Kerrassaan tuskalliseksi kävi pappilassa elämä. Sakarin asioitten
oikeasta laadusta ei tietty mitään. Asian arkaluontoisuuden vuoksi ei
liioin uskallettu keneltäkään tiedustaa mitään, varsinkaan sitä miten
yleinen on se usko, että pastori Pöndinen muka on tuhma.
Piinallista! Viisaan mainettansa nostaaksensa oli pastori ryhtynyt
jatkamaan hepreankielen opinnoitansa ja vississä tarkoituksessa puheli
hän nyt, hepreankielinen raamattu kädessä, äkkiä siinä lukunsa lomassa
ruustinnalle:
»Mutta se on ihme!» puheli hän, »että kun lukee raamattua sen
alkukielellä, niin siitä ikäänkuin tuoksahtaa toinen ... miten minä
sanoisin ... toinen tuntu ja tuoksu...»
Ruustinna neuloi kiihtyneenä. Yhäti oppineemmin jatkoi pastori:
»Vanha raamatuntutkimus on lausunut yhdestä ja toisesta asiasta eriäviä
ajatuksia, mutta...»
Hän koki tekeytyä huolettomaksi, nojasi keinutuolin selkämään, keinui ja
taas jatkoi oppineesti:
»Niin... Mitä niihin tieteen uusimpiin aloihin tulee, niin... Niinkuin
nyt useat huomattavatkin tiedemiehet väittävät, että uskonnollisten
asioiden selitystä voidaan etsiä esimerkiksi semmoisen tieteenhaaran
kuin orientologian avulla, niin minä en usko, että sen avulla voitaisiin
valaista uskonnon sitä sisintä kysymystä.»
Taas hän keinui ja tarkkasi ruustinnaa. Täytyi tämän vaikuttaa. Hän
jatkoi:
»Uskonnon historiallista puolta kyllä voidaan valaista orientologiankin
avulla, mutta mitä tulee sen ydinkysymykseen, niin siinä on voimaton
kaikki muu, paitsi varsinainen raamattutiede...»
Mutta sittekin, kaiken lopuksi, alkoi sittekin taas lopulta sama
tuskastuttava, kiusallinen olo. Vaiettiin. Ruustinnan sukkapuikot ihan
kuin tanssivat ja kilpailivat. Kello löi niin ilkeän vaivaloisesti
naristen ja vitkaan. Sen lyöntiluoti laskeutui aimo matkan ja jäi sitte
taas tyhmänä siihen riippumaan. Ruustinna venytteli puseronsa kaulusta
väljemmäksi ja valitteli kuin yksin:
»Tuokin kaulus kun ihan hengitystä ahdistaa...»
Pastori masentui. Hyvän tovin keinui hän aivan ääneti. Mitäpä siinä
puhuisikaan! Viimein poistui rouva ihan tuskaisena.
Niin painui taas päivä illaksi. Nyt oli työt lopetettu. Pastori seisoi
ja katsoi akkunasta. Miehet palasivat saunasta alusvaatteillansa, joku
ilman paitaa. Verkkaan ja rauhallisina ne siinä astelivat. Renki Tuomas
ei näy olleen saunassa, koska istui väentuvan rappusilla vetelänä, hattu
jotenkuten korvallisella. Lienee hautonut yöjalkamatkaa. Eräs piikatyttö
sipsutteli hänen ohitsensa paljain jaloin väkitupaan. Kurillaan syläistä
ruikkasi Tuomas veltosti sen eteen.
»Etkö siinä... Syleksit!» ärähti tyttö, mutta ei Tuomas ollut
kuulevinaankaan. Istua vetkotteli vain ja sammunut piippu ikenessä yhtä
veltosti ja mukavan näköisenä kuin lakki korvallisella. Pastori Pöndinen
katsoi ja katsoi, lopulta aivan jo siinä kuin murheen alla huokasikin.
Mutta tuli toki yö. Näyt hävisivät ja pappila alkoi painua kesäyön
salaperäiseen hiljaisuuteen ja hämyyn.
* * * * *
Mutta ihmeen pian selvisivät ja tulivat valmiiksi Sakari Kolistajan
asiat. Eulaliina otti asiastansa kiinni oitis, jo ensi päivinä ja
tarmolla. Ei niitä neljännesmanttaalin isäntiä olekaan aina tarjolla.
Ja nyt hän istui Sakarin kanssa kamarissansa. Oli hän jo ennenkin
antanut Sakarin ymmärtää, ettei hänellä mitään vastaan ole, mutta vasta
nyt hän ajoi asiaa loppuun. Hän oli puhunut ensin Sanasta ja sitte
siitä, kuinka saarnamies Tuppinen oli nainut erään lesken, selittäen
ettei saarnaajan sovi olla yksinäisenä, sillä silloin alkavat pahat
kielet puhua...
»Sitä kun saarnaajan on pakko seurustella naistenkin kanssa, niin...»
selitteli Eulaliina, ujoksi tekeytyen ja jatkoi:
»Yksinäistenkin naisten kanssa täytyy saarnatessaan ja lohduttaessaan
seurustella ihan kahdenkesken, niin...»
Sehän nyt oli luonnollista. Eulaliina jatkoi:
»Vaikka siinä ei silloin mitään pahaa olekaan, sillä kuka sitä nyt
herännyt saarnamies semmoista mutta... Sittekin pahat kielet saavat
siitä maitoa kirnuunsa.»
Yhä selvemmin hän puhui ja vihjaili, selitti ja koki punastuakin, sekä
hämmästellä. Ja Sakarikin lopulta huomasi asian. Liika viisaan
alttiudella oli hän oitis valmis kauppaan.
»Kyllähän se on parempi, että on vaimo... Kaikilla patriarkoillakin ja
muilla raamatun miehillä oli vaimo», selitteli ja myöntyi hän jo. Asia
oli kohta ihan valmis. Kun hän vielä siinä kuitenkin viivytteli
kosimista, niin Eulaliina alkoi maireasti, ikäänkuin kuherrella,
kiihdyttää. Hän tekeytyi ujoksi, hymyili lämpimästi ja nyt pyyhki
esiliinaansa siitä polvilta.
»Ja jos kerran patriarkoilla», jatkoi hän kuhertelua, nosti toisen
jalkansa toisen polven päälle, heilutteli sitä siinä kuin hermostuneena,
pyyhki ja venytteli taas esiliinaansa ja vilkaisi maireasti hymyillen
Sakariin kuin salavihkaa.
Ja silloin Sakari kosi, sai myöntävän vastauksen ja niin oli sekin asia
valmis. Vasta kosittuansa hän tunnusti vikansakin, ilmoittaen:
»Mutta on ne minullakin omat vikanikin... Että etkö pelkää niitä?»
»Niin no... Mitäpä minä niistä», tapaili Eulaliina onnellisena. Sakari
ilmoitti silloin äkkiä:
»Minä olen liika viisas.»
Eulaliina hymyili. Leikkiä hän uskoi semmoisen puheen olevan ja oli
onnellinen, kun Sakari oli hänelle näin hyvä ja läheinen, että jo tuolla
tavalla leikitteli.
»Se on, kuule Eulaliina, vähän kauhea vika ihmisessä, että on liika
viisas. Se on kuin olisi paha liikavarvas päässä kolottamassa», tenäsi
Sakari toistamiseen.
Sitä leikkisää! Eulaliina hymyili yhä onnellisempana.
»Kun ei maailmassa sen pahempaa vikaa olisi, niin ei täällä silloin
hätää olisi», vastasi hän ja Sakari vakuutti:
»Mutta muuta maallista vikaa minussa ei ole.»
Palvelija tuli ja katkaisi puheen. Eräs hullu, jo kuukauden ajat
laitoksessa oleksinut viisaustieteen tohtori Tarkkilainen oli saanut
uuden päähänpiston: oli alkanut uskoa ja julistaa, että hänellä oli
seitsemän päätä ja joka päässä seitsemän suuta. Eulaliina siunaili,
mutta Sakari tuli uteliaaksi ja jo peräsi:
»Mitähän tuo niin monella päällä tekee?» Mutta jo huomenna otti
Eulaliina virkavapauden ja lähti kotiinsa, Sakarin kotipitäjään ja tämän
seurakunnan välipitäjään valmistamaan myötäjäisiänsä. Sakarin oli määrä
tulla myöhemmin ja viedä hänet kotiinsa, jossa päätettiin pitää häät.
Hänen poissaollessansa jäi nyt Sakari yksin hoitamaan hullujenhuonetta.
* * * * *
Ja siinä asiatkin alkoivat noin hiljakseen mennä. Ei hän vielä ollut
erityisemmin ryhtynyt toimeensa, hullujen hoitoon, vaan palvelusväki oli
ne tehtävät suorittanut.
Mutta nyt osui Jussi Punnittu myllymatkallaan poikkeamaan
hullujenhuoneelle. Ymmälle hän joutui huomatessaan Sakarin olevan
laitoksen johtajana. Se sotki koko asian.
»Ei se hylky sittekään tainnut olla hullu, koskapa se kelpasi
johtajaksi», sekoittui Jussin äly pakostakin. Ihan ajatuksiinsa
vaipuneena imeksi hän piippunykeröänsä.
Merkillistä! Sotki se viisaankin moinen vyyhti.
Ja silloin joutui siihen Sakari. Oitis hän tunsi tämän suruttoman Jussi
Punnitun. Hän muisti, miten karkeasti se oli häntä loukannut, oli
haukkunut hulluksi.
Ajatelkaa sitä solvausta! Ei Sakari jaksanut sitä sulattaa. Hän ihan
kiehahti.
»Jussi Punnittu!» alkoi hän oitis kiivaasti, ihan uhkaavasti: »Jussi
Punnittu hoi!»
Jussi tupakoi yhä syvällisemmin. Nyt Sakari jo juonikkaasti ihan ilkkui:
»Niin että mitäs siihen sanot, Jussi Punnittu, jos sinun täytyisi vetää
vesipuolikossa viisautta Jordanin virrasta asti! Häh?»
Syvällisiä raamatullisia vertauksia siis! Jussi oli pulassa. Sakari
yltyi ja juonitteli, ilkkuen:
»Niin että vetäisikö sinun ruunasi täyden vesitynnyrin viisautta
Jordanista? Jaksaisiko laiha ruunasi vetää? Häh, Jussi Punnittu?»
Ei siinä Punnittu tiennyt mitä sanoa, mitä ajatella.
»Jaa että viisauttako täyden vesitynnyrin?» tapaili hän, mutta viisaasti
ilkkui silloin Sakari, yltyi aivan:
»Nähdään! Nyt se, Jussi Punnittu, nähdään, että onko ihmisen viisaus
mitattu omalla mittapuulla, vaiko Herran antamalla kyynärällä!»
Ja hän ryhtyi ihan riitelemään, juonitteli:
»Omalla viisaudellasi kehut, mutta muista, Jussi Punnittu, jotta liika
viisaaksi paisunut ihminen on kuin vihasta pörhistynyt kissan häntä...
Karvat siinä vain ovat pörhöllään, mutta jos puhallat niin paljas ja
ilkeä ruoto näkyy.»
Jussi Punnittu masentui lopen. Herrana ja virkamiehenäkin sitä
hullujenhuoneen johtajaa yleensä pidettiinkin. Äkkiä tiukkasi Sakari
lujasti:
»Niin että vieläkö haukut hulluksi?... Seisotko sanojesi takana mies?...
Häh, Punnittu?»
Ja aivan kuin kutsuttuna osui siihen tulemaan lautamieskin.
Kostonhaluinen, loukkautunut Sakari oli heti valmis ja käski manata
Punnitun oikeuteen vastaamaan siitä, että on hulluksi haukkunut.
Lautamies teki tehtävänsä ja masentuneena koki silloin Jussi Punnittu
selittää:
»Enhän minä siinä mitä erityistä... Satuin vain kysymään asiaa.»
Mutta tyynesti selitti hänelle lautamies:
»Jaa, jaa, mutta mikä on sopimatonta, niin se on sopimatonta. Ei sitä
sovi toista niin krouvisti loukata.»
Jussi masentui maan tasalle. Lautamies jatkoi Sakarin poistuttua
rauhallisena, vakavana selittäen:
»Ja varsinkin juuri se asia ... tää viisaus ... se on meille
itsekullekin arka asia, sillä... Viisaus on Jumalan meille antama kallis
lahja, joka on elämässä niinkuin kynttilä kädessä... Että ei semmoisessa
asiassa sovi järin krouvia leikkiä laskea.»
»Ka!» Sen myönsi Jussi Punnittu siinä sakkojen pelosta masentuneena ja
selitteli:
»Se eukkohan se sanoa hökäsi niitä sopimattomia tälle johtajalle.
Vahingossa tuo siinä lie sen suusta läikähtänyt ... koko liemi.» Koki
hän jo puolustautumistakin hapuilla.
Oli painostavaa, ihan kuin siellä pappilassa. Mutta sitte käänsi
lautamies toki puheen toisaalle. Ikäänkuin tätä Punnitun ikävää asiaa
piiloon painaaksensa alkoi hän kysellä ja jutella kylvöistä ja lopulta
jos mistä.
* * * * *
Jussi Punnitun elämä oli nyt kuin myrkytetty. Sakot peloittivat.
Kärripahasissansa kotia kohti synkkänä ajaa kyhnätessään hän tietysti
syytti vaimoansa, kuten aina Aadam Eevaansa.
»Sehän se akka sillä kielipaholaisellaan kaikki hämmentää!» manaili ja
sadatteli hän omaa Maijaansa.
Ja mökissä sitte alkoivat samat tuskalliset olot kuin pappilassa ja
yleensä kaikkialla, missä vain Sakari Kolistaja oli lähetystyötänsä
harjoittanut. Maija huolestui. Kaikki kamsut nyt sakoista menevät. Riita
ja epäsopu oli valmis.
Oli ilta. Mökissä oli nyt hiljaista. Koira nukkui käppyrässä keskellä
lattiaa. Sen ainainen tappelutoveri, kissa istua kykötti nukuksissa
uuninkorvalla. Jussi itse tupakoi kumarassa, riidanalkajaishiljaisuuden
synkeyteen vaipuneena. Kiihtynyt Maija jo rähätti:
»Sekö sinun käskikin mennä ketään hulluksi haukkumaan!»
Hän tousi ja riiteli:
»Ainoat lehmät siitä vielä sakoista menevät.»
Jussi imeksi nykeröänsä vakavana. Sukeutui riita. Jussi Punnittu jo ihan
karjaisemalla ärjäsi:
»Itsehän sinä sille siinä rallatit...»
»Räkä, käkä, käkä!» rähähti Maija siihen ilkeästi, matkivasti. Oli jo
kylvetty. Eri aikoina he olivat nyt kylpeneetkin, vaikka aina ennen
yhdessä. Punnittu imeksi nysäänsä kumarassa. Koira siinä keskilattialla
nukkui käppyrässä ihan sikeässä unessa. Kiukkuinen Maija potkasi sitä ja
äsähti:
»Ja etkö sinäkin siinä muualla kestä!»
Koira älähti, käveli ovensuuhun, pysähtyi siinä ja asettui unisena istua
kököttämään. Ensin vain haukotteli kertasen, pitkään, ihan kuin
haikeasti ulahtaen. Kärpänen kiusotteli, sen kuonon ympäri lennellen ja
joskus kuonosta nipistäenkin. Kuin unissaan tavoitti koira lopulta
haukata sen suuhunsa.
Ei onnistunut. Leuvat vain siinä unessa loksahtivat vastatusten tyhjinä.
Keveästi kuin kiepahtava neitonen pyrähti kärpänen Jussi Punnitun
otsalle ja puri sitä ja pisti ja imi verta, mutta uhallakaan, vaimon
uhalla, ei nyt Jussi ollut sitä huomaavinaankaan. Tupakoi vain synkkänä,
hievahtamatta. Ei kiusallakaan rypistänyt otsanahkaansakaan vaikka
kärpänen pisti ilkeästi kuin neulalla.
Hiljaista, painostavaa. Lopuksi riisuutui Maija ja jotain ynseästi
muristen laskeutui sänkyyn. Jussi imeksi nysäänsä synkeänä vielä hyvät
tovit, kopisteli sen lopulta tyhjäksi ja meni hänkin makuullensa.
Mutta ei hän nyt Maijan viereen. Yksinäisenä kyykähti hän penkille,
vetäisten vain takkipahasensa päänaluseksi. Ensi kertaa nukkuivat nämä
aviopuolisot nyt näin yksinäisinä, kumpikin eri vuoteellansa.
Mutta yhä istua kykötti koira ovensuussa kuin siihen nukahtanut.
Laiskotti. Ei viitsinyt paremmalle makuulle paneutua.
Vasta puoliyön tienoossa voitti se laiskuutensa, haukotteli pitkään ja
huomattuaan sängyssä nyt olevan kylliksi tilaa hypähti sinne ja nukahti
Maijan selän taa kuin korvaukseksi Punnitusta.