Olikin se Sakari Kolistajan oikea vaimo, Anna-Liisa, jo saanut sen
holhousasian alulle. Talon isännyys oli siirtyvä hänelle. Jonkun päivän
kuluttua oli siltavouti luvannut vierasmiesten kanssa tulla toimittamaan
asiaa varten tarpeellisen pesänkirjoituksen.
Ja omituista asiassa oli, että pappilan herrasväellä ei vieläkään ollut
pienintäkään tietoa siitä, että Sakari oli liika viisas, että hän oli
kadonnut ja että häntä etsitään. Se johtui siitäkin, että sekä
ruustinna, että pastori olivat tämän suuren surun takia eristäytyneet
kaikista ihmisistä, sulkeutuneet itseensä. Siinä oli pohjalla
ujostelukin ja häpeily. Kukapa sitä ilkeää näyttäytyä siellä, missä
pidetään tuhmana, ehkäpä hulluna.
Mutta koki pastori toki hiljaa ajaa asiaansa, sillä vaaliaikahan oli
täpärällä. Hiljaisella, oppineella puheella koki hän saada kirkkoväärti
Takasta käsittämään, että hän on täysin normaali ja henkisesti täysin
kykenevä tehtäväänsä. Jonkun asian varjolla oli hän nytkin kutsunut
samaisen kirkkoväärtin ja puheli nyt sille, ikäänkuin muka noin vain
sattumalta:
»On muutoin ilahduttavaa», sanoi hän, »on ilahduttavaa, että täällä
turmeltumattoman kansan keskuudessa on uskonto säilynyt olemukseltaan
niin puhtaana, yksinomaan raamattuun pohjistuvana ja...»
Hän tekeytyi sopivaksi ja jatkoi:
»Nykyajan tiede, nimittäin, pyrkii tuomaan uskontoon vieraita lisiä,
koettaen selittää uskonnon yksinpä sisäistäkin olemusta uskonnolle aivan
vieraiden tieteiden, kuten historian, luonnonfilosofian, orientologian,
assyrialogian ja monen muun semmoisen tieteen kautta, joista kuitenkin,
kun on kerran uskonnosta puhe, voidaan korkeintaan sanoa: _Non erat his
locus._»[1]
[1] Sen paikka ei ole tässä.
Kirkkoväärti kuunteli yhtä hartaasti kuin ruustinnakin. Pastorin
oppineisuus painoi hänet aivan nöyräksi. Kertasen mukavasti taas
keinahdeltuansa jatkoi pastori:
»Niinkuin nyt minäkin aikoinani. Etsin uskonnon selitystä maallisistakin
tieteistä, kuten filosofiasta ja monista muista, mutta...»
Aivan hän käsisyrjällä apuna viittoen varmisti:
»Mutta mitä syvemmälle minä syvennyin filosofiaankin ja muihin
maallisiin tieteisiin, sitä elävämmin tulin minä vakuutetuksi siitä,
että: _Non erät his locus._ Ei näet koskaan, ei koskaan voi maallinen
tiede valaista uskonnon ydinasiaa, ei edes sen negatiiviseen suuntaan.»
Kirkkoväärti yskähteli nöyränä näppeihinsä.
»No niin!» käänsi pastori äkkiä ja ilmoitti:
»Ja silloin minä aloin vain yhä syvemmin ja syvemmin syventyä yksinomaan
raamattuun. Suoritin perinpohjaiset opinnot raamatun alkukielissä
hepreassa ja kreikassa ja...»
»Soo... Vai taitaa pastori raamattua ihan niiden omilla pyhillä
kielillä», ihastui kirkkoväärti. Ruustinnalta pääsi silloin syvä
helpoituksen huokaus ja siinä jo ihan ilon ja toivon vallassa riensi hän
pastorin puolesta selittämään:
»Pastori lukeekin pyhiä kieliä niin että helisee.»
»Jaa no... Mitäpä niistä ... maallisista viisauksista», tekeytyi pastori
vaatimattomaksi ja jatkoi:
»Niidenkin, raamatun pyhien alkukielien taidosta, ei nimittäin ole juuri
mitään hyötyä, jos niitä opetellaan ainoastaan pintapuolisesti,
ainoastaan virkatutkinnon takia, kuten yleensä tehdään. Minäkin tulin
niiden kielten suuren ja oikean arvon tuntemaan vasta sitte, kun olin
niihin syventynyt perinpohjin.»
»Ja se onkin raamatussa ihan toinen tuoksu, kun sitä luetaan niiden
omalla kielellä», tarttui taas asiaan rouva ihan rohkeasti, sillä hän ei
voinut enää kiihtymystään hillitä. Nöyränä, aivan kuin neuvottomana
kohenteli kirkkoväärti takkinsa kaulusta. Ei siinä tämmöisessä
oppineessa seurassa tiennyt mitä muutakaan tekisi. Huokaillen jatkoi
ruustinna:
»Rovasti-vainaja taas... Hän niin monta kertaa surullisena puhui siitä,
ettei osaa pyhiä kieliä eikä siis voi antaa seurakunnalle niin paljon
kuin pitäisi.»
Huoneessa oli niin omituinen pappilan tunnelma.
»Jaa no!» puolusti pastori tietysti rovasti-vainajaa, kuten uskovaisen
tulee, puhellen:
»Muuhan se sittekin on se pää-asia seurakunnan hoidossa, ei kielet ja
maallinen viisaus yleensä... Sillä kuten sanoin niin: _linguæ cessabunt
et sapientia abolebitur_,[1] sillä: _solum per fidem intelligimus_[2].
Uskon, ja ainoastaan uskon avulla voidaan kaikki tehdä, sillä
esimerkiksi: _per fidem mænia Jericho conciderunt_[3]. No niin!»
[1] Kielet lakkaavat, häviävät ja viisaus katoaa.
[2] Me ymmärrämme ainoastaan uskon avulla.
[3] Uskolla, uskon avulla kukistettiin Jerikonkin muurit.
Ja tavallaan kuin takaisin asiaan tarttuneella äänensävyllä, hän jatkoi:
»Niin että mitä tieteisiin tulee, niin sanotaan kyllä yhdeltä puolen:
_Nam et ipsa scientia potestas est_,[1] jokahan kyllä todistaisi, että
kaikki tiede on voimaa ja tarpeellista, mutta toiselta puolen ei meidän
liioin sovi unohtaa erästä toista lausetta, joka kuuluu että: _Nec scire
fas est omnia_.»[2]
[1] Tarkoittaa: Tiede on voimaa.
[2] että: ei ole oikein tietää liika paljon.
Syntyi äänettömyys. Tyytyväisenä, kuten voittaja, keinahteli pastori.
Kirkkoväärti puhui nöyränä:
»On se kallis lahja, se että Herra on jollekin antanut hyvän lukupään.»
Hän yskähteli näppeihinsä. Mutta hänen lähdettyänsä, vallitsi pappilassa
suloinen rauha ja toivo. Pöndinen suuteli morsiantansa ja aikoi sille
sanoa jotain jumalista, mutta silloin naukasi kissa ihan ylettömän
haikeasti. Se oli nukkunut sohvatyynyllä, oli juuri herännyt,
köyristeli, venytteli ja ryhtyi sitte pesemään silmiänsä, jos
parempiansakin.
* * * * *
Mutta palaamme Sakariin.
Monet Pöndisen uskovaiset olivat jo poikenneet hänen puheillensa, vaikka
ei hän vielä ollut julkisesti saarnannut. Yksityisesti hän oli niille
lohdutusta kyllä jonkun sanan puhunut. Maine hänen viisaudestansa oli
vallesmannin asian johdosta levinnyt uskovaistenkin keskuuteen entistä
suurempana. Jotkut jo hänelle huomauttivat, että hän taitaa olla ainakin
yhtä hyvä saarnamies kuin itse Pöndinenkin.
Mutta nöyränä, Pöndiselle uskollisena, torjui Sakari sen kunnian.
Hengenmiehen varmuudella todisti hän:
»Ei. Pöndinen on suurempi minua.»
Kunnia hänelle! ja Pietiläisellekin hän Pöndisen uskon suuruudesta
todisti:
»Pöndisen usko on niinkuin iso rautaharkko... Syvimmänkin syvyyden
pohjaan se vajoaa ja mitattavat asiat selviksi perää.»
Ja tämä hänen totisen kristityn nöyryytensä ja uskollisuutensa
mestariansa kohtaan, miellytti uskovaisia. Monet uskoivatkin siis
Sakariin jo ennen sen ensimäistä saarnaa.
Elo oli valmis. Hänen tarvitsi vain mennä sitä korjaamaan.
* * * * *
Nyt hän touhusi jo johtajatoimissansa. Tänään oli sumuinen, tyyni ja
hyvin harmaa päivä. Kaikki näytti laiskistuneen. Hullujenhuoneen
vastapäisellä mäellä ryhjöttävän Kojosen talon viirisalko vetäytyi
korkeuteen niin laiskana kuin mikäkin joku suolimato. Hoitolan
palvelusväki hääri hoitolan pellolla. Heiniä panivat kuivaus-seipäisiin
ja Sakari Kolistaja johti nyt työtä.
Ja silloin ajoi siihen hullujenhuoneen ja Kojosen talorähjän välisessä
notkossa jonottavalle tielle hirsikuorma. Malisen poika-rehvana sitä
näkyi ajavan. Oli pannut kuormaksi kaksi jumalattoman pitkää hirttä ja
hevoskaakki oli yhtä avuttoman ja köyhän näköinen kuin poika itsekin ja
sen vanhat kärryrähjät. Ainoastaan ne kaksi jumalattoman pitkää hirttä
olivat koko matkueessa katsomisen arvoiset.
Ja Sakari kiintyi siihen näkyyn. Kärryn pyörät upposivat syvälle
syrjätien pehmeään poroon ja jos kaakki kuin koetti nyhtää, niin ei vain
kuorma näyttänyt kulkevan vetämälläkään. Hirret vain olla jonottivat
siinä yhtä laiskoina ja pitkinä kuin se viirinsalko siellä Kojosen
talorähjän yllä. Sakarilta pääsi jo altis nauru.
Ja silloin huusi hän koko työväen siihen luoksensa koolle ja käski:
»Heitetään pois työnteko ja katsotaan tuota tuon poika-rehvanan
pitkän-kiskomista.»
Käsittämätöntä! Väki oudostui, mutta totteli toki ja ryhtyi katsomaan.
Taas nauroi Sakari näylle ja selitti:
»Se sen pitkän-kiskominen on niin pitkä, jotta sillä ei ole loppua, eikä
hirrellä ole takapäätä ollenkaan.»
Vaimot vilkuivat Sakariin. Poika siinä kuorman vierellä koki nykiä
kaakkia ja lyödä räpsytellä sitä ohjasperillä. Kaakki nyhti ja nyhti,
jos kiskoikin, mutta ei vain edennyt mataminen.
»Poika!... Poika! Kisko-pitkää! Kisko-pitkää!» hoikki Sakari ja nauroi
katketakseen.
Ja lopulta suuttui poika koko peliin, varsinkin katsojiin ja Sakarin
huuteluihin. Hän viskasi rukkasensa tielle äkeissään ja huusi Sakarille
vihaisena:
»Mikä sinä luulet olevasi! Niinkö luulet, ettei niitä muita viisaita
olekaan kuin sinä koko kunnassa!»
Ja katkerana, ihan kuin itku kurkussa, lähti hän tallustelemaan pois
koko paikalta, jättäen kuorman ja kaiken oman onnensa nojaan. Koni alkoi
torkkua. Hirsi näytti pötköttavän entistäkin pitempänä, laiskana
makkarana, ja nyt jos koskaan riitti Sakarille ja sen väelle
pitkän-kiskomista ja uskollisesti sitä kiskottiinkin siinä iltaan asti.
Mutta iltasella eräs eukoista arveli toiselle:
»Mitenkähän, tuota... Että onkohan se ihan oikealla hollilla, se tää
uuden johtajan äly, kun se kiireenä työpäivänä panee katsomaan sitä
pitkän-kiskomista?»
Joku mieskin taisi samaa asiaa mieteksiä. Mutta päivätyöläinen,
Hippiläisen Antti, joka yleensäkin mieluummin »kiskoi-pitkää», kuin teki
varsinaista työtä, alkoi heti:
»Ei hän silloin olisi johtajana... Jos nimittäin ei olisi viisauden
puolesta oikealla hollilla.»
Ja niin painuikin se asia. Epäselväksi se tosin vaimoväelle jäi, mutta
vähänkös on elämässä muutakin selittämätöntä.
Mutta Hippiläisen Antti oli mielistynyt Sakariin. Hän koki toimia, että
asia ei joutuisi johtokunnan ja muiden tietoon, niin ettei hän
menettäisi tätä johtajaa, joka työn asemesta teetätti hänen luillensa
niin mieleistä pitkän-kiskomista.
* * * * *
Oikeastaan oli Sakari alkanut ikävöidä Eulaliinaansa. Oli sille jo
kirjoittanutkin, ilmoittanut että hän tuleekin jo nyt heti, vie
katsomaan kontua ja ehkä jo vihityttääkin, jos vain kuulutus asiasta
ehtii selvitä.
Ja nyt puuhaili hän varsinaisessa hoitajatoimessansa, tarkasti
potilaitansa. Hän oli erityisemmin mieltynyt niistä yhteen: siihen, joka
uskoi itsellänsä olevan seitsemän päätä. Uteliaana oli Sakari kysellyt
mieheltä, missä ne kuusi päätä ovat.
»Piilossa», oli mies vastannut. Sakari oli kokenut aivan salavihkaa
vaania, että näkisi ne päät, kun mies ne piilosta ottaa ja niin oli
heistä tullut hyvät ystävykset.
»Oletko sinä hullu?» kyseli nyt Sakari mieheltä kopissa.
»En. Oletkos sinä?»
»En», kielsi Sakari ja ilmoitti: »Minä olen liika viisas.»
Mies nauroi alttiisti, niin että hammasrivit valkeina paistoivat ja
kysyi:
»Mikä se liika viisas on?»
Ja Sakari selitti ihan kuin murheellisena:
»Se on semmoinen, jonka päähän piru on lyönyt liiat löylyt.»
»Elä valehtele.»
Mutta Sakari koki saada miestä uskomaan, selitti ja ilmoitti:
»Ei maailmassa olekaan muita kuin liika viisaita, vaikka sitä ei kukaan
itsestään tunnusta, ennenkuin tiukka paikka tulee.»
Taas nauroi mies, nauroi ihan katketakseen. Sakari jatkoi, kysyi:
»Ja tiedätkö miten liika viisaille käy?»
Ei mies tiennyt. Täytyi selittää:
»Niille käy niinkuin kävisi härälle, jos häntä taluttaisi härkää... Se
vetäisi vain takaperin siksi kunnes putoaisi pirun hornaan.»
Mies oli Sakariin vallan ihastunut. Kädet housurepaleiden taskussa alkoi
hän nyt kiivaasti, miltei juosten kävellä kopissaan edestakaisin,
sanella nopeasti, saarnata pajattaen:
Puu poltti tulta.
Vesi joi miestä.
Pyssy ampui miehelle.
Vesi ui kalassa.
Pippelis, hippelis,
tuuran, taaran... Puh!
Ja rutosti tökkäsi hän sitä »Puh'»iansa puhahtaessaan Sakaria vatsaan,
niin että Sakari säikähti ja hytkähti. Mies irvisti ja näytti kieltään.
Sakari siitä näystä riemastui, nauroi onnellisena ja kehui:
»Mutta osaanpa minäkin kieltäni näyttää.»
Ja poistuttuansa hän avasikin äkkiä kopin pienen oviluukun, näytti siitä
miehelle kieltään ja kehui:
»Katso... Minullapa on suussa seitsemän kieltä.»
Ja siitä päivin alkoikin hän uskoa, että hän on seitsemän kielen mies.
Hän mainitsi siitä muillekin ja muut, varsinkin uskovaiset, ihan
ihmettelivät sitä viisautta, sillä he käsittivät Sakarin sillä seitsemän
kielen miehellä tarkoittavan sitä, että hän osaa puhua seitsemää eri
kieltä.