansa oli, niin että kaduilla oli
siveä meno ja viinakrouvissa ja pulloboolioisissa, jotkas uskon avulla
ynnä Beliaalin rakensit, vallitsi sinun vaelluksesi kirkastukseksi
ankara ja sinulle soveltuvainen kuri niinkuin kova ja ärmeä piispa
kirkossansa, niin että sinä uskonhiljainen olet. -- Ja niin kukoisti
kaikessa sinun uskonaikakaudellasi ihanana se sinun vanha,
monitaidollinen hurskautesi ja uskontaitosi, niin että sinun
vanhurskautesi, oi taivaallinen suomenkansa, oli silloin ihana niinkuin
autuaallinen ja ymmärtäväinen emäntä, jolla on se siviä esiliina, ettei
takaliina esteenä olisi ja töissä ja menoissa häiritseisi.
Oi uskon ihanuutta!
Oi uskon ihanuutta, koska vielä viisauden kera Beliaaliin tulit, sillä
temppeli oli silloin sinun uskontaidollisessa huoneenhallituksessasi
Beliaalissa Herralle alati valkoiseksi kalkittu ja kirkon rappuset yljän
tulla puhtaiksi lakaistut, ynnä myös ilohanhet ja kimasorsat, niinkuin
huoneesi uskonlinnut ja kuikukyyhkyt kallioilla rauhassa pesivät,
uskontaidollisuuttasi autuaallisina ihailivat ja reunakallioilla
kaihoisasti kuikuttivat, että myös sydämesi hempiä olisi, eikä usko
kalsistuisi ja armon tarve lakkaisi sinulta. -- Niin, silloin sinä
Beliaaliin tulit. Sinä tulit sinne päässäsi viisaus, se Belsebuubin, sen
haureudesta ja viinan myönnistä kolmesti tuomitun kauhian sarvi, ja niin
loppui Beliaalissa sinun vanha, monitaidollisen uskon siviä ja ihana
aika, se sinun uskon kautta taitavan ja viisaan hurskautesi autuas aika,
se aika, jolloin sinulla oli huoneentaulut seinälläsi, että myyrät
tietäisivät asua maakoloissa, se aika, jolloin sinä, oi suomenkansa,
pyhyyttä uskon avulla noudatit ja niin sinun tyttäriäsi niiden monista
laittomista ja isättömistä lapsista vitsalla ankarasti kuritit, ja niin
uskon taidolla kanssarikollisuuden vältit ja kalliin oman sielusi
maallisella vitsalla ijäisen vitsan alta Herralle pelastit.
Pelastit. Ja niin kukki sinun perunamaasi ilmoilla ihanana, ynnä
juurimukulat valmistuivat maan pimeydessä, että hurskaassa huoneessasi
oli tavaraa molemmissa: sekä kellarissa, että kirkossa, sinun
uskontaidollisuutesi tähden.
Voi sinua, että se aika loppui!
Voi sinua, sillä nyt sinä, viisauttasi uskoen, aloit itse Beliaalissa
rentonaan elää ja kokonaan ihanan vaimon luo menit ja sanoit sielullesi:
Sielu, ole nyt järkiään emännällinen, ettäs vielä enemmän tietäisit,
kuinka suloinen on vaimo sinulle, ja emännällisyys sinun olollesi!
Voi sinua!
Voi sinuas, suomenkansa, koska sinä neitsytpiikasen tykö siinä suuressa
Beliaalin kaupungissa jouduit, ja kaunokaisen kaulaan sinun alati
huikentelevaisen kätesi kiedoit! Sillä itku ja iso pihinä pitää siitä
vielä kuuluman, ja syntisten lisääntymys pitää siitä seuraaman, ettäs
kavalaa viisauttasi uskoen siltä Beliaalin tyttäreltä autuutta etsit ja
häntä yötä ja päivää vohlanasi ja kyyhkyläisenä pidit, ja Beliaalissa
hänen kanssansa iloiten uskon ja sanan unohdat, ja hänelle yhäti sanoen
sanot ja kuiskaten hänelle lempiästi kuiskaat: minun hempukkani ja minun
helmikanani! Raadollinen ja orpo minä ilman sinun vaimollisuutesi
viehelumoa olisin. Avaa siis minulle huoneesi ja hippelisi ja ole minun
hempuni ja minun Kerubiimini tässä ratki taivaallisessa Beliaalin
kaupungissa!
Voi sinua!
Voi sinua, oi suomenkansa, sillä vaikka sinä jalossa kilvoituksessasi
hankit itsellesi jalat niinkuin kauriin jalat ja kehitit juoksu jalat
niinkuin nopian jäniksen jalat, että ne sinulle suoja pahaa ja turva
liikaviisauttasi vastaan olisivat, niin et sinä kuitenkaan Beliaalissa
vaimon luona ja ihanan neitsyen tykönä niillä syntiä pakoon ehdi, vaan
niinkuin lentokone, joka haahkana liitää, ja niinkuin iso seppeliini,
joka puhkulla taivaat täyttää, yllättää sinut synti, ja niin sinun
kalliit rekordisi kukistaa ja murtomaa-, ja estejuoksusi ja jalkauskosi
häpeään saattaa, ettäs tällä ajalla niin rohkiasti ainostaan jalkoihisi
turvasit ja sanoit: koska minua köyhyys ja paha uhkaa ja nälkä ja
tulipalot ynnä ympäri piirittävät minua, eivätkä pakene minua, niin minä
itse pakenen sillä, jaloissani on minulle turva ja apu, ja
juoksukintuissani pakoapu, koska minä ratki-raadeltuna minun kauhiaa ja
minua armotta ahdistavaa nälkääni pakoon juoksen ja tätä minun ilkiää
liikaviisauttani karkuun nopeasti, ja kuin henki kurkussa kirmaan. -- Ja
niin oli sinulla tosin, oi toimellinen suomenkansa, ahkeran työn ja
kehittämisesi tuloksena pari viattomia jalkoja, niinkuin kaksi
kyyhkyläisen poikaa Herralle uhriksi, ja vikkelät jalat ja nopeat pako
jalat maailmalle rikkaudeksi edesluoda -- ja niinkuin on sinun;
aikatyösi niin on sinun kaikki toimesi. -- Ja sinä rakensitkin niille
jalvoillesi alttarit ja pyöreät hiiliradat ja ymmyrkäiset
sporttiplaanit, etteivät jalkasi harhaan juoksisi sinulta, eivätkä sinua
eksyttäisi, kun sinä kaikkinaisissa ja monissa viisauden toimissasi
lähtökohtaasi pikaviestiä radan ympäri ehätät -- mutta eivät nekään,
sinun jalkasi, sinua Beliaalissa sinun kauhiaa ja kavalaa
liika-viisauttasi vastaan auta. Ei, sillä kun sinä, oi suomenkansa,
niillä nopioilla jaloillasi kaikkinaisista maakunnistasi vaimon tykö
Beliaalin kaupunkiin riensit, niin sinun pakojalkasi ja nopiat
juoksujalkasi siellä turhaan raukesivat, sillä niinkuin lumi sinun
nopiat juoksujalkasi, oi suomenkansa, sen ihanaisen vaimon lämpimässä
sylissä olemattomiksi sulavat, niin että sinä olet niinkuin Simpson,
jolta Delila jalat pois keritsi. -- Ja niin ei sinulle, oi Herran
nasiiri, enää mitään jää, koska se kavala viisaus sinulle lipeästi
emännällisyyden autuudeksi kuiskaa, niin että sinä Beliaalin tyttärille
niinkuin vartijalle itsesi ynnä kalliit jalkasi uskot ja sanaa syrjit,
ja uskoa niinkuin vanhaa vaimoa vierot, mutta viisauden niinkuin nuoren
immen vuodevaimoksesi hyväksyt ja niin sen kanssa ynnä iloa pidät ja
sanot vain sinut yllättäneestä synnistä ynsiästi, että: acroplaani.
Voi sinua!
Voi sinua suomenkansa, ettäs Beliaalissa vaimon hempeyden tapasit! Sinä
unohdat silloin Beliaalissa uskon ja ainoastaan syöt ja kauhiasti
mässäät. Sinä täytät vatsasi kaikkinaisella ruualla ja mahasi Beliaalin
herkuilla, ja niin ainoastaan hyvin maallisia enää töräjät ja tuiki
aineellisia torvella soitat ja tarpeettomia sillä toitotat, mutta
hengelliset huilut hylkäät ja symbaalisoittimet loukkoon viskaat, ja
Beliaalissa ylpiästi röyhtäiset, ettäs vatsasi täysi ja mahasi ruuasta
turpea on. Etkä sinä enää pelastua voi, sillä koska sinä vielä hyvää ja
hurskasta menoa muisteleisit, niin se kavala ja vihainen viisaus kuiskaa
sinulle: »Heitä se, sillä katso vanha vaimo tekee elämän happameksi ja
hyvä ja hurskas meno kasvattaa papeille ison mahan, mutta oman mahasi
kuivettaa niinkuin sen, jonka Herralle puuhun ripustit» -- ja niin sinä
heität.
Voi sinua, Beliaalin kauhea poika!
Voi sinua, sillä et sinä koskaan rupea hätääntymään, etkä kauhistumaan,
etkä mene maakyliin kaitsemaan sikoja yhden kauppamiehen tykönä. Et,
vaan sinä kehut mammonasta kansalle kovaa työtä, mutta itsellesi kepeät
olot keploittelet -- sinä ylistät rieskasta muille maakyliä ja myöt
niille taivaat silavalihasta, mutta itse sen kuumakivisen helvetin
Beliaalissa itsellesi valitset, sillä sinulla on päässäsi se sarvipäinen
viisaus, joka ei häränhännällään häpyään peitä, vaan sinulle ilkiästi
kuiskaa ja sanoa lötkii sinulle että: »Katso parempi on sinun ihana impi
sylissä helvetissä, kuin pappi polvella taivaan ilossa, sillä papin maha
painaa kans» --. Ja niin et sinä väry.
Et, vaan sinä käännät vain täysinäistä kelletintäsi kohomma ja sanot
ylpiästi: Iloitse Beliaali, että minulla on sinussa näin hyvä ja huikea
olla, koska myyrät mäessä vaikenevat ja maamyyrät törmissä työtä
tekevät! Minä ylensyön ja ratkiriemuitsen, ynnä muita synnistä ja
mässyystä manaan. -- Ja niin sinä manaat ja profeettana ja Jeremiaana
jyriset, sillä se kauhea viisautesi taaskin valehtelee sinulle että:
»Huokiampi on sinun olla profeettana kuin profeetan aasina, sillä
profeetan luut ovat raskaat ja satula lujasti nyöritetty.» -- Ja niin
sinä itsesi rahasta profeetaksi ylennät.
Voi sinua sen sarvipään, suuren ja kauhian viisautesi tähden, sillä nyt
sinä yhä kauhiammin ja ylenpalttisemmin Beliaalissa mässäät ja synnissä
elää retustat.
Voi sinua Beliaalin poika, sillä koska mahasi yhä enemmän anoo ja
vatsasi alati lisää kurnuttaa sinulta, niin sinä vain hihkaat, että:
Päly pois!
Päly pois ja niin sinä myöt Beliaalissa rallisi rahasta, riemu-virtesi
penningistä ja maksusta muut menosi ja äyskäät kerskaten, että: Minä
olen se Beliaalin poika!
Voi sinua, ettäs niin viisauttasi, sitä sinulle alati vihastunutta
sidesilmäistä härkää kuulit ja ymmärtävän uskon luotasi pois heitit,
sillä nyt sinä jo rahasta parannusta saarnaat ja maksusta syntisiä
sormella osotat, koska ilkiä viisautesi opettaa sinulle, että: »Heitä
toisen housut pirun pyykkiin, niin omasi puhtaiksi uskotaan.» -- Mutta
minä sinut itsesi ilmoitan ja osotan.
Minä ilmoitan ja osotan sinut, ettäs itse häpiällisesti vaimon tykö
menit ja kuitenkin muita synnistä osoitat ja sanot sillä itsestäsi,
että: »en minä itse vielä emännästä mitään tiedä, enkä neitseestä
enemmän kuin savikukko kanasta ymmärrä», -- ja niin sinä ainoastaan
leukaluullasi pöksysi Beliaalissa puhtaiksi peset, mutta saippuat ja
muun vanhurskauden hylkäät, koska hirveä viisautesi sinulle neuvoo,
että: »Huokiampi on sinun suullasi kuin käsilläsi housusi pestä, sillä
saippua maksaa ja työ ottaa luille ja.» -- Mutta nyt minä sinut
paljastan, ettäs niin pestyillä pöksyillä taivaaseen yrität.
Minä osoitan sinut ja todistan, että sinä maksurahasta maan ihanuutta
ylistät, ynnä suuruutensa tähden sitä kauhiaa Beliaalia tuomitset, jonka
kansaa sinä alati omalla luvallasi voimallisesti lisäät. Mutta sinulta
loppuu jo raha.
Voi sinua Beliaalin asukas, sillä nyt sinä alat jo pesäsi piiloilla
elää!
Niillä, sillä nyt sinä jo omaa pahnaasi muiden edessä penningistä
parannat ja itsesi eroittaaksesi hopearahasta muille pesääsi pöyhit,
niinkuin sittiäinen asuinsijaansa. Sinä myöt pilatut pehkusi maakylihin,
ja pahnapehkusi peltoväelle, sillä se kavala viisaus kuiskaa sinulle,
että: »Katso raha on parempi kuin pehku ja konsti ynnä kauppakonsti on
huokeampi kuin hartiatyö. Eikä pahaksi piehtaroimasi pehku enään
itsellesi hyödyksi ole.» -- Ja niin sinä pehkusi myöt, mutta vatsasi
pidät. Sinä lyöt ne pehkurahasi ja parannusrahasi Beliaalissa pöytään,
syöt mahasi isoksi ja kerskaat viisaudellasi, että: »Minun härkäni ja
minun syöttilääni! Pureta sinä pehkut pyhillä ja säästä tuhmille taivas,
mutta tee minusta pappi vatsaltani ja arkkipiispa mahani koolta!» Niin
sinä kauhiassa liika-viisaudessasi sanot, oi suomenkansa, mutta oman
sielusi autuuden hyväksi et sinä Beliaalissa tee muuta kuin parannat
rahasta lähimmäistäsi ja olet siis niinkuin se, joka täyttää kuudennen
käskyn ainoastaan kuohitsemalla kalliin autuudenasiansa tähden
talossansa kissan, että huoneessa paasto pyhitettäisiin! Voi sinua!
Voi sinua, että sillä avulla taivaaseen yrität, mutta itse vietät
Beliaalissa vaimon tykönä syntijuhlaa ja syömäjuhlaa ja juomajuhlaa ja
äyskäät hirviässä viisaudessasi autuudenasiasta, että »Suru pois, sillä
minun kissani pöksyt ovat puhtaat ja lähimmäiseni vaimon luota aitasta
ulos heitetty, ettei ynnä hänkin lankeaisi!» -- Ja niin sinä Beliaalissa
rahasta lähimmäistäsi parantaen ilkiässä viisaudessasi niinkuin
murjaanin pesijä kissan pöksyillä kavalasti taivaaseen yrität ja
synnissä ja emännällisyydessä huolettomana elät ja leiletät, sillä
sinulla on rahaa, jota saarnalla sait ja kuohiten kokosit.
Rahaa sinulla on, vaikka et vaivaa nähnyt, sillä sinulla on se hirveä
viisaus, niin että sinä niinkuin naisparturi niität ja leikkaat
ainoastaan siitä, kuhunkas et kylvänyt, ja kokoat siitä, kussa et itse
kasvattanut.
Siitä, sillä leuvasta ottamaan ja leuvalla elämään, vaan et leukaan
oikein antamaan sinä, suomenkansa, kauhiassa viisaudessasi
pöksynpesuillesi Beliaaliin tulit. Sinä myöt siellä leukaluitasi turulla
ja jalkojasi juoksutorilla. Ja koska sinut täytetään taas rahalla ja
kaikkinaisella rahalla, niin sinä ostat ruokaa ja makiata viinaa
vatsallesi ja vaimon hempua sielullesi ja vietät syömäjuhlaa, niin että
mässäyssoitto soi Beliaalissa ja syömälaulu ja juomavirsi Beliaalin
saleissa, ja sen huoneista kuuluu helmaväen yhäti houkutteleva kuiskutus
ja kikatus, sillä Beliaalin tyttäret, jotka sinun sylissäsi, oi
suomenkansa, Beliaalissa niinkuin enkelit istuvat ja polvillasi ihanina
niinkuin ruusut kukoistavat, ovat jo sen siviän ja sinulle
uskon-turvallisen sarkahameen riisuneet ja hävelikkäänsä hyljänneet ja
ainoastaan hempihameen ja himaisuharson ja hämyharson päällensä pukeneet
ja kiehenauhoilla ja lumonauhoilla ne ihanat kutrikkaansa kaunistaneet,
eikä heillä ole enää sitä poimutettua häveliinaa, eikä päärmättyä
kaihtoliinaa, vaan ainoastaan iloliina ja vieheliina, ja rubiinit ja
timpit ja helmet, ynnä hohtohelmet ja kalliit kiehtokivet, ja päärlyt,
niinkuin safiirit ja kauriin kruunun kalliit jalokivet siinä
taivaallisessa neitsytsikermän kirkkaudessa -- ja suloiset hajuvedet ja
hempuvedet ja petevedet Köölenistä ja palssamivoiteet ja hempijauhot ja
lumovedet Koonian kaupungista, ynnä paulanauhat ja kurjensulat ja
otsatukat. Voi Beliaalin tyttäriä!
Voi heitä, sillä taivaallisen yljän lamput ja öljyastiat he ovat
viisaudessaan ynsiästi unohtaneet, ja sähkölamput hoitamatta ja
sähkölaskun ja kaasulaskun maksamatta heittäneet, sillä eivät he oikiaa
ylkää odota, mutta sinun tyköäsi he eivät pois ole.
Eivät, sillä he ovat virret niihin ihaniin ja hempiöihin ilolauluihin ja
kiehtoviin kuikukouluihin vaihtaneet, ja virsikanteleensa he ovat
pajuihin ja telefoonitolppiin ynsiästi ripustaneet, ja symbaalit
panttilaitokseen pantanneet, ja forttepiaanonsa taivaallisesta
sävellajista ylpiästi uuteen äänikertaan virityttäneet, ja
gramofooniinsa Beliaalin laulujen laululevyt hallelujalevyjen sijaan
ostaneet, ja niinkuin taivaalliset terttulinnut he nyt sinulle
ainoastaan Beliaalin lauluja lauleskelevat, niin että heidän äänensä on
niinkuin lempirastaan hyvin kaunis kujerrus ja niinkuin kaiholinnun
ihanaisin viserrys, kun he lumolauluja sinulle sirkuttavat, mutta et
sinä vääjää.
Et, ja niin sinä, oi Beliaalin poika, heidän kanssansa Beliaalin
kaupungissa, sen hekkumallisissa pymfääliöissä ja ihanissa himohuoneissa
kauhiasti maallisissa mässäät ja niinkuin murjaani sinä mellastat. Sinä
juot lasikappeleissa, ynnä timbaalituvissa ja viinifaalioissa sitä
kallista ja makiaa viinaa, ynnä myös sitä vähemmän soveliasta ja
moninaista pulituurijuomaa, ja laulat remppulauluja, ja luet Maiju
Lassilaa, sitä hirviää Susannaa Baabelin pelissä, ja säret ylpeydessäsi
sen pyhän ja korkian Beliaalin kaduilla raitiotien vaunusta akkunat ja
rikot isot lasiakkunat -- ja ammut revolverilla -- ja puhut telefoonissa
synnillistä rakkautta monelle hempiälle armaallesi -- ja sähkötät väärän
sanoman vaimollesi -- ja lasket vekselit protestiin -- ja ajat
automobiililla, sillä kuoleman kauhialla niittokoneella -- ja nouset
esivaltaa vastaan -- ja panttaat kellosi -- ja hoilotat ja remuat ja
lyöt vain pöyhkeästi pullistettuun rintaasi ja kerskaat ylpiästi että:
Mitämaar!
Voi sinua!
Voi sinua, suomenkansa, sillä sillä aikaa pyhä Beliaalin kaupunki, se
Jerusalem Suomen Siionissa hukkuu, niin että ainoastaan kolistealaisten
seurakunta pelastuu, että sanan siemen säilyisi, mutta sinä et säily.
Et, sillä turhaan sinä enään vapisemaan ja kauhistumaan rupeat,
saniteerit ja koirapoliisit turvaksesi palkkaat, sillä eivät sinua, oi
suomenkansa, enää nopiat jalkasikaan auta ja pakoon pelasta, koska sinä
suuressa viisaudessasi ymmyrkäiselle kaikkinaiset juoksutyösi ja
pyöreälle radalle pakojuoksusi asetit. Sillä taitaako se rikastua, joka
niinkuin sinä, oi viisauteen langennut suomenkansa, reikää ostaa, että
hänellä aina ja viljalti läpeä olisi.
Ei. Ja niin sinä hukut, sillä ei sinulla Beliaalin Sodomon-hävityksestä
pakoon pelastuaksesi ole taivaallista nopiakulkuista
moottori-ilmalaivaa.
Totisesti hukut, sillä jo nyt lopun merkit maassa ja enteet Beliaalissa
ilmestyvät, sillä vaimokin jo Beliaalissa synnillistä viisautta päähänsä
ja tietoviisautta ja viisaustietoa kammioonsa kokoaa, ja niin harjalle,
eikä yljälle ovensa avaa. Ja se on jo sen kauhian lopun merkki, sillä ei
vaimon viisaus sinulle hempeitä puhu, eikä ihania ennusta, oi sinä
Beliaalin poika, ettäs kurittavan vitsan, sen tietoviisaan vaimon, vasta
niin vanhalle iällesi säästit! Oi, miksi et jo nuorena sinun
etsikkoaikaasi tuntenut, niin että kylkiluusikin olisi sinulle aikanaan
korkoa kasvanut, ja sinä vitsauksesta ja Beliaalista niinkuin Loot
Sodomasta pelastunut olisit! Mutta nyt se on jo myöhä.
Voi sinua!
Voi sinuas, sillä eiköstä Beliaalissa jo vaimot puhu seurakunnassa ja
ämmät miesten pyhäin yhteydessä, vaikka vaimon on niissä vaiettava. Ja
jos vaimo saa siellä kerran sanan sanoa, niin kuka voi silloin enää
hänen kauhian suunsa tapilla tuketa!
Voi suomenkansaa!
Voi kansaa, sillä kussa akat ennustavat, sana-akat suurta suuta pitävät,
ja niinkuin Jeremiias korkialla äänellä profeteeraavat, ja sitä tuomion
sanaa jyristävät, siellä kadottaa vaimo hameensa ja housut ilmestyvät,
ja oikea vaimo menettää sen miehelle niin alati soveltuvaisen
hempeytensä, niin että hän on niinkuin keloksi kuivettunut runko. -- Ja
niin tulee kaikkinainen hempeämpi huoneenhallitus ja meno mahdottomaksi,
ja mieskin turhaan raukeaa, ja Beliaalissa ainoastaan rotat redistä
kurkistavat, sillä ei ole enää sitä Herran antamaa ihanaista vaimoa,
joka vielä helmaa hempeästi heilauttaisi ja Beliaalissa miehen vuoteen
lämpimänä ja sydämmen suloisena pitäisi ja hänen tyköänsä ikävät ja
kirput karkoittaisi, vaan on ainoastaan se viisaaksi kuivettu
kirjavaimo, joka lasisilmiensä takaa niinkuin vanha ja Herralle kauhia
paavin valta mieheen katsoo.
Voi Beliaalia!
Voi raadollista suomenkansaa vaimon viisauden ja emännän tietoviisauden
takia, sillä ilman sitä hempiää ja ihanaa vaimoa on mies niinkuin tyhjä
säkki, jonka Herra risaisena hylkäsi ja vaimo kovasydämisesti
paikkaamattomana tyköänsä pois heitti. Mutta jos säkki on tyhjä ja pussi
pois heitetty, niin mistä silloin puuroa keitetään? Ja niin vaimokin
kuivettuu ja usko katoaa ja kansa lakkaa, sillä ei tieto-akka, vaan
lihava ja oikia emäntä taitaa suomenkansan kunnossa pitää, mutta
tietovaimo on miehen yli niinkuin kalsea Ruomin valta, sillä hän
perustaa sukunsa liitot, ja ryntäysliitot, ja hirviät konkordialiitot,
ja niin nousee kauhiasti sinua vastaan, oi Beliaalin poika, ja
viisaudessaan sinun sukulahkosi vihaisena pois juurittaa, eikä jätä
sinussa kiveä kiven päälle, ettäs hänen ihanilla lirppulauluilla ja
kaikki-sulattavaisella silmänsulolla itsesi vietellä annoit, ja niin
häntä Beliaalissa lempeästi vohlanasi pidit ja hempiästi kyyhkyläisenäsi
kujerrutit, ja rinkelillä ja makialla karamellilla syötit, mutta hän
vihastui ja ankarasti vastaasi seisoo.
Ankarasti ja kauhiana hän vastaasi seisoo, eikä lepy, ja niin leimahtaa
se maailman lopun merkiksi ennustettu pitkäisen tuli juuri Suomessa ja
Beliaalin kaupungissa, koska siellä sinua yljäkseen odottava vaimo
viisaudessaan hirviästi sinua vastaan nousee, ja sinua ikävöivä,
avioaikeinen impi liika-viisaudessaan kauhiasti sinun päällesi karkaa,
ja konkordialla ja rummuilla ja liittovoimalla muurisi kukistaa, ja
sinut maahan jaottaa, niin että ryntäysliitto ja avioliitto siinä
suuressa sodassa viisauden tähden pitää niinkuin herneet keitossa ja
jauhot vellissä toisiinsa sekoitettaman -- ja niin kaikki lakkaa
Beliaalin suuren viisauden tähden, koska se liikaviisas tietovaimo oman
ainoan juurensa äkäisenä ja vihasilmäisenä sinussa poikki puree, oi
Beliaalin poika!
Itke Beliaalin maa, sillä koko sinun lihasi hävitetään, ettäs siinä
hirviässä liikaviisaudessasi niin kauhiasti ja armotta itse sitä lihaasi
vastaan nousit.
Itke ja voivota ja pukeudu säkkiin ja istu tuhassa ja siinä
kalipitoisessa porotuhassa, sillä niin valmistuu tälle viisauteen
luottaneelle sukukunnalle tämän syntisen suomenkansan viisauden, sen
siteillä sokaistun ja alati kavala-vihaisen-hirviän härän kautta, se
ennustettu iso ja pohjaton kuoppa.»
Herrasiunaa! Sakari julisti täysin voimin:
»Tuo viisauden kuoppa se valmistuu ja siihen sitä maailma kun kerran
nenälleen lentää, niin se on silloin kuitti.»
Kuitti, niin juuri! Omaan viisauteensa hukkuu maailma, sitä se
tarkoittaa, huomattiin. Omaan viisauteensa sotkeutuu ihminen ja joutuu
turmaan, jos siihen luottaa.
»Sillä ei mitään asiaa voida ymmärtää ja ratkaista viisauden, vaan uskon
avulla.»
Niin puhui ja lohdutti Sakari, ja hänen kylvämänsä siemen iti hiljaa, ja
alkoi nousta oras, ja odoteltiin laihoa. Käsitettiin jo, että koskapa
esimerkiksi voisi värisokea viisauden avulla saada selvän, onko joku
väri valkea vai musta? Ei koskaan.
Ja hiljaa kuin hiiret, teki Sakarin herättämä väki nyt paimenensa vuoksi
työtä Jussi Punnitun ehdokkuuden hyväksi, kilpailivat vallesmannin
lähettiläiden ja puoluelaisten kinterillä kaikkialla, Punnitunkin
tietämättä, nöyrinä, ahkerina, ja asia näytti lupaavalta. Puuhattiin ja
touhuttiin molemmin puolin kiihkeästi, kuten aina asiassa, josta riippui
valtion olemus ja koko kansan elämä.
Ja niin alkoi puolue-elämä ja ilmestyi näyttämölle, viinapullo ja
tupakkavehkeet sarkahameen taskussa, se ihanainen ja suloinen neitsyt,
julkisen elämän ihmeellisin kuppariakka, jos kuinka moneen mieheen
itsensä vihittänyt ja kaikkien kanssa makaileva, isokielinen ja
torahampainen avio-eukko: Puolue-Maija. Se tanssitti häneen korviaan
myöten hullaantuneita rakastajiaan, niin että virsut olivat joskus
singota pois muorin jaloista, ja siinä tanssin pyörteessä kuiskaili ja
ihan lonkkaansa lyöden vannoi niille armastelijoilleen, että isänmaa ja
kaikki on mennyttä, jos ei rakastaja luovu isänmaasta ja rakasta
uskollisesti ja hellästi häntä yksin. Ja niin tanssittiin ja
lemmenjanoisista rakastajista näki, että janossa oli paljas vesikin
mettä makeampi.
Ei siis ihme, jos uskovaisetkin siinä pyörteessä kiihtyivät niin, että
tulivat oman ehdokkaansa, Punnitun, vuoksi todistamaan vallesmannin
tuhmuudesta liikojakin. Lähi-pitäjissäkin he jo siitä kuiskuttelivat,
etsiskelivät esimerkiksi suvun tuhmimmat ja niin todistelivat, että ei
se koko suku ole liialla viisaudella pilattu. Tuhmaksi Jussiksi haukutun
Punnitun viisaus alkoi näyttäytyä jo toisessa valossa ja tuhman
penkille, hänen sijallensa, alkoi painua vallesmannin koko suku.
* * * * *
Asiat kehittyivät.
Sillä samaan aikaan nousi hiljaa musta pilvi tuomiokapitulista. Rovastin
syytöskirja oli, näet, jo saapunut tuomiokapituliin ja tuomiokapituli
pohti asiaa. Silloinen arkkipiispa, vallesmanni Kaksinaisen eno,
Taivainen, oli ruumiillisessa suhteessa kohtalaisesti Herran siunaama
mies. Uskonsuunnaltansa hän oli lainmies. Ne uskon miehet, eli
evankelistat, olivat aikoinaan hänet syrjäyttäneet muun muassa
Iso-Tulos-seurakunnan vaaleissa. Ei siis ihme, että hän oli hieman
penseä koko sille suunnalle, jota Pöndinen edusti.
Niinpä tarttuikin hän asiaan tavallista hartaammin. Tutkimus siinä
tietysti on pantava toimeen. Harhaoppina hän sitä oppia piti.
Ja lisäksi sai hän tiedon sukulaisen, vallesmanni Kaksinaisen asiasta,
siitä miten Pöndisen ja Sakarin herätys uhkasi tuon sukulaisen, ei
ainoastaan virka-arvoa, vaan suorastaan mainetta. Hän rakasti
sukulaistansa ja vakavana puheli hän siis jo kapitulinsa asessorille
Pöndisen uskonsuunnasta:
»Emme me pelkällä uskolla autuaiksi tule. Lain ja viisauden työt ovat
ynnä tarpeellisia.»
Ja sitte vielä sattui odottamatonta. Piispan oma poika oli
vaalisaarnaajana Suur-Palkan pitäjässä. Seurakuntalaiset olivat kokeneet
urkkia tietoja vaalipapeistansa, ja silloin oli sinne osunut
sukulaistensa luo matkustamaan eräs Sakarin uskovaisista. Se oli
kertonut ja juoninut vallesmannin hulluudesta. Sakari oli kyselijöille
selittänyt sen olevan sukuvian, ja kun arkkipiispan poikakin oli samaa
vallesmannin sukua, niin oli alettu epäillä sen viisautta. Oli kaivettu
ja haeskeltu, ja saatu tietää, että suvussa on pari lahjatonta, yksi
juoppohullu ja on muitakin tuhmuuden oireita, ja ei sitä haluttu
henkisesti vaivaista papiksensa äänestää.
Ja sitte vielä urkittiin ja saatiin tietää paras: Eräs arkkipiispan
langon hyvin kaukainen sukulainen oli äskettäin, tosin ainoastaan
tilapäisesti, pimennyt sanatyössä järjeltään. Sillä kuten muinoin Suomen
viisaimmat, suur-tietäjät, kävivät, kuten muinaisuuden stipendiaatit
hakemassa kansallista viisaudenainesta: sanaa ja sanan syvää syntyä, --
s.o.: puhumishalua -- maailman kulttuurikeskuksista, Lapin tunnetuista
sivistysahjoista ... niin oli tämä arkkipiispan sukulainenkin,
kielitieteilijäksi antauduttuansa, lähtenyt valtion matkarahalla
etsimään ja tutkimaan eräiden sanojen juurta ja alkulähdettä
aasialaisista kielistä. Olikin sitä sana-lähdettä etsiessään päässyt
aina kirkiisien kuiville aroille. Mutta siellä oli järki sammunut
puoleksi vuodeksi auringonpistosta, ennenkun hän kansansa sanatyössä
ehti nuo sanan eloa antavat juuret kansansa yhteiseen sanakekoon kantaa.
Tämänkin, auringonpistoksesta johtuneen viisaushäiriön, sovitti Jussi
Punnittuun, siihen entiseen Tuhmaan Jussiin ihastunut Puolue-Maija
vallesmannin koko suvun viaksi, lapioi siten isolla kielellään
vallesmannin kasaan kaikkea, ja mistä vain koille ja viisaille varkaille
kelpaamatonta löysi -- Punnitun omasta kasastakin, ja varsinkin juuri
siitä, ja niin pimeni arkkipiispankin suvun viisauden maine.
Niin. Nämä jutut sai kuulla ensin rouva ja häneltä itse piispa. Hän kävi
vakavaksi. Oma mainekin siinä oli kysymyksessä, koskapa kerran
sukuviasta puhuttiin, ja hän tajusi, että se on eteenpäin pyrkivän suvun
onnettomuus, jos siitä leviää se luulo, että suku on tuhmaa, lahjatonta.
Ei sitä, semmoista sukua, Luojakaan voi korkealle nostaa. Vakavana
puheli hän, asiaa pohtiessa, jo tuomiokapitulinsa asessoreille siitä
Sakarin ja Pöndisen opista, viisauden kieltämisestä:
»Minä luulen», puheli hän, »että Pöndinen ja hänen oppilaansa,
kieltäessään inhimillisen viisauden, kieltävät Korkeimman hänen kättensä
töissä.»
Mietittiin vakavasti. Arkkipiispa jatkoi:
»Me ihmiset olemme viisaudessakin ainoastaan Jumalan, kaikkivaltiaan
kuvia. Meidän on nöyrästi kiitettävä Häntä viisaudesta, jonka Hän on
armossaan ja viisaudessaan meille johtotähdeksi elämässä antanut.»
Vakavaa! Tutkittiin jo kirkko- ja jumalankieltämislakeja, noita
inhimillisen viisauden mestaristuotteita, nähdäkseen Jumalan
kieltämisestäkö, vai mistä olisi sopivin syyttää niitä vääräoppisia,
jotka kielsivät viisauden.
Mutta hämärää! Viisauden, sen todella olemassa olevan, sai kieltää ja
siitä sai vaikka pilaa tehdä, samoin kuin sai kieltää kaiken muunkin
olevan. Ainoastaan Jumalaa, jota ei ole nähtykään, ei saanut kieltää.
Viisaasti oli siis viisauden toimesta lailla säädetty turva
heikoimmalle, apu eniten tarvitsevalle ja nyt tuo Jumalan turvaaja,
viisaus, asui itse huoneessa, jonka oli hiedalle rakentanut, eikä ollut
nyt vaaran hetkellä lakipykälää turvana, kuten Jumalalla.
Mutta oli miten oli! Valittiin kaksi pappia tätä uutta oppia tutkimaan
ja niin uhkasi Pöndisen ja Sakarin uutta, ihanaa uskonsuuntaa tuho, ja
heitä itseään odotti jo kirkas marttyyrikruunu.