Tänään oli hullujenhuoneella taas johtokunnan kokous. Se oli
ylimääräinen, satunnaisen asian aiheuttama. Oli päätettävä uuden
hoidokkaan ottamisesta. Vallesmanni sitä vastusti. Laitoksen menot kun
yhä vain nousivat, niin sen vuoksi hän jo kehoitti johtokuntaa olemaan
yleensäkin varovainen uusia potilaita ottaessaan.
»Ainoastaan vaaralliset raivohullut pitäisi ottaa», selitti hän
hikisenä, nenäliinaan pyyhkiytyen ja lihavuuttansa ähkien.
»Ne rauhalliset hullut eivät oikeastaan olekaan muuta kuin toista lajia
viisaita», puheli hän lopuksi. Asiasta oli puheenjohtaja viime viikolla
pyytänyt jo täältä juurikään pois muuttaneelta lääkäriltäkin lausuntoa,
mutta se oli sattunut olemaan sekä ryyppytuulella, että pahalla päällä
ja oli siis vain, lurjus, ilkeyksissään, siinä muuttokiireessä ärähtänyt
että:
»Viisaustieteentohtorin alaan ne semmoiset sairaudet kuin hulluudet ja
muut pää- ja viisausviat kuuluvat, eikä ruumiinlääkärien ja
hammastohtorien.»
Ja niinpä pohdittiin asiaa. Varmuuden vuoksi kutsuttiin tarjokas
tutkittavaksi. Mies tuotiin. Se pureksi ovipielessä hattuansa.
»No oletko sinä hullu?» kysyi puheenjohtaja mieheltä.
»En... Enhän minä mikä hullu ole», ilmoitti mies alttiisti.
»Vai et!» koki silloin sukulainen sekavana parantaa asiaa, ja saadakseen
hullun myöntämään puheli sille:
»Etkö muista silloin saunassakin... Kun meni pääsi niin sekaisin, jotta
löit lauteilla löylyä ja menit saunankarsinaan kylpemään?»
Johtokunta punnitsi. Vallesmanni, joka taas säästäväisyyshyveellä ajoi
valtiopäivämiesasiaansa, pani vastaan, arveli:
»Jos tätä menoa jatketaan, niin kohta ovat kaikki pitäjän asukkaat
täällä, hyvissä oloissa, elätettävinä, niin ettei enää omasta kunnasta
jäisi lopulta viisasta sen vertaa, että edes johtokuntaan...»
Todellakin! Haluttiin kuulla mitä uusi johtaja, Sakari Kolistaja,
miehestä arvelee. Kysäistiin.
»Ei siinä mitään järkivikaa ole ... jos hänenkin viisautensa punnitaan
sillä oikealla puntarilla, jonka Herra on meille antanut», ilmoitteli
Sakari ja omaa liika-viisauttansa tarkoittaen lisäsi:
»On niitä maailmassa pahempiakin vikoja.» Sakarin lausunto tulikin
ratkaisevaksi. Johtokunta ei suostunut ottamaan sairasta hoidettavaksi,
vaan neuvoi koettamaan tulla toimeen kotoisilla avuilla.
* * * * *
Kokouksen loputtua istuttiin ja tarinoitiin nyt tavallisista asioista.
Tämän viisauden-kirjan varsinainen päähenkilö, kunnia, ylpeys ja ainoa
ansio, eheä persoonallisuus, ja tavoistansa ja viisaudestansa kuuluisa
vallesmannin koira, Pudde makasi ovensuussa mahallaan, etukäpälät ja
kuono ojoina lattialla. Tarkasti piti se siinä silmällä varsinkin
isäntänsä liikkeitä ja puuhia. Tämä Pudde oli koirasuvun oikea kukka,
sen kaikista kunniakkain ja viisain edustaja.
Aluksi siinä tietysti puhuttiin hulluista, mutta kohta koki vallesmanni
johtaa puhetta valtiopäivämiesasiaa koskeviin kysymyksiin. Hän tarjosi
Sakarille sikarin ja samalla kysäisi:
»No! Kuinka johtaja nyt viihtyy tässä uudessa toimessaan?»
Sakari siitä ihastui vallesmanniin, sekä sikarin, että kysymyksen takia:
»Ka, siinpä sitä... Miten vain itse herra vallesmanni?» tapaili hän
kiitollisena. Vallesmanni kääntyi ottamaan pöydältä veistä, leikatakseen
sikarin pään ja samalla kuin rohkaisuksi selitteli Sakarille:
»Kun niitä vain osaa puhutella, hulluja ja...»
Välillä hän jo koetti imaista sikaria. Näkyi tuo vetävän savun. Hän
jatkoi:
»Puhutella ... puhutella kun vain osaa hulluja, niin kyllä niiden kanssa
toimeen tulee... Ne eivät ole silloin tavallista viisasta kummempia...
Se riippuu puhuttelijoista onko mies hullu vai viisas.»
Nopein askelin kävellä köpitteli ja väännätteli hän syläistä
töpäyttääksensä sikarista irtautuneen lehden uunin eteen. Lihavan miehen
kepeiden kesähousujen väljät takapuolukset lökkäsivät ja vaappasivat
silloin kävelyn tahdissa niin mukavasti, että Sakarissa se näky herätti
mielenkiintoa.
* * * * *
Ja nyt jo johduttiin pää-asiaan. Valtiopäivämies-asiastansa huolehtien,
näet, puheen mielisairaaloista jatkuessa, vallesmanni jo selitti:
»Pitäisi vain saada valtiopäiville kyvykkäitä miehiä, jotka saisivat
aikaan sen, että valtio avustaisi hullujenhoitoa niin, ettei se jäisi
yksistään kunnan verotuksen rasitukseksi.»
Se oli oikea naula. Kukapa ei toivoisi kunnanverojen pienenevän,
varsinkin näin, kun se käy päinsä edullisella tavalla: lisäämällä
ruununveroja. Oikea mies olisi vallesmanni valtiopäiville. Hänen
ehdokkuuttansa sitä olikin jo ennenkin miehissä puollettu.
»Meillä on aikomus esittää tämä meidän vallesmanni
valtiopäivämiesehdokkaaksi», selitti johtokunnan puheenjohtaja asiaa jo
Sakarille. Vallesmanni keinahteli sangen asianmukaisella tavalla. »Vai
mitä meidän uusi johtaja siitä asiasta arvelee?... Tästä vallesmannin
ehdokkuudesta?» kysäistiin jo Sakarin ajatusta.
Ja Sakari oli valmis. Kiitollisena, alttiina hän vallesmannin parasta
tarkottaen todisti varmuudella:
»No jos kerta tahtoo valtiopäiville miehen, joka ei ole liialla
viisaudella pilattu, niin sen sopivampaa kuin tää vallesmanni on, ei voi
etsimälläkään löytää.»
Syntyi sangen pulmallinen äänettömyys. Vallesmannin silmät seisoivat
päässä suurina, aivan kuin älyttömän silmät. Isku tuntui sattuneen ihan
ruununvouti-ja senaattori-unelmien sydämeen.
Mutta tyytyväisenä hymyili Sakari ja vieläkin vallesmannia
mairitellakseen todisti hän:
»Minä olen suorakielinen mies ja näkövoimiltani semmoinen, että tunnen
miehen pimeässäkin. Ja vääriä todisteita en sano vaikka näkisin kenen
päässä ei ainoastaan raiskan, vaan myös sen ison malan.»
Huoneessa tuskin kuului huokaustakaan. Vallesmannin Pudde tapaili
käpälällä kärpästä, joka pyrki nipistämään kuonosta. Kärpänen ehti
pyrähtää pakoon. Pudde jätti käpälänsä siihen kuonon päälle ja piti nyt
visusti silmällä kärpäsen puuhia ja eleitä ja vallesmanni souteli
keinutuolissa nyt ihan toisella tavalla kuin äsken.
Mutta vain joskusti hän, kuin salavihkaa vilkaista muljautti Sakariin
niin vihaisesti, että silmänvalkuaiset välähtelivät.
* * * * *
Kiusallista!
Sillä jos häntä olisi soimattu kansan kiskojaksi ja ryöstäjäksi,
maailman kelvottomimmaksi vallesmanniksi, niin ei hän siitä olisi niin
suuria välittänyt, mutta tämä haukkuu häntä tuhmaksi, hulluksi, eli,
toisin sanoen: väittää ettei hänelle ole annettu liikaa viisautta.
Lähimmäisensä arimpiin, ihanimpiin kansallisen uskon juuriin sitä mies
Suomessa sillä väitteellä iskunsa iskee. Sillä kukapa aina Pöndisestä
lähtien, ei pitäisi tässä maassa verisimpänä solvauksena sitä että
sanotaan, että hänelle ei -- kuten Sakari Kolistajalle -- ole annettu
liikaa viisautta. Sakarin usko se sittenkin osottautui nytkin olevansa
uskojen ihanin ja kansallinen usko.
Masentavaa! Vallesmanni parka! Ja kun vielä sanoi ja solvasi kaikkien
kuullen ja aikana, joka vaalien takia oli hänen elämänsä tärkein!
Sappi oli haleta! Ja hän kun vielä oli erikoisesti kokenut
johtaja-asiassa ajaa Sakarin asiaa! Hänen lihavasta niskastansa valui
hiki virtanaan. Hän tuskastui lopen, viskasi vihansa koiraansa ja
ärjäisi sille ihan hirmuisesti.
»Pudde pahuus! Hiiteen siitä ruoja!»
Pudde, kuten aina viisas, piti edullisena tunnustaa ruununmiehen ja
yleensä vahvemman oikeudet, nousi ja kaappasi oven auki, luikki ulos,
tullasi keittiön eteisessä laitoksen paistit, nuuhkasi nuuhkaistavat
paikat ja alkoi hieroa kavalaa tuttavuutta laitoksen koiran kanssa.
Hikisenä, ihan ähkien puheli vallesmanni siinä pulassa, kuin Puddeansa
soimaten, toisille:
»Se on sen entisen ruununvoudin nartun pentuja ja emänsä kaikki pahat
tavat on perinyt.»
Yhä tuskallisempaa! Puheenjohtaja siinä pulassa ja pinteessä erehtyi jo
yrittämään sovittelua, puhellen Sakarille:
»Ei suinkaan johtaja nyt sitä tarkoittanut niin ihan puustaimelleen
sanoa?»
Mutta se vain pilasi asiaa, sillä vallesmannin hyväksi nyt Sakari
vakavana, ihan kuin loukkautuneena puheli:
»Minä olen jo Herran avulla synnintuntoon päässyt ihminen, enkä siis
valetta puhu, enkä ystävästä, enemmän kuin vihamiehestäkään väärin
todista.»
Aivan kävi olo raskaaksi. Jumalan miehen vakavuudella jatkoi Sakari
vallesmannin hyväksi yhäkin:
»Vaikka Luojan kaikkivaltiaan eteen pitäisi astua ja sormet kirjan
päälle panna, niin omantunnon mukaan todistaisin, että tämän
vallesmannin päähän ei ole liikaa leiviskää pantu.»
Istuttiin kuin piinapenkillä. Erästä siinä pulassa jo ihan kuin yskitti.
Mutta vallesmanni oli jo hiestä kuin likomärkä. Pulassa siinä kävellä
väännätteli hän akkunasta katsomaan ja ärjyi siitä Puddelle sinne ulos:
»Kärrin luo meni Pudde!... Sinä saatanan elävä!»
Mutta äänettöminä alkoivat johtokunnan jäsenet poistua tästä piinan
huoneesta. Vallesmanni aivan odotti sitä. Kostaa hän tahtoi nyt
Sakarille, muljautteli vihaisesti ja varustautui.
* * * * *
Ja nyt he olivatkin kahden kesken. Vallesmanni kävi aivan omin käsin
sulkemassa oven, vaikka kiinni se enneltäänkin oli. Sen tehtyään hän
oitis kähisi kaikella vallesmannin virkamahdilla Sakarille vihasta:
»Sinä saatanan lurjus!»
Hän puhui hiljaa, kähisemällä, etteivät vain seinän takana kuulisi.
Sakari oudostui ja yritti jotain sanoa, mutta vallesmanni tiuskasi:
»Suu kiinni!»
Ja ihan kuin olisi aikonut lyödä Sakaria, kähisi hän:
»Kuinka sinä uskallat solvata ja sanoa, että minä en olisi normaali![1]»
[1] Täysjärkinen.
Se normaali-sana sotki nyt Sakarin ajatukset. Ei hän sitä ymmärtänyt.
»Normaali ja», kähisi vallesmanni, puhuen siitä, miten hän oli äänellään
ja puoltamisellaan auttanut Sakarin johtajan virkaan, ja soimasi:
»Että ilkeätkin!»
Sakari ei saanut suunvuoroa, eikä hän siinä pökerryksissään olisi
kyennytkään liikoja selittämään. Vallesmanni käväsi varmuuden vuoksi
vielä uudelleen sulkemassa oven ja uhitteli:
»Mutta minä tahdon asiassa revanshe'in.[1] Oikeudellisen ja moraalisen
revanshin minä tahdon.»
[1] Koston.
Silmäterät välähtelivät vihasta. Hän uhkaili aikovansa ruveta
johtokunnassa rettelöimään, hakemaan jos mitä Sakaria vastaan, eikä
helpottavansa ennenkuin oli saanut Sakarin viralta.
Kuumeisena ja kuohuvana työntyi hän ulos, haukkui kartanolla koiransa
pahanpäiväiseksi ja niin ajoi nyt kiihtyneenä kotimatkalle.
* * * * *
Sakari Kolistajasta oli nyt tämän vallesmannin asian johdosta yhdellä
iskulla tullut koko tämän pitäjän suosituin mies. Rahvas ihastui,
kuullessaan, että hän, vaikka onkin johtaja ja siis herra ja virkamies,
on sittekin noussut herroja, vieläpä itseään ruununmiestä vastaan. Eivät
ne muut virkamiehet sillä tavalla. Kaikki ne vain kokevat olla herrojen
joukkoa ja niiden ystäviä.
»Saatiinpas kerrankin oikea mies, täksi nyt hullujenhuoneen johtajaksi»,
puheli tyytyväisenä yksi ja toinen, ja toiset siihen arvelivat:
»Kunpa kaikkiin muihinkin virkoihin saataisiin niin oikeat miehet.
Toista se olisi silloin täänkin alamaisen kansan elämä...»
Kansa alkoi aivan valveutua, herätä, ryhtyi jo Sakarin antaman esimerkin
mukaan ja Sakarin turvin arvostelemaan virkamiehiänsä. Sakari Kolistaja
oli siten kolistellut hereille koko kunnan kansan. Uusi aika oli nyt
alkanut, sillä oikeuksiensa tuntoon herännyt kansa tuli myös myöhemmin
pyrkimään käytännöllisiin tuloksiin.
»Viisas mies», todistettiin Sakarista kylillä ja toiset järkeilivät:
»Kukas tuo sitte viisas olisi, jos ei hullujenhuoneen johtaja, jonka
täytyy kaikista hulluista vastata.»
* * * * *
Mutta sitä huonommiksi kehittyivät olot vallesmanni Kaksinaisen kodissa.
Kun hän, näet, tältä kovanonnen matkaltansa palasi, kiroili ja sadatteli
ja rouva peräsi sen vihan syytä, niin erehtyi vallesmanni siinä vihan
kuumeessansa ilmaisemaan koko kauheuden. Uutta johtajaa, Sakaria,
kiroillen hän rouvallensa ilmaisi:
»Hän väitti kaikkien kuullen, että minä en muka ole normaali.»
»Herra siunaa!» Rouvan pää meni ihan pyörälle. Aluksi hän ei kyennyt
selvästi käsittämään asian koko kauheutta, mutta jo ennen iltaa selvisi
se hänelle. Senaattori- ja ruununvouti-ihanteet, ihan pimenivät.
Hätäytyneenä valitti hän silloin miehellensä:
»Ja itse hullujenhuoneen johtaja kun vielä sanoo, niin uskoohan sen nyt
koko pitäjän väki!»
Vasta nyt huomasi vallesmannikin asian koko kauheuden. Jos nyt vielä
joku muu olisi hänestä moista todistanut, mutta itse ammattimies,
hullujen asiantuntija, jommoisena kansa tietysti hourujen hoitajaa
pitää! Tomuna tuntuivat häviävän valtiopäivämies-ja senaattoriunelmat ja
häpeähän siinä on se suurin onnettomuus. Menepä ja esiinny
virkamiehenäkin kansan edessä, kun se luulee häntä hulluksi!
Ei. Kostaa hänen täytyi, maksoi mitä maksoi.
* * * * *
Omituista.
Vallesmanninkin perheessä alkoi näet sama piinallisuus kuin siellä
pappilassa ja Punnitun mökissäkin. Asia oli niin arka, ettei rouva,
enempää kuin vallesmannikaan uskaltanut siihen enää suorastaan kajota.
Mutta sen sijaan, ja ehkäpä juuri sen välttelyn ja arkailun johdosta;
kehittyi elämään joku yhäkin piinallisempi lisä. Rouva tavallaan
ikäänkuin häpeili miehensä vuoksi, tai ... ei sitä osannut edes
selittääkään, sitä piinaa. Ja aivan samanlaista kiusaa kärsi vallesmanni
itse.
Ja muutenkin oli koko talon väen elämä kärttyisää. Hyvästi keski-ikäinen
palvelijatar, Kaisa-Liisa oli kihloissa vielä hieman iäkkäämmän
talonmies Kakkilaisen kanssa. Mutta Kakkilainen oli jo aikoinaan alkanut
Pöndisen saarnoista hieman herätä. Ja kun hän yö; aikamatkoillansa sitte
oli luullut huomanneensa, että Karoliina ehkä on nuoruudessaan kerran
erehtynyt, oli hän alkanut sille kylmetä. Oli Karoliinalla kyllä
sulhaseksi tarjolla toinenkin, kotieläinten leikkaaja-ukko Tirinen, ja
sillä kyllä oli oma mökki-pahanen, mutta kun ei ollut muuta
varallisuutta kuin nimeksi, niin ei hän olisi halunnut ukkoon suostua.
Hän oli tullut ärtyisäksi, toraili joskus jo rouvallekin, jos uskalsi,
mutta eniten toki viskasi vihansa Puddeen. Ja niin oli talossa kaikki
altista äreälle mielialalle.
Ja nyt oli rouva vielä kaiken lisäksi saanut kirjeen itseltään
arkkipiispan rouvalta ja täti Rosaliinalta. Ne onnittelivat jo
valtiopäivämies-asian johdosta ja lupasivat piakkoin tulla ihan
suullisesti ilonsa ilmaisemaan.
Ja nyt tämä häpeä! Otappa nyt ja elä ja ole! Hän ompeli hermostuneena,
aivanpa kuumeisena. Vaiettiin. Lopulta vallesmanni hermostuneena,
kiusaantuneena, jotain sanoakseen umpimähkään tapaili:
»Onkohan siellä, tuolla sillan alla hiiriä... Vai mikä se rapisee!»
Sanomalehden rapinasta tai rouvan neulan rapinasta, se asia lie päähän
osunut. Tovin ompeli rouva vielä ääneti, kuumeisena. Pudde oli siinä
lattialla kelletellessään avannut takakäpälänsä rumasti auki ja nuuski
ja pureksi niiden välistä jotain, kirppuja kai hävittäen.
Ja viimein ei rouva enää jaksanut kiusaansa ja hermostuneisuuttaan
hillitä vaan huusi keittiöön sinne:
»Kaisa-Liisa... Kaisa-Liisa hoi!»
Palvelijatar saapui ja rouva alkoi sille aivan riidellä:
»Kuinka Kaisa-Liisakin ja kaikki piiat ovat niin huolimattomat!...
Sillan alla rapisevat hiiret, mutta niitä ei vaan hävitetä.»
Kaisa-Liisa ymmälle ja jo äkeänä tapaili:
»Hiiret!... Mitkä hiiret...»
»No hiiret ... hiiret ... hiiret», tankkasi rouva kiihtyneenä:
»tavalliset nelijalkaiset hiiret... Eikö Kaisa-Liisa nyt sen vertaa
ymmärrä», torasi hän, Kaisa-Liisa loukkaantui.
»Senköhän hiiriä tuolla on... Tyhjän sillan alla!» pani hän jo äkeästi
vastaan. Rouva ärtyi ja tenäsi:
»Mutta kun vallesmanni itse on kerran sen sanonut jo... Kaisa-Liisan ei
pidä ollenkaan tekeytyä liika viisaaksi. Kyllä se vallesmanni asiat aina
paremmin ymmärtää!»
Itsensä vallesmannin täytyi sekaantua asiaan. Ihan kuin tuskaisena,
asiasta eroon päästäkseen, käski hän Kaisa-Liisaa:
»Mene, Kaisa-Liisa, Juppurisen puotiin ja osta hiirenloukkuja vaikka
joku tusina ... vaikka parikin tusinaa ... ja asettaa niitä sillan alle,
joka paikkaan.»
Vaiettiin hyvin kauvan. Vallesmanni jo ujoili vaimoansakin. Oli
äärimmäisen kiusallista. Taas pureksi Pudde niitä rumasti hajoitettuja
reisiänsä. Vallesmanni sai siitä toki aiheen purkautua sille ja niinpä
huusikin hän aivan vihan vallassa:
»Pudde sinä skoijari... Niin siivottomastiko sinä siinä kuovit!...»
Pudde nousi, hyppäsi ovea vastaan, avasi siten oven ja poistui
keittiöön. Siellä yritti se pöydän luona jatkaa samaa rumaa,
siveydentunnetta loukkaavaa kaivelemistansa, mutta muutoinkin
kiukustunut Kaisa-Liisa ei sitä rivoutta nyt sietänyt, vaan sylkäsi
inhosta, potkasi ja ärähti:
»Siinäkö kuovit!»
Mutta Pudde ärähti vihaisesti ja tapasi puraista. Ei hän toki ole
piikojen alainen. Ikenet ja hampaat hyvin uhkaavina ärisi se pitkään ja
katsoi Kaisa-Liisaa uhmaavasti, nousi sitte, käveli aivan keskelle
lattiata ja ihan uhalla ryhtyi siinä jatkamaan säädytöntä menoansa.
Uhallakin. Eikä Kaisa-Liisa uskaltanutkaan enää häiritä, ei liioin nyt
välillä joutanutkaan Pudden kuopimisien säädyllisyydestä huolehtimaan.
Hän kuorasi helmoja hieman ylemmä, laski sukanvarren alas ja siinä,
äskeisestä vielä vihaisena, ynseästi mutisi itsekseen:
»Syöpäläinen vai senkö pahuus hänessä syönee, kun niin kupisuttaa!»
Kakkilainen, se sulhanen, siihen tuli. Ollen sen olettamansa
Kaisa-Liisan erehdyksen takia epäluulon myrkyttämä, asettui hän Puddea
puolustamaan, tupakoi synkkänä ja jurasi:
»Siitä sen näkee!... Kun joku on kerran horjahtanut, niin sitä ei voi
enää koirankaan menojen suhteen sanoa, apostolien sanoilla, että
puhtaalle ovat kaikki puhtaat!»
Kaisa-Liisa rähähti siveytensä puolesta jo hyvin pahasti, mutta yhä
synkemmin jatkoi epäluuloinen sulhanen:
»Häh?... Vai?... Sillä kun on kerran kiellettyä syönyt, niin siitä ovat
avautuneet silmät, niin että tietää, mikä on hyvä ja mikä paha, ja ei
tuo kummalta kuulosta, jos silloin koiran kuopimisellakin punastumisen
tarvitsee fiikunalehdekseen...»
»Paholainen», jaksoi toki Kaisa-Liisa hillitä itsensä ihan rehellisesti
kiroamasta. Mutta rakkaus tuntui murtuvan. Kaisa-Liisa jo uhitteli, että
kyllä hän miehen saa: ukko Tirisenkin, jolla on oma mökki ja mies vielä
mestari, eläinten leikkaaja.
Ja niin alkoi nyt Sakari Kolistajan vaikutuksesta, Pudden välityksellä,
kehittyä Tirisen, Kaisa-Liisan ja Kakkilaisen elämästä jännittävä
juoninen rakkausromaani.
Mutta kun Kaisa-Liisa illemmalla pyysi Juppurisen kaupassa saada kaksi
tusinaa hiirenloukkuja, ja kun Juppurinen ihmeissään kysyi, mitä hän
niin paljolla tekee, niin selitti hän vallesmannin vain käskevän ja
tiuskasi vihaisena:
»Hulluksi tuo lie tullut koko mies.»
Ja samoihin aikoihin levisikin sitte jo vallesmannin kotikyläänkin tieto
siitä, että hullujenhuoneen uusi johtaja oli ihan kivenkovaan väittänyt
vallesmannia hulluksi. Outo sanoma kiihdytti mielet herkiksi. Pienikin
asia suureni isoksi. Muisteltiin jo, että eräs vallesmannin
sukulainenkin on juoppohullu.
Ja niinpä sovitettiin jo tämäkin viaton hiirenloukkujen yletön ostaminen
samaan yhteyteen. Ei sitä koskaan ollut kukaan ostanut kuin yhden
loukun, hyvä jos kaksi, eikä vallesmannin talossa ollut edes hiiriäkään.
Asia suureni, tieto levisi. Nyt jo ihmeteltiin Sakarista:
»Mutta onkinpas hylyllä tarkka silmä, kun huomasi tään vallesmanninkin
asian niin varmasti, vaikka muut eivät silloin vielä huomanneet mitään
erikoista!»
»Ilmankos hän olisikaan hullujenhoitaja, jos ei niiden asioissa olisi
tarkka silmä», oikaisivat toiset ja maine Sakari Kolistajan viisaudesta
levisi rinnan sen odottamattoman tiedon kanssa, että vallesmannin järki
on sekoittunut.
Mutta onneksi keksi hän, vallesmanni, jo yhden keinon, millä kostaa
Sakarille: Yksi lautamiehen virka oli avoinna ja hän päätti Sakarin
uhalla ehdoittaa tuomarille siihen toimeen Sakarin vihamiestä, Jussi
Punnittua. Punnittuhan kyllä, kuten jo sanottu, kulki »tuhman Jussin»
nimellä, mutta hän oli kuullut, että tänne määrätty uusi tuomari, josta
asian ratkaisu riippui, ei liioin pitänytkään suurta väliä lautamiesten
viisaudella, kunhan niitä vain oli laillinen luku.
Ja niin päätti hän nyt lähteä oitis tuomarin saavuttua puhumaan sille
Jussi Punnitun puolesta. Vaikutusvaltaiseksi mieheksi kohottuaan voisi
Punnittu, Sakarin vihamies kun oli, olla hänelle vuorostaan apuna
Sakaria kukistaessa.