Surullista, ihan piinallista, hermostunutta ja ärtyisää oli yhäkin elämä
vallesmannin talossa.
Sillä nytkin olisi pitänyt lähteä tohtorin herrasväen luo ompeluseuraan,
mutta rouvasta tuntui, että aivanhan hän siellä ihmisten katseista
paistuisi. Kernaammin sitä nyt toki olisi vaikka lurjuksen kuin tuhman,
jopa hullun miehen rouvana.
Ja nyt yhä vain uusia huolia. Tänään oli rouva saanut kirjeen
senaattori-sukulaisen rouvalta ja omalta sukulaiseltaan paroonitar
Vuorikiveltä. Ne onnittelivat jo valtiopäivämiestoimen ja
ruununvoudin-ja senaattorinviran johdosta ja lupasivat pian tulla
suullisesti onnittelemaan. Mihin sitä katsookaan, kun ne nyt tulevat ja
koko häpeä paljastuu! Rouva hermostui.
Niin oltiin, istuttiin. Rouva ompeli surullisena. Vallesmanni oli jo
nukkunut päivällisunensa ja yritteli lukea sanomalehteä. Pudde, hylky,
maata relletti, miltei keskilattialla ihan selällään, pystyyn nostetut
etukäpälät polvista riipuksiin koukistettuina, vatsa rehellään, _tout
exposè_, ja takakäpälät niin rumasti ja säädyttömästi hajallaan, että se
voidaan tässä kuvatakaan ainoastaan punastumishaluisten tarpeeksi,
hyödyksi ja huviksi. Se olikin tehnyt kylällä jonkun kolttosen ja nautti
nyt onnellisena siitä, että oli päässyt näin hyvään turvaan. Rouva
ompeli. Vaiettiin.
Ja silloin toi Kaisa-Liisa kahvin. Poistuessaan huomasi hän Pudden
säädyttömyyden.
»Pty-hui!» sylkäsi hän silloin inhosta, häveliäänä, ja ovesta ulos
päästyänsä mutisi vihastuneena:
»Eivät senvertaa jotta ... koiran opettaisivat ihmisiksi olemaan.»
Mutta herrasväkeä painosti. Rouva ompeli, työhönsä ihan tyyten
vaipuneena, surullisena.
»Eilisessä ... vai oliko se sunnuntaisissa lehdissä, seisoo, että»,
tapaili vallesmanni, käänteli sanomalehteä ja jatkoi:
»... Niin... Tässä viime viikon tiistain lehdessä seisoo, jotta Jaalan
vallesmanni ... minun koulutoverini muuten... Jaalan vallesmanni Knuut
Bernhard Pimppoonius on nimitetty ... nimitetty», aukoi hän
sanomalehteä... »nimitetty sen ja sen kihlakunnan ruununvoudiksi.»
Ja puhuen hän jatkoi:
»Häntä pidettiin toverien kesken yleensä tuhmana... Yhdeksäntenätoista
hän oli luokalla kun minä olin neljäntenä.»
Hän vilkaisi rouvaansa. Miten kaunis se, tämä hänen Jenny Sesiiliansa
olikin.
»Niin ... neljäntenä ... neljäntenä olin... Sitte kun niistä vieläkin
ensimmäisemmistä oli Hinkka Parola kuollut ja Hugo Rogerus eroitettu
juomisen takia, ja neljä muuta muista syistä, mikähän mistäkin... Niin,
että niiden poistojen jälkeen, olin sitte jo neljäntenä», toisteli hän
siinä pulassa, ja miten liekin, niin aivan kuin sekaantui lisäämään:
»Kolme olisi enää tarvinnut minun edeltä eroittaa, kun jo olisin ollut
luokan ensimmäinen.»
Mutta pahaksi onneksi ei ollut kukaan tehnyt niin suurta kolttosta, että
olisi eroitettu. Rouva tuntui huokaavan kuin tuskallisesti. Vaiettiin.
Taas koki vallesmanni:
»Vai mitä sinä, Jenny Sesiilia?»
Ei vastausta.
Ja silloin taas vallesmanni löysi sen, kelle purkautua. Hän ihan huusi:
»Pudde, sinä veijari!... Niin rivostiko sinä taas...»
Keppiä hän jo tapaili. Mutta onneksi ei Pudden omatunto ollut koskaan
puhdas. Se tiesi siis pitää varansa ja niinpä nytkin luikki nopeasti
sohvan alle. Äkäisenä puheli ja uhitteli silloin vallesmanni:
»Leikata se hylky pitää antaa, niin parantaa tapansa.»
Ja oitis huusi hän Kaisa-Liisan ja lähetti sen heti noutamaan sitä
kosiksijaansa, miessuvun perivihollista, ukko Tiristä, Puddea varten. Ja
niin joudumme taaskin hetkiseksi poikkeamaan, puustakatsoen syrjäasiaan,
mutta itseasiassa pääjuoneen, tämän viisaudenkirjan päähenkilön
aikaansaannoksiin.
Ukko Tirinen, näet, tuli ja ryhtyi heti tuhotyöhönsä. Herkullisella
paistipalalla vietteli se Pudden luokseen.
Mutta Pudde oli yleensä epäluuloinen. Tunsi hän myös ukon periaatteet ja
ammatin, eikä niitä hyväksynyt. Mutta paistipala oli aivan houkuttelevan
herkullinen. Sääli siitä luopua. Hän salli kavalan ukon lähestyä sitä
tarjoilemaan ja lopulta sieppasi herkkupalan ukon kädestä, mutta kun
ukko samalla tavoitti siepata hänet kiinni, puraisi hän sen säären
kerrassaan pahaksi ja sitä kyytiä korjasi luunsa talteen. Ukko kirosi ja
uhkasi vallesmannia oikeudenkäynnillä, mutta sopi asian kun vallesmanni
suostui maksamaan lääkkeet ja lääkärin palkan ja lisäksi sata markkaa
kipurahoja.
Mutta pelastumisensa kunniaksi laittoi Pudde isot pidot. Talosta taloon
juosten kokosi se kaikki henttunsa ja kilpailijansa, vei ne tohtorin
kartanolle ja järjesti siellä kerrassaan suurenmoisen tappelun, niin
valtavan rähäkän, että siihen täytyi lopulla sekaantua, ei ainoastaan
tohtorin oman herrasväen, vaan myös ompeluseuraan saapuneiden herrojen.
Varsinkin henkikirjoittaja piiskasi silloin armotta koiraansa, joka oli
pahasti tappeluun sekaantunut. Se koira olikin Pudden poika. Pudde oli,
johtamalla poikansa tappeluun, toimittanut sille isällistä kuritusta ja
juosta veijaroi nyt kotiansa kohti, kähvelti matkalla pappilan kellarin
akkunasta lääninrovastin huomista tuloa varten paistetun herkullisen
kananpaistin, söi sen, luikki hiljaa makuuhuoneeseen ja heittäytyi
vallesmannin sänkyyn selälleen, paistia sulattamaan, aivan samaan
säädyttömään asentoon, mistä vallesmanni oli hänet äsken karkoittanut.
Mutta myöhemmin vietteli hän tuon samaisen, hänelle paha-aikeisen ukon
koiran ja niin lahjoitti hän ukolle aikanansa neljä veikeää ja
elämänhaluista herraskoiran pentua. Kennelklubin näyttelyssä sai niistä
jokainen ensimmäisen palkinnon: kultamitalin ja kolmesataa markkaa
rahassa. Ukko Tirinen möi silloin penikat mitaleinensa kaupungin
herroille seitsemästä sadasta markasta kappaleen. Hänellä oli nyt
neljätuhatta markkaa.
Ja niinpä suostui Kakkilaisen hylkimä Kaisa-Liisa nyt ukkoon. Molemmat
he kääntyivät Sakarin uskoon ja elävät onnellisena, sillä ukko, niin
oman sukupuolensa leppymätön vihollinen kuin hän onkin, on kunnon
kansalainen ja yhtä uskollinen ja perinpohjainen aviossa, kuin siinä
ammatissaankin, ja juuri siksi rakastaa häntä Kaisa-Liisa.
* * * * *
Kului aika. Yhä uusia yllätyksiä sattui tässä, ihmeellisessä uskon ja
viisauden asiassa.
Se uusi tuomari, Pekka Lakinen, oli, näet, jo saapunut ja vallesmanni
oli hänelle ehdoittanut Jussi Punnittua lautamieheksi. Tuomari oli
luvannut tutustua mieheen, oli kutsuttanut Jussin puheilleen, tosin
vasta muissa asioissa, voidakseen ensin tutustua ja nyt oli vallesmanni
saapunut kuulemaan tulosta ja päätöstä.
Ja suostui se tuomari. Siinä totia juodessa puheli hän Jussi Punnitusta
vallesmannille:
»Tuhmahan tuo kyllä näkyy olevan, mutta eivätpä ne lautamiehet ja
kirkkoväärdit yleensäkään mitään kynttilöitä ole.» Puhe johtui siis
viisausasiaan. Tuomari ryyppäsi ja jatkoi:
»Ja mitäpä tuo alempi kansa liialla viisaudella juuri tekeekään. Kunhan
on sen verran, että osaavat nenänsä niistää ja pahimmat hajunsa pellolle
kantaa ja... No, skool, veli!... Nikottaa tuo konjakki.»
»Terve ... terve!»
Ja tuomari nikotteli ja jatkoi:
»Niin. Turhaa ylellisyyttä on kansalle viisaus. Ylempi sääty ja
virkamiehistö heille kuitenkin kaikki asiat valmiiksi laittaa. Hulluksi
ne, tottumattomat kollot, viisaus tekisi: alkaisivat viisautta päähän
saatuaan vain hyppiä ja vastaan potkia... No veli! Ryyppää!»
Vallesmanni ryyppäsi konjakin vakavana. Ei häntä miellyttänyt puhe
viisaudesta. Hän vaikeni. Tuomari sytytti sikarin, ja silmät jo ehkä
hieman sameina, jatkoi:
»Johtaa ja opettaa viisauden pilaamaa talonpoikaa, on yhtä työlästä kuin
vetää itsepäistä härkää sarvista.»
Tavallaan tyytyväisenä palasi vallesmanni kotiinsa, mutta siellä odotti
yllätys: Hän sai Pöndisen kirjeen. Nyt hän huomasi yllyttäneensä
rovastin Sakaria vastaan, samaan aikaan, kun Pöndinen määräsi Sakarin
puuhaamaan hänen ehdokkuutensa hyväksi!
Onnetonta! Jos hän lisäksi olisi tiennyt, että Jussi Punnittu on hänen
kilpailijansa, ja että hän itse on tuota vihollistansa auttanut
kilpailussa: hommaamalla lautamieheksi, nostanut sen arvoa valitsijoiden
silmissä, jos hän sen olisi tiennyt niin -- niin luullaan -- olisi hän
alkanut itsekin epäillä viisauttansa, myöntänyt, että ei hän ole
ainakaan liika viisas, kuten Sakari, vaikka hän oli suuttunut silloin,
kun Sakari sen arvon häneltä kielsi.
* * * * *
Puuhassa se ukko rovasti Saarnanenkin jo touhusi, laati syytöskirjelmää.
Sakarin toimi olikin jo alkanut paisua hänelle vaaralliseksi. Sydämen
halulla hän siis jo asiaa ajoi.
Oli jo ilta. Hän itse alkoi riisuuntua, mutta rouva istui vielä,
kodikas, valkea mummon-myssy päässä ja silmälasit nenällä riippumassa,
istui ja luki uutta Genoveevaa. Oli puhuttu Sakarin ja Pöndisen opista
ja muista uskon asioista ja ukko rovasti siinä riisuu tuessaan jatkoi:
»Kun minun liikavarpaalleni harhaopin saarnaajat laumaa harventaessaan
polkevat, niin maallinen viisaus sille vain nauraa. Mutta kun poletaan
omalle liikavarpaalle, niinkuin nyt vallesmannin, niin maallinenkin
alkaa huolehtia minun liikavarpaastani, saadakseen sen kautta oman
varpaansa pelastetuksi.»
Rouva keskeytti lukemisen, katsoi isojen silmälasiensa takaa ihan
juhlallisen hurskaasti ja puheli:
»Niin, rakas Reino Anselmi! Siitä sen nyt näet, että Herrasta ja Herran
palvelijasta se maallinenkin mahtavuus ahdistuksen ja kaipuun tultua
apua etsii!»
Ja taas hän selitti Sakarin ja Pöndisen oppia. Eräs uskovainen oli sitä
hänelle selostanut.
»Ka-aiken... Kaiken ajallisen viisauden tuomitsevat, ja uskon yksin
sanovat elvyttävän, Reino Anselmi», puheli hän. Ukko rovasti varustautui
housujansa riisumaan ja sitä tehdessään noin-vain arveli:
»Tuomitkoot! Viisauskin on Herran armolahja ja siksi elävät usko ja
viisaus...»
Ihan lahkeen suusta pitäen täytyi kumartua oikeaa lahetta jalasta pois
vetämään.
»...usko ja viisaus», jatkoi hän samalla: »asuvat tässä ajallisuuden
maailmassa aina yhdessä, niinkuin kaksi rakasta veljestä, joista toinen
taluttaa toista, viisaampi tuhmempaa», selitti hän housuja lopullisesti
jaloista vetäessään. Hän silmäili naulaa housuille ja samalla jatkoi:
»Herrasta ... Herrasta ovat usko ynnä viisaus, ja siksi asuvat ne aina
eroittamattomasti yhdessä, kuten kaksi housunlahetta... Kussa yksi
kulkee, siellä on myös toinen. Muuten olisi tämä rakkaan Herramme luoma
tomun maailma lahepuoli ja toisjalka.»
Hoksasi hän naulan, köpitti alushoususillaan, päällyshousut näpissä,
sinne, ripustaa tökkäsi housut naulaan ja arveli:
»Siinä riippukoot! Sekä usko että viisaus!» Vuoteeseen hän heittäytyi ja
kohta nukkui. Rouva luki vielä hetkisen Genoveevaa, mutta lopulta otti
kortit ja ryhtyi povaamaan, saadaksensa tietää, miten tämä Pöndisen ja
Sakarin harhaoppilais-asia päättyy. Vanha kissa hyppäsi pöydälle,
istahtaa kökähti ja alkoi sangen huolellisesti tarkata rouvan
povaamista, ja huoneessa vallitsi suuri pappilan rauha. Rovasti kuorsasi
hiljaa ja vanha kello naksutteli rauhallisesti ja tasaisesti.