Sakarin uskonsuunnallakin oli täällä jo valmista maaperää. Kertasen näet
oli pastori Pöndinen käynyt täällä sen heräämisensä jälkeen saarnaamassa
maallisen viisauden kauheutta. Eräässä syrjäkylässä oli silloin
tapahtunut jo pieni heräys ja ne heränneet siellä jo ihan ikävöiden
odottivat Sakarin tuloa. Siitä kun olikin heille jo monesti puhuttu.
Mutta Sakaria ei kuulunut. Siksipä olivat he nyt jo lähettäneet yhden
heränneimmän, isäntä Pykäläisen, häntä noutamaan. Erikoisesti he
odottivat Sakarin tuloa sen vuoksi, että halusivat kuulla hänen neuvoaan
valtiopäiväehdokasta koskevassa asiassa. Vallesmannia he kyllä olivat
ajatelleet, kun ei sanoma sen hulluudesta ollut vielä heille ehtinyt,
mutta olihan hyvä toki tiedustaa paimenenkin ajatusta.
Ja niinpä ajoi nyt Sakari, isäntä Pykäläisen kyyditsemänä, kylää kohti.
Varsinkin Haivenisen jumalinen leski Tiina, odotti Sakaria. Hän ei vielä
tiennyt Sakarin ja Eulaliinan kihlauksesta, ja kun hänkin luuli Sakaria
leskeksi, niin koki hän kiirehtiä. Ahkerina, kuten kottaraiset, he
ahertelivat noissa kaikissa puuhissansa, niin työssä kuin muissakin,
nämä viattomat ihmislintuset täällä.
Ja siinä ajaa körötellessä alkoi Pykäläinen nyt puhella seurakunnan
elämästä ja oloista, ja etenkin siitä valtiopäivämiesehdokasasiasta.
»Herran avulla on täällä tässäkin kunnassa edistytty jo...»
Hän koki pitää silmällä ruunan ilkeitä aikeita, sillä se aikoi vississä,
säädyttömässä tarkoituksessa, nostaa häntäänsä, eikä hän ilennyt sitä
sallia näin arvokkaan kyytivieraan nähden, sillä miten tuo liekin Sakari
tuntunut hänestä ihan profeetalta. Hän jatkoi:
»Edistytty on ja...»
Taas se ruuna! Salavihkaa esti hän sen toki, kovistamalla sitä
ohjaksista. Ruuna sen oivalsi ja alkoi puolestaan siinä menon ohessa
pitää varaansa, voidakseen yhtäkkiä, varkain... Pykäläinen jatkoi
vakavana:
»Ennen täälläkin kyllä oli paljon pimeyttä ja...»
Visusti piti hän silmällä ruunaa ja varoi samalla, ettei sitäkään
vaarinpitoa Sakari huomaisi. Ruuna puolestaan unohti koko meno-asian ja
hautoi uhallakin sitä omaa, kavalaa aikomustaan.
Mutta pääsi Pykäläinen toki siihen ehdokas-asiaan. Vasta tällä matkalla
oli hän kuullut, että Sakari oli ilmoittanut vallesmannin olevan hullun.
Ruunan kujeita yhä silmälläpitäen, tiedusti hän nyt sitä asiaa, ja
Sakari todisti vallesmannin puolesta:
»Kyllä se totta on. Ennen löytää kalasta kirpun, kuin vallesmannin
päästä viisauden vikaa.»
Uskovainen Pykäläinen oli tulla vallesmannin sairauden takia ihan kuin
jo murheelliseksi ja puheli:
»Olisi hyvä, jos Herra armossaan osottaisi meille viisaamman miehen.
Siellä valtiopäivillä kun kuitenkin täytyy maallisista asioista
päättää.»
»No Jussi Punnittu», riemastui siihen Sakari. Pykäläinen aluksi
oudostui. Miten se Sakari nyt vihollistansa!
Mutta tiukasti todisti Sakari, Jussi Punnitulle kostaaksensa, sen
kauheata viisauden liiallisuutta:
»Siinä on ihan liika viisas mies. Ihan pirun kyynäröllä mitaten on sille
syntiselle viisautta annettu!»
Ja silloin kirkastui hurskaan Pykäläisen äly: Sakarin täytyi olla
todellakin totinen kristitty, koskapa vihamiehestänsäkin, niin hyvää
puhuu, suosittelee sitä ihan valtiopäiville. Ei sitä vain tavallinen
uskovainenkaan, niin sanan mukaan »kokoa tulisia hiiliä vihollisensa
pään päälle». Sakari kirkastui hänelle ihan pyhimykseksi. Uskoi hän sen
todistuksen ja entistä ujommaksi hän tuli, ja joka hetki vain pelkäsi,
että ruuna häpäisee hänet tämän arvokkaan ja pyhän miehen silmien
edessä. Hän koki salavihkaa kepakolla hännänjuureen tökkien estää sen
nousua. Nöyrin mielin alkoi hän nyt puhua uskon asioista, heräämisestä,
synnintuntoon tulemisesta ja muusta. Hän puhui:
»Se on syntinen ihmisluonto semmoinen, jotta se ei hellävaraisesta
herättämisestä herää...»
Mutta Sakarikin jo ilmoitti, aivan kehasi:
»Mutta herää se kovakin, kun oikein kolisuttaa.»
Sen myönsi Pykäläinenkin. Arvokkaana, tyynenä ja vaatimattomana
pysyttelihe hän, vaikka siinä olikin niin arka ja täpärä tehtävä ohella.
»Sillä heräsin sitä minäkin, kun oikein kova kolina kävi», selitti
Sakari. Ruuna tekeytyi ihan ulkokullatuksi, johtaakseen Pykäläisen
varomattomaksi. Pykäläinen huomasi toki sen viekkauden ja piti
puolestaan yhä tarkemmin silmällä. Sakari jatkoi heräämisensä
kuvaamista, ilmoitti:
»En ollut aluksi uskoa siinä mitään olevan, mutta kun sitte alkoi kuulua
kolinaa ja koputusta, joka puolelta, niin... Silloin minä jo hoksasin,
mikä kamala paikka se on se maallinen liika viisaus.»
»Prtut ... prtut!» hätäytyi Pykäläinen, sillä täpärällä piti jo, että
ruuna ei häväissyt.
»Jaa liika viisaus?»
Niin oli jouduttu Sakarin sydämen asiaan, viisauteen. Sakari johtui
todistamaan itsestänsä, myönsi, että pieni hän on Pöndiseen verraten,
mutta lisäsi samalla varmasti:
»Mutta kolistamisessa ja kolkuttamisessa minä en falskaa!»
Täytyi se uskoa. Viisaudesta kun oli taas johduttu puhumaan, niin
Pykäläinen siitä selitteli:
»Niitä ajallisen viisauden valmistuslaitoksia, koulujahan niitä tässäkin
kunnassa on Herran avulla saatu kuntoon, niin että maallisesta
viisaudesta ei ala enää olla puutetta.»
Ja yhtä vakavana hän lisäsi:
»Ja nyt sitte saatiin tämä ajanvaatima, uusi hullujenhuone.»
Mutta silloin ruuna siinä juostessa nosti uhallakin häntänsä, ja
ilkeyksissään vielä niin pystyyn kuin voi ja näytti sitte muutenkin,
että kyllä hän sittekin vuosituhansien käytännön kautta lain pyhyyden
saavuttaneista hännän-nosto-oikeuksistaan kiinni pitää, olkoonpa
kyydittävä vaikka itse siveysopin professori ja arkkipiispa, ja
kyytimiehenä vaikka siveysseura Sininauhan kunniajäsen.
Häpeällistä! Eikä Pykäläinen käsittänyt, miksi häntä tämä tapaus nyt
niin hävetti. Kristityn nöyryydellä hillitsi hän toki vihastumisensa,
Sakarin vuoksi.
Mutta kotona, kun Sakari ei ollut näkemässä, ei hän voinut olla
purkamatta katkeruuttaan taistelussa voittaneelle ruunalle, joka oli
Sakarin nähden hänet niin häväissyt. Ja niinpä hän, ruunaa laitumelle
laskiessaan, lyödä hosasi sitä suitsilla ja ärähti ynseänä, katkerana:
»Hylky!»
Mutta katkeroitunut oli ruunakin ja niinpä se, pois loikahtaen, vastasi
ylenkatseellisesti rumalla, ilkeällä halveksumis-äänellä, jonka olisi
kuurokin ihan tajuisasti kuullut, viuhautti samalla kuin vihaisesti
häntäänsä, ja lekauttaen takapuoltaan äkeästi, kuin potkaistakseen,
loikki pari kolme harppausta ja alkoi ahnaasti nyhtää ruohoa nurmikosta
suuhunsa.
* * * * *
Ja hyvin ne heränneet mielistyivätkin Sakarin saarnaan. Oli ihana ilta.
Pihamaa oli kuin rauhan yrttitarha. Karja söi läheisellä laitumella
rauhallisena ja keskellä lehmikarjaa makasi iso härkä. Se oli suuttunut
erääseen lehmään ja makasi siinä uhallakin, silmät vihasta muljollansa.
Ja Sakari saarnasi:
»Jos tuossa aitassa makaa yksi suruton vaimo, niin se ei herää, jos ei
joku tule ja koputa.»
Sen käsittivät kaikki. Eivät ne papit puhukaan noin helppotajuisesti,
että oppimatonkin ymmärtäisi. Saarnaaja jatkoi:
»Mutta kun minä tulen ja koputan oveen, niin se herää.»
Talon koira laskeutui rauhallisena makuullensa keskelle pihaa. Sakari
jatkoi, saarnasi:
»Ja jos ei ensi koputuksella herää, niin minä koputan uudestaan.»
Haivenisen leski aivasti. Se, jota hän silloin ajatteli, oli siis
toteutuva. Sakari julisti:
»Ja jos ei silläkään koputuksella vielä herää, niin minä koputan niin
usein, jotta herää!»
Niin. Niinhän se on. Emme me syntiset herää vähästä. Eivät meitä saa
hereille laiskat papit, jotka vain ohimennen, viran puolesta,
koputtavat. Sitä mietiksi saarnan johdosta tämä ihmislintusten viaton
joukko. Eikä täällä nyt näkynyt koko synnistä ja ynseydestä muuta
merkkiä kuin tuo laitumella paatuneena nukkua muljottava härkä. Se piti
vihaisena silmällä sitä lehmää, johon se oli suuttunut.
Voimallinen saarna jatkui:
»Jos se vaimo ei koputtamisella herää, niin minä alan kolkuttaa.»
Aivan niin: Yhä voimakkaammin alan saarnata. Helppohan tämä on käsittää,
tämän saarnaajan sanoma. Ihan suorastaan se meni sydämeen.
»Minä kolkutan ensin hiljempaa, mutta jos ei se auta, niin minä alan
kolkuttaa yhä kovemmin ja kovemmin!»
Niin. Kunpa papitkin tekisivät tehtävänsä niin hartaasti ja
tunnollisesti! Sakari julisti yhä voimallisemmin:
»Ja jos ei kolkuttaminenkaan auta, niin minä alan kolisuttaa.»
Niinpä kyllä! Kolme astettahan se pastori Pöndinenkin
vierailusaarnassaan oli sanonut olevan ihmisen heräämisessä. Sakari
jatkoi:
»Minä kolistan oveen ja seiniin... Jos ei palikalla kolisuttaminen auta,
niin minä otan halon ja alan sillä kolisuttaa.»
Ja ihan voimalla ja kuin täynnä henkeä, julisti hän:
»Minä kolistan halolla ovea ja seiniä, niin, että vaimon pitää herätä.
Ja jos ei vieläkään herää, niin minä alan huutaa: Vaimo!... Sinä ynseä
ja ylpeä vaimo!... Herää, sillä minä olen koko yön kolkuttanut ja
kolistanut, ja minä kolisutan vielä toisenkin yön, jos et paikalla herää
ja avaa, että ylkä voisi tulla!»
Ja hän jatkoi lujasti, voimallisesti, vakuuttaen: »Ja silloin sen vaimon
täytyy herätä. Vaikka hän uhalla kokisi nukkua, ja vaikka hän sitoisi
huivilla korvansa, ettei minun kolkutustani ja kolistamistani kuulisi,
niin sittekin sen pitää herätä ja silloin hän herää huomaamaan, että ...
kyllä olisi ollut hänenkin sielulleen parempi, jos Herra olisi hänelle
ynseyden ja maallisen viisauden asemesta antanut jotain muuta... Sillä
mitä tekee ihminen liialla viisaudella.»
Miten voimallisesti hän sen todisti! Ja yhäkin voimallisemmasti hän
julisti:
»Sillä näin on asia: Viisaus on niinkuin ylpiä kukko. Se kiipeää
näkyvälle, vaikka lantakasalle, kurottaa kaulansa pitkäksi, lyö
kannuksiaan, kotkottaa ja kiekuu ja parkuu, ja pitää ylpeää ääntä
itsestänsä. Mutta jos sitä neuvoa kysyäksesi lähestyt, rohkeasti
niinkuin David Goljaattia ja jalopeuraa, ja sanot, jotta tule nyt,
niinkuin Jaakoppi sylipainiin ja näytä ja ilmoita mitä sinulla on
sanomista, kuin niin ylpeää ääntä itsestäsi pidät, niin...»
Hän ihan vannoi:
»Totisesti sanon Teille, että parkuen ja siivet kohollaan se silloin
lentää ryöhöttää pakoon sillan alle ja alkaa siellä kuopia rikkoja omien
jälkiensä peitoksi.»
Miten selvää! Vertauksilla hän saarnasi. Usko jo iti. Sakari jatkoi:
»Sillä parkukoon ja kiekukoon viisaus, se ylpeä kukko itsestään, vaikka
mitä, ei siitä munaa synny. Ainoastaan usko, se nöyrä ja alistuvainen
kana voi munan munia ja viinirypäleet ja kymmenykset kasvattaa ja
edeskantaa!»
Miten selvää, ihanaa! Iäisyyskaipuu heräsi sieluissa, kuten pesässään
kyyhkyläisen poika. Haltioituneena, vuolaasti jatkoi saarnaaja, julisti
totuutta:
»Sillä ainoastaan uskoon ja sanaan, silkkaan sanaan ja uskoon juurtunut
ja viisaudesta luopunut suomenkansa, löytää taivaan tien, vaan viisas,
joka viisauteen luottaa, kulkee aina selkä Siionia ja kompassit tämän
maailman rasvaista makkaraa kohti käännettynä. Niin, sillä ei taivaan
tiellä äly selvitä, vaan sotkee, sokaisten uskon, ja autuudenasiassa on
viisaus tarpeeton, niinkuin russakka rokassa ja tietoviisaus liikaa,
niinkuin häävuoteessa kirppu.»
Sydämet järkkyivät. Voimalliset raamatulliset vertaukset masensivat
ylpeän mielen. Vaimot nyökyttivät. Joku jo itkikin. Kuin Siionin
esikartanoilla istui tämä saarnan tehoama väki. Voimallisesti jatkoi
saarnaaja:
»Totisesti! Ja niinpä onkin suomenkansan viisaus niinkuin mukurakivi ja
niinkuin kivimukura: kieriessään se kyllä kolisee ja korkiaa ääntä
pitää, mutta jos siitä yrität älyä palaksesi puraista ja ajatusta ja
ymmärrystä itsellesi haukata, niin hampaasi vain suotta poikki
paukahtavat, ja niin on sinun viisautesi, oi suomenkansa, maailman
markkinoilla ainoastaan mukuroiva kivi ja kivenä koliseva mukura, jota
pilkaten pois potkitaan ja siksi: Elä päästä, oi suomenkansa,
viisauttasi turulle, eläkä risaista lastasi kuninkaan häähuoneeseen,
sillä ne ovat kauhistus. Totisesti!
Totisesti, sillä samaa on sarvi härän ja viisaus suomenkansan päässä: ei
siitä pää ymmärrystä imaise, vaan usko on se ainoa, jolla suomenkansa
osaa oikeassa älytyössä ajaa, se ainoa, joka voi suomenkansan oikealle
ovelle viedä ja tiedon tuikkeeseen kantaa, niinkuin aasi isäntänsä ja
ikeenalainen aasi sen, joka sen selässä ajaa, sillä raamatut ja pyhäin
esimerkit todistavat, että ainoastaan aasin selässä on ajajalle
valtaistuin varma, tie palmuilla lehvitetty ja ylettyvillä Herran apu,
eli se, joka meidän kuormamme kantaa.»
Ihanaa! Raamatullista! Kuulijat sulivat, altistuivat. Voimakkaasti
jatkoi saarnaaja, kehoittaen:
»Pidä siis, oi suomenkansa, vaari kernaimmin vatsastasi, kuin
viisaudestasi, niin et polullasi uuvu, etkä taivaan tiellä eksy ja väsy,
jos sinulla vain on sana ja usko, luja usko, se ainoa oikea leiviskä,
jonka Herra sinulle, oi uskonkansa, on armossa antanut. Aamen!
Aamen, sillä vieläkin olkoon todistettu, että ei synnillistä viisautta,
eikä tärveleväistä ja koille kelpaavaa rikkautta, vaan ainoastaan uskon
ja tuhat järvellistä vettä, silkkaa vettä on Herra suomenkansalle
antanut, että sillä olisi tavaraa millä pärjätä ja tosirikkautta, millä
maailmalle kerskata. Ja jos sinulla siis, oi vesirikas ja uskon-äveriäs,
suomenkansa se usko ja vesi on, niin sinä sen uskon avulla elät ja
kuljet, niinkuin Pietari vetten päällä ja vuotavan päällä sinä laulat ja
leiletät, etkä, syntisten tavoin, pettävän viisauden varaan, huonettasi
ja hökkeliäsi rakenna.»
Onnelliset, särkyneet kuulijat! Kuin raamatun maiden kukkaset, nämä
vertaukset heille tuoksuivat. Voimallinen saarna jatkui:
»Hoida siis visusti sitä vesileiviskääsi ja kunnialla sitä uskonkiloasi,
oi suomenkansa, sinä saarna- ja sanalahjan saanut Herran vesimäen kansa
ja Hänen viinamäkensä hiljainen ja ahkera ahertaja Suomen synkeissä
Siioninkorvissa ja moni-iloisissa Kaanaan kaupungeissasi. Sillä, jos
sinä uskot ja synkissä Siioninkorvissasi jos sinä edelleenkin
uskollisesti, niinkuin uskonmyyriäinen, hiljaisuudessa ja salaisuudessa
ja viisauden hyljäten veden kanssa ja tykönä aineinesi olet ja aherrat,
niin kuten Kaanaan häissä muuttuu vesi viinaksi ja niin raamatut
täytetään, ja sinun pimeiden korpiesi kivimäet, ne Herran vesimäet,
kutsutaan sinun toimestasi viinamäiksi. Ja niin uurastat sinä Herran
molemmissa mäissä, oi sinä Herran uskollinen vesimäkeläinen, ynnä Hänen
ahkera viinamäkeläisensä myös, sinä outo isoälyisten seurassa, siinä
Sodomassa, ja muukalainen ja ventovieras viisasten parissa ja
Gomorrassa, kussa viisaat viisautensa uskaltavat ja isoviisaat
ylenkatsovat sinua, sinun ymmärryksesi tähden. Älä pelkää!
Älä pelkää, oi suomenkansa, sinä tässä pahasta ja kavalasta
viisaudestansa ylpiässä maailmassa tosin orpo ja yksinäinen, mutta
kaksinainen uskonteoissasi ja moninainen uskontaidossasi, sillä sinä
annat verorahoistasi ja kapeistasi, sekä keisarille, että Jumalalle,
kuten Herra sanassaan säätää. Sinä halkaiset sanasi: annat siitä
Herralle mämmit ja imelät ja lähimmäisellesi pippurit ja muut paremmat,
sillä sinulla on usko. Sinä puhdistat huoneesi: päästät savun ulos
saunastasi, syljen suustasi ja karkiat kirosanat kieleltäsi, ynnä
varjelet huulesi kuurnittavista kirpuista ja sanasi sontiaisista ja niin
pitää sinun sitti-sontiaisesi autuuden asian tähden ainoastaan
lantiaisiksi kutsuttaman, sillä sinulla on se puhdistava ja seulova
usko, se salaisuudet aukova usko, joka ilmoittaa, että huokiampi on
sinun, oi suomenkansa, lantiaisella, kuin sontiaisella taivaaseen
lentää, sillä ainoastaan sanassa, oikiassa sanassa, ja sanan lajissa on
sinulle autuus ja uskossa elämä, ja niin olet sinä sanavainiolla
voimallinen ja uskossa niinkuin äkäinen karhu. Hallelujaa!
Hallelujaa, sinä sanasta äveriäs, sinä oikiasta upporikas, jolla on
paljon sana-avua. Sillä ehkä sinä tämän maailman rikkailta ja
muukalaisilta rahaa lainata tarvitset, ynnä myös nöyränä lainaat sitä,
niin et sinä, oi sanarikas suomenkansa, lainasanaa tarvitse ja sanalaina
ja kaikkinainen lainasana on sinulle kauhistus, sillä et sinä niissäkään
kommelluksissasi sanavelkaan lähimmäisellesikään jäädä tahdo, etkä
velkasanalla autuutta ansaita halua. -- Ja niin ei sinua vihollisesi
tuomiopäivänä sanavelasta torniin heittää voi. Älä siis pelkää!
Älä huokaa, sillä ei raharikas ja se, joka sinulle syntistä mammonaa
lainaa, pääse rahoinensa neulansilmän läpi taivaan iloon, vaan kamelit
sinne hänen edellänsä portista käyvät ja kuormakamelit silmän läpi
jonottavat, koska heidän herransa ja ne, jotka heidän selässänsä ajavat,
eivät itse tahdo sinne rikkaudessansa ja viisaudessansa sisälle mennä.
Ja niin pääset sinäkin sinne, oi suomenkansa, sillä sinulla ei ole
rikkautta, eikä esteenä olevaa viisautta, vaan ainoastaan sana ja se
kaikkiläpäisevä usko. Seelaa!
Seelaa, sillä niinkuin profeetta Joonas, sinä puet yllesi profeetan
hameen ja sanalla Niiniven parannat ja saarnasanalla ja pyhällä
silkkasanalla sen suuren Beliaalin kaupungin pelastat -- sillä sinä jaat
armeliaasti sanaa Niinivessä ja sana-apua Beliaalin kaupungissa, että
puutos poistuisi, almun isoajat Beliaalissa ravittaisiin ja ne
sanamaitoa janoavat pienet lapset Niinivessä sillä oikialla ja
hedelmällisellä äidinmaidolla, sillä sanavaimon maidolla imetettäisiin.
-- Sinä istut niinkuin mehiläisemo kammiossasi ja lähetät siivekkäät
sanasi ja isot sanaparvesi kuin kuhnurimehiläiset vainioille, että ne
siellä kipeät terveeksi laulaisivat ja uppiniskaiset nöyriksi
pistäisivät ja rokon panisit ja seerumin ja parantavan seeruminvoiteen
pistäisivät ja meden imisivät ja niin palaisivat kuten tohtorit työstä
ja kammiossasi kapat ja nelikot täyttäisivät, ettäs myös sinä, oi
ihanainen mehiläisemo, hunajasta leveäksi lihoisit ja kammiossasi uutta
sanaa munisit ja kuhnurisanaa kansan hyväksi synnyttäisit, että vainiot
täytettäisiin mehiläissanalla, niin että pistin nousisi ja peitsi
välkkyisi ja tutkain uhkaisi, jos maassa synti päätä kohottaisi ja
köyhyys niskaa nostaisi ja yrmeys nurkan takaa kurkistaisi. Ja niin on
sinulla, oi suomenkansa, maassa rauha ja hyvä olo, sillä sinulla on
hedelmälliset sanaemot saarnaajina, niin että sanan ei pidä loppuman,
eikä valaan profeettaasi sanoinensa nielemän ja sillä vatsaansa
löylättämään ja niin sinua sanatta heittämään. Hallelujaa!
Halleluja, sillä ei sinulta, oi suomenkansa, enää mitään puutu, sillä
sinulla on Siioniin vaeltaessasi sanaa, sitä ainoaa oikeaa ravintoa,
josta ei vatsa kipeäksi turvu, sitä oikeaa iäisyyden matkaevästä, joka
ei eväskontissa paina ja niin kulkijaa raskauta. Ja niin ei Beliaalin
kaupunki huku ja sinun maakylissäsi kukoistaa iso ja turpia usko. Sinä
painat sen uskon avulla hatun syvemmälle päähäsi, väännät vainiollasi,
rynnistät sanatyössä ja mullistat kuin myyrä pelloillasi ja alistut ja
nöyrryt ja kannat kymmenykset, etkä napise, et mutkittele ja möräjä.
Aamen!
Aamen, te rakkaat sanankuulijat, te ruusut Suomen Siionissa ja tulpaanit
Herran viinimäessä, sillä ainoastaan teille pitää tämä pyhä
kolistealaisuuden oppi saarnattaman ja uskonsuunta ilmoitettaman. Sillä
minä olen se hapatus, joka taikinaan pantu on, ja niin pitää
suomenkansan taikinan käymän ja paisuman, ja sen sanataikinan pitää aina
hapan ja tiinun-täyteinen oleman, niin että happamatonta ja laihaa sanaa
ei pidä suomenkansan lähimmäisellensä koskaan sanoman -- ja uskon pitää
pullistuman ja niin on kolistealaisten joukko yhä lisääntyvä, niin että
kolistealaisseurakunta on Suomessa se suurin ja ainoa oleva ja pytyt ja
astiat täynnä on se ylkää odottava minun nimeeni.
Minun, sillä niinkuin profeetta Joonas, minä lähdin minun huoneestani,
mennäkseni siihen suureen Beliaalin kaupunkiin, jonkas sinä,
suomenkansa, itsellesi rakensit, niin että koska viisaus, se kauhia
synnin isä Beliaalissa, niinkuin ylpiä ori tallissa uskoa ja sanaa
vastaan karkaa, niin minä uskonseipäällä ja sanakangella sen ylpeyden
alas lyön ja niin viisauden maahan jaotan ja kangilla sille kuria
kolistan, niin että uskon pitää Beliaalissa alati rauhassa, niinkuin
kana orrella istuman ja sanan, sen oikian ja silkan sanan pitää siellä,
niinkuin rauhoitetun kurjen pää korkialla kävelemän, ja pelvotta
riemuääntä riuuttaman, eikä siitä viisauden ylpiästä orhista pidä niille
koskaan pelkoa oleman, koska minä sille Beliaalissa kuria sanakangella
kolistan. Elä siis, oi suomenkansa, minun turvissani Beliaalin
kaupungissasi enää sinun uskossasi epäile, eläkä hoiperra ja horju!
Elä horju, vaan istu turpeana, sillä minun turvissani pitää sinun
voimallisen leukaluusi, oi suomenkansa, Beliaalissa aina viheriöimän,
niinkuin sanassa sanottu on, ja sanarypäleitä pitää sen kantaman ja
niinkuin kannel pitää sen iäti heläämän, että Herran kunnia ja viisaus
sinussa ilmoitettaisiin. Ja niin ei sinun pidä enää sitä hauen
isohampaista leukaluuta harpuksesi ja symboolisoittimeksesi tarvitseman,
koskas omasi otit ja Herran kunniaksi kielen, ynnä tiukan kielen istutit
siihen, että sinäkin raamattuja täyttäisit, etkä enää toiste
erehdyksessä mykän vesihauen äänettömällä leukaluulla itseäsi Herralle
ilmoittaisi. Elä siis epäile, sillä jos kivet vaikenevat niin luun pitää
kuitenkin laulaman!
Elä epäile ja päly, oi suomenkansa, sillä jos sinä muukalaisten
Jerusalemin kaupungeissa, siellä viisasten parissa, pieni olet, niin
omassa Beliaalin kaupungissasi ei ole kukaan suurempi sinua, ja
muukalaistenkin maassa olet sinä uskossa muita turpiampi. Aamen!
Aamen te kolistetut, te sanalla hereille kolistetut! Se uskon luja ja
alati pitävä perussana: aamen!»
Ihanaa. Sydämet sulivat. Tämä voimallinen kolistealaisuskon perussaarna
masensi ja mursi kivikovatkin.
Mutta Haivenisen leski pyysi Sakaria iltasella luoksensa, lohduttamaan
häntä hiljaisuudessa. Sakari suostui. Siinä lohdutusta kuunnellessansa
alkoi leski puhua muustakin. Taitavasti hän puhui ja aivan
odottamattoman pian hän onnistui.
Sillä vielä samana iltana kihlasi Sakari Kolistaja siinä
kahdenkeskisessä hiljaisuudessa tämän toissilmän lesken morsiameksensa.
Muutkin kuulijat olivat saaneet herätyksen ja niin alkoi Sakarin
lähetystyö kantaa sadankertaista hedelmää.
* * * * *
Yleensä oli kaikkiin, jopa suruttomiinkin vaikuttanut syvästi Sakarin
hurskas käytös solvaajaansa ja vihollistansa, Jussi Punnittua kohtaan.
Ei siis ihme, että kääntyneiden joukko oli suuri ja yhä kasvoi. Koko
seurakunnan halki alkoi vyöryä voimakas herätyksen henki ja nekin, jotka
vielä pysyivät suruttomina antoivat tunnustuksensa Sakarin hurskaalle
mielenlaadulle ja nuhteettomalle vaellukselle.
Ja uskovaiset puolestaan tahtoivat palkita Sakaria. Heille tuli
kunnia-asiaksi saada nyt Jussi Punnittu valtiopäiville. Hiljaisuudessa,
mutta sitä toimeliaammin valmistivat he sitä asiaa, Punnitun itsensä
asiasta vielä mitään tietämättäkään.
Sillä hänetkin tahdottiin yllättää. Yhtäkkiä oli hänellekin osotettava
Sakarin hurskaus, anteeksiantavaisuus ja muu. Suruttomien piti saada
nähdä mikä voima piilee heräämisessä ja sen hedelmässä, uskossa.
Mutta muita innokkaammin puuhasi Sakarinsa vuoksi, Punnitun ehdokkuuden
puolesta, hänen kihlattu morsiamensa, Haivenisen leski. Se oli jo
jotenkin saanut vihiä siitä, että vallesmanni ja tuomari puuhaa Jussi
Punnitusta lautamiestä. Se oli suuri apu.
»Jos kerran herrat miehestä lautamiestä puuhaavat, niin ei sen
viisaudessa silloin ole epäilykselle tilaa», arvelivat useat. Mutta
Sakari, tuo siinäkin asiassa, oli ennen herroja huomannut Jussi Punnitun
viisauden.
Ja niin levisi Sakarin maine ja alkoi myös nousta Jussi Punnitun arvo.
Harvoin häntä nyt enää Tuhmaksi Jussiksi sanottiinkaan, sillä hänet oli
nyt jo punnittu kokonaan toisella puntarilla.
* * * * *
Mutta aivan toisin sotkeutuivat asiat Pöndisen pappilassa. Iida oli,
Tuomaan petoksesta loukkautuneena, eronnut talosta kesken vuoden. Ei hän
halunnut asua samassa kylässäkään mokoman miehen kanssa. Ynseänä hän
sille jäähyväiseksi halveksui:
»Kylmene vain!... Vaikka jääpuikoksi jäädy koko mies, sillä kyllä niitä
nyt tuommoisia housunkannattimia saadaan, vaikka viisi joka varpaalle.»
Ja nyt palveli hän henkikirjurin perheessä ja oli jo ehtinyt kihlautua
sen rengin kanssa. Pöndisen suosituksesta oli hänen sijaansa noudettu
palvelustyttö, Hertta, vieraalta paikkakunnalta ja siitä sukeutui nyt
pastorille uusi pieni ikävyys.
Tosin ainoastaan pieni. Mutta sitä kiusallisempi: Tuomas oli, näet, nyt
saanut kuulla Sakarista toisen väärän jutun, sen, että Sakari ei olekaan
kuollut, vaan on vain matkustanut asioille jonnekin ja palaa pian.
Hänen leskensä kanssa naimisiin meno oli siis nyt mahdotonta.
Ja niinpä tuntui Tuomaasta, että hän on vapaa yrittämään lämmetä
Hertalle, ja hän oli alkanut lämmetä, eikä Hertallakaan tietysti ollut
mitään pappilan renkiä vastaan.
Ja nyt osui eräänä yönä pastori Pöndinen, tuossa yhden ja kahden välillä
yöllä, tulemaan keittiöön, jossa Hertta silloin yksin nukkui. Hän näet
tuli pyytämään vettä, tavallista, maallista juomavettä ja virvoitusta...
Ja silloin tapasi hän kauhukseen Tuomaan Hertan luota. Jos siveä lukija
ei, kuten Eeva silloin, asiantuntemuksensa vuoksi fiikunalehteä
tarvitessaan, olisi jo punastumiskykyinen ja -haluinen, niin sanoisin
suoraan, niinkuin asia on: että tapasi vierestä. Pastori tietysti
kauhistui moista ja nuhteli Tuomasta, tosin hiljaa, ettei ruustinna
meluun heräisi.
Mutta Tuomas, tietysti hieman mustasukkaisena, paadutti kaikki kohtansa.
Kun, näet, Pöndinen häntä hieman uhkaili jollain rangaistuksella, keksi
hän hyvin ilkeän ja häijyn ja kavalan keinon, ryyppäsi rauhallisesti
vettä korvosta ja uhkasi tyynesti vastaan:
»Ka samapa tuo! Mutta minä puolestani levitän silloin tiedon siitä,
jotta pastori hiipi kello kahden jälkeen yöllä alusvaatteisillaan Hertan
luo kyökkiin.»
Ihan Pöndisen silmät suurenivat.
»Kuinka Tuomas semmoista uskaltaa!... Vaikka itse oli kyökissä!» yritti
hän kuin neuvottomana, mutta Tuomas vain sylkäisi, ja ikäänkuin suuriin
renkimiehen etuoikeuksiinsa tässä siveellisyys-asiassa vedoten, arveli
ruumiillisesti veltosti, mutta henkisesti varmasti:
»Jaa ... mutta se on toista renkimies ja toista pappi...»
Ja tästä se nyt heitti uuden harmin Pöndiselle. Alati vaivasi häntä se
pelko, että Tuomas ilkeyksissään, tai ymmärtämättömyydessään, todellakin
selittää ihmisille niinpäin hänen harkitsemattomat öitsimisensä. Sen
ikävän viisaus-asian lisäksi siinä olisi silloin, näin vaalien edellä,
kiusaa korvia myöten, ja hän ei enää lopulta jaksanut joskus käsittää
koko tätä asemansa suurta tukaluutta ja vaivaa.
* * * * *
Oli kulunut aikaa jo tovi edellisestä. Toiset vaalisaarnaajat kuuluivat
jo käyneen seurakunnan vaikutusvaltaisia uskovaisia tervehtimässä.
Pastori Pöndinen, jonka toiveita tämä äskeinen Tuomaan kavala uhkaus
erityisesti himmensi, oli jo ihan kuin epätoivoinen.
Mutta sittekin hän koki, eli jo puuhasi. Hän valmisti vaalisaarnansa ja
sen avulla hän toivoi pelastuvansa tästä pulastansakin.
Hän oli, näet, sen aiheeksi ottanut sydämensä asian, uskon. Hän selitti
siinä vakuuttavasti, että ihmistäkin voidaan tutkia ja tuntea ainoastaan
uskon avulla, ja sitä samaa hän oli suullisesti jo seurakuntalaisille
teroittanut.
Ja nyt hän taas valmisti ja tarkasti samaista saarnaansa. Hän luki
siitä:
»Oi ihminen! Silmä ja korva pettää, mutta usko ei koskaan väärin
todista.»
Ja sitte seurasi pitkä selitys siitä, miten ihminen usein tuomitsee
lähimäistänsä pahojen juorujen mukaan. Niiden mukaan hän pitää
lähimäistänsä esimerkiksi tyhmänä, ilkeänä, ahneena, jopa haureuden
harjoittajanakin.
»Mutta» -- jatkui saarna -- »mutta, jos me katsahdamme ihmiseen uskon
avulla, niin me löydämme hänestä ihan toisenlaisen sydämen ja aikomukset
ja avut.»
Hän mietiksi, jatkoi:
»Moni, jota ihmiset parjaavat, sanokaamme tyhmäksi, osottautuukin Herran
edessä viisaaksi, jos meillä vain on oikean kristityn usko, joka ei
epäile.»
Se kohta oli hänestä erittäin onnistunut.
Edelleen:
»Ja monen viattomimmille askelille ja kirkkaille ja selkeille poluille,
siroittaa kavala ja paha kieli sameata hietaa, mutta jos meillä on oikea
usko, niin me näemme hiedan alta oikean polun, joka vain sillä
epäselvällä hiekalla sameoitettu oli.»
Sitä kohtaa hän hieman epäili. Se ei tuntunut, aivan selvältä. Mikä
hänessä liekin samentanut. Aivan hän mietiksi ja raapasipa jo
korvallistansakin. Hänellä ei ollut mitään takeita renki Tuomaan hyvästä
tahdosta, vaikka kyllä hän oli sitä koettanut nyt kohdella ihan
totisella rakkaudella. Hän pysähtyi, istui, mietiksi. Se samean hiekan
kylväminen selkeille ja kirkkaille poluille tuntui taaskin hyvin
kiusalliselta asialta. Aivanpa valtasi mielen jo epätoivo.
* * * * *
Oli jo iltamyöhä. Ruustinna oli sanonut hyvää yötä suuteloilla.
Mutta yhä valvoi ja mietiksi pastori Pöndinen asiaa. Hämärältä näytti
nyt tämän seurakunnan saanti. Ei siis ihme, että hän siinä, mielen
masennuksissa ollessa, johtui ajattelemaan toista työmaata Herran
vainiolla.
Ja niin johtui taaskin mieleen tunnettu Iso-Tulos-niminen seurakunta,
josta hän oli jo ylioppilasaikoinaan uneksinut, jopa rukoillut Herraa
sen puolesta. Kirkollisessa matrikkelissa, tuossa ainoassa Suomen
Siionissa kirjoitetussa raamatussa, tuossa suloisessa ja lohdullisessa
lupauksien- ja armonkirjassa, oli sen papintulot kainosti merkitty
ainoastaan 26.745 markaksi 69 penniksi, vaikka ne todellisuudessa
nousivat yli kolmenkymmenen kuuden tuhannen.
Mutta ikävä vain, että sen rovasti vielä eli. Onneksi oli se toki jo
78-vuotias ja sen isäkin oli kuollut jokseenkin siinä iässä. Lisäksi oli
seurakunta n.s. keisarinpitäjässä. Ollapa vain tarpeen tullen senaatissa
joku hyvä setä, tai vaikka tutun tuttu!
Niissä surullisissa mietteissä keinuellessansa hän -- miten liekin
osunut -- tuli muistaneeksi Sakarin lähetyspitäjän vallesmanni
Kaksinaisen. Sen setähän on senaatissa, eno piispana. Hän tiesi senkin,
että vallesmanni Kaksinainen haluaa päästä valtiopäiville ja sitä tietä
senaattiin. Senaattori-setänsä kautta voisi se paljon vaikuttaa, ja kuka
tietää, mitä tietä Herra meille milloinkin avun lähettää.
Omituista! Sillä siinä surussa ja murheessa, heräsi hänessä näet halu
auttaa vallesmannia sen vaaliasiassa, auttaa kuten lähimäistä. Olihan
kirkollakin yleensä hyötyä siitä, että sillä oli kiitollisuuden velkaan
joutuneita käytettävänään.
Ja niinpä kirjoittikin hän nyt oitis Sakarin morsiamelle, Eulaliinalle,
pyysi sen etsimään Sakarin ja käskemään sen puuhaamaan vallesmannin
asian hyväksi.
»Erittäin huomauta», kirjoitti hän: »että lähetyspappi Sakari Kolistajan
on uskovaisille teroitettava, että vallesmannin valitseminen on
tähdellistä ja tarpeellista kirkon edun, uskon ja kaikkinaisten siihen
liittyvien katsomisien ja asioiden vuoksi, jotka kaikki on Herra niin
oleviksi määrännyt.»
Ja vallesmannille itselleen hän kirjoitti:
»Tietäen sinun suopeaksi hengen-asialle ja toivossa, että niitä asioita
tulisit valtiopäivillä edesauttamaan, olen käskenyt lähetyspappini,
Sakari Antinpoika Kolistajan, tehdä kaikkensa sinun vaaliasiasi hyväksi.
Sillä vaikka meidän kalliomme onkin Herrassa, emme me silti kuitenkaan
saa unohtaa toistemme keskinäistä auttamista ja hyvistä töistä
kiitollisessa muistossa pitämistä, vaan tulee meidän muistaa, että
vastavuoroinen palvelus, ollen sopivin palvelusmuoto, on meille täällä
ajassa tarpeellinen ijankaikkisuutta varten.
Armo ja rauha olkoon sinulle, rakas ristiveli!
Sinulle alati vilpitön Herrassa,