Osuikin nyt Sakari Kolistajan saapuessa olemaan laitoksen johtokunnan
kokous ja hyvin ne johtokunnan jäsenet Sakariin mieltyivätkin. Olihan
se, näkyi, vaatimaton mies, ei mikään ylpeilijä. Ei se pastori Pöndinen
ollut suotta sitä suositellut.
Ja nyt kokouksen loputtua istui johtokunnan esimies Vihavainen, Sakarin
ja Eulaliinan kanssa tämän huoneessa. Yhdestä ja toisesta siinä
puheltiin ja Sakari osui huomauttamaan:
»On tää tarpeellinen laitos olemassa... Tää hullujenhuone.»
»Ka!» myönteli esimies, pyöritteli sikaria, liistaroiden sen irtautuneet
lehdet sylellä kiinni ja alkoi puhella:
»Niitä kun aina on hulluja maailmassa niin... On hyvä, että niilläkin
raukoilla on kunnollinen hoitola.»
Eulaliina aivan kainosteli. Tuskin uskalsi salavihkaakaan Sakariin
katsahdella. Vihavainen jatkoi:
»On koetettu tässä meidänkin kunnassa siinäkin asiassa pysytellä ajan
vaatimusten tasalla, vaikka kunnan verot siitä kyllä yhä suurenevat.»
Eulaliina nyppi esiliinaansa. Esimies jatkoi taas:
»Näitä kun onkin tässä meidän kunnassa niitä hulluja niin kovin paljon,
niin... Surkea niitä oli nähdä niiden omaisten puutteellisessa
hoidossa.»
Mutta silloin tarttui taas Sakari siihen viisaus-asiaansa ja huomautti:
»Mutta viisaita niitä sittekin on enemmän.»
Maailman kauheutta hän sillä tarkoitti todistaa, mutta Vihavainen
ymmärsi sen toisin ja myönteli:
»No... Eihän sitä toki elämästä mitään tulisikaan, jos hullut olisivat
enemmistönä.»
Ja kohta käänsi hän puheen toisaalle, kysäisten Sakarilta:
»Mitä... Onko isännällä oma talo?»
Sen myönsi Sakari.
»Neljännesmanttaalin kontu», ilmoitti hän. Eulaliinaa aivan yskitti
kainous. Puhuttiin nyt maanviljelyksestä, kunnes esimies taas kysäsi:
»Ja ollaanko leskimiehiä vai naimisissa?»
Ja siinä oli nyt Sakari asiansa, Herran asian puolesta valmis,
todistaen:
»Kun kerran käteni auraan lasken, niin... Ei ole enää kehen taaksensa
katsoa.»
Leski siis. Kaino Eulaliina levitteli ja virutteli esiliinaansa. Oli
tämä kuin Herran lähettämä. Pastori Pöndiselle hän oli kiitollinen
kaikesta. Esimies johtui puhumaan avioliittokysymyksestä, varsinkin
irtaimen väen.
»Varsinkin näin huonoina aikoina», puheli hän, »olisi hyvä, jos
irtainväki ei niin kevytmielisesti menisi naimisiin ... ennenkuin on
tietoa, voiko perheensä elättää... Vaivaishoitolaisia se vain lisää.
Vaivaismaksut tässä meidänkin kunnassa nousevat jo kohta
kuuteenkymmeneen tuhanteen.»
Sen myönsi Sakarikin, ettei pidä kevytmielisesti naimisiin mennä.
»Mutta se ... maallinen viisaus ja ylpeys vetää, ja johtaa sokeankin
siihen paulaan», selitti hän syynkin, miksi köyhät kevytmielisesti
naimisiin menevät. Viisaus se on turmellut maailman siinäkin.
Ja niin jatkui rauhallinen juttelu. Eulaliina juotti aivan
vehnäiskahvit. Kaikki tuntui nyt niin kodikkaalta ja valoiselta. Kissa
kehräsi sängyssä sikeässä unessa. Palsami heloitti akkunalla ihan
punaisena kukista ja ainoastaan silloin tällöin kuului niityltä
heinäväen hiljainen viikatteen liippaus.
Mutta jo seuraavana päivänä tarjosi johtokunta Sakari Kolistajalle
hullujenhuoneen miesjohtajan tointa. Sakari suostui ja muutaman päivän
kuluttua oli hänen määrä toimensa alkaa. Sitte myöhemmin, toimensa
väliaikoina, päätti hän harjoittaa varsinaista tehtäväänsä, maallista
viisautta vastaan saarnaamista.
Mutta erityisesti oli vallesmanni Kaksinainen mielistynyt Sakariin. Oli
hän sille jo puhunut siitäkin, miten tarpeellista olisi saada
valtiopäiville enemmän hallinnollisiin tehtäviin perehtyneitä ja
lakimiehiä.
Ja Sakari puolestaan oli vallesmannin ystävyydestä liikutettuna ihan
sulanut. Lapsen alttiudella suhtautui hän jo vallesmanniin ja myönsi sen
jokaikisen sanan oikeaksi.
Niin kirkastui vallesmannin senaattori-taivas. Sillä mitä ei voisikaan
hänen hyväksensä valtiopäivämiesvaaleissa tehdä saarnamies, joka johtaa
uskovaisiansa kuten paimen laumaa.
Ja kirkkaaksi kirkastui Eulaliinallekin jo se avioliiton taivas, jolle
Sakari oli äskettäin jäähyväiset sanonut.
* * * * *
Ihmeesti se nyt sotki Sakari Kolistajan kotona asioita. Kaikki kadonneen
etsimiset olivat turhia. Hyvin ymmärrettävistä syistä ei pappilassa
puhuttu Sakarista ja hänen matkastaan sanaakaan, niin että sitäkään
tietä ei saatu vihiä siitä, minne päin mies oli hävinnyt.
Ei siis ihme, että Anna-Liisan pää aivan sekoittui. Jos miten koetti,
niin sittekin sitä vain tuskastui ja tuskastui, hermostui ja ärtyi
kaikelle. Tänä iltana oli vallesmanni luvannut lähettää siltavoudin
puhumaan etsinnän jatkamisesta. Varojakin se semmoinen vei.
Ja sitä siltavoudin tuloa odotellessaan hän nyt taas hoiteli
askareitansa. Härkävasikan oli hän päättänyt panna jo niitettyyn nurmeen
lihomaan. Myödä tuo näet oli aikomus. Mistäpä siinä muutenkaan rahat
otat, eivätkä laihasta vasikasta suuriakaan maksa.
Ja taas oli ennallaan poutainen, kuuma ilta. Kukko oli kiivennyt
aidalle, kurotti kaulaansa tavallista ylpeämmin, kiekasi itsetietoisen
kiekaisun ja jäi sitte katsomaan miten Anna-Liisa taluttaa nyhti sitä
härkä-vasikan jukeroa. Vasikka harasi ynseänä, itsepäisesti vastaan.
Luuli näet Anna-Liisan taluttavan ansaan, ja uhallakin vastaan jurasi.
Issakainenkin katsoi loitompaa menoa, seisoi aitaan nojautuneena ja
tupakoi laiskana.
Ja Anna-Liisa nyhti nuorasta, nyhti selkä ihan ojona. Vasikan kaula
virui siitä nyhtämisestä pitkäksi. Hyvä jos ei katkea! Kukko katseli
menoa päätään kallistellen ja joskus jonkun äänen kotkottaen.
»Pahuuksen jura!» suuttui jo Anna-Liisa. Kukko innostui näystä, aivan
kiihtyi. Nyt ne olivat jo aivan siinä luona ja innoissaan kukko silloin
kurotti kaulansa, kiekaisten ihan täysin voimin.
Mutta siitä ärtyi Anna-Liisa. Äkeästi hosasi hän nuoranpäällä kukkoa ja
äsähti:
»Vieläkö sinäkin siinä rääyt!»
Kukko parahti, rypsähti karkuun, suuttui, kiipesi tavattoman laajan,
kumoon suulleen kaadetun ammeen pohjalle ja alkoi siinä ylpeästi,
uhallakin saapastella, kotkottaa ja kiekua.
Aitaan yhä nojaten ja iso piippu ikenessä, hoihki nyt Anna-Liisalle
kosimisasiaansa ajaen ja kuherrellen Issakainen:
»Siitäkin sen nyt näet, että miehen tässä apunasi tarvitset... Ei se
viisas ja itsepäinen härkävasikka naisväen suostutteluista taivu.»
Onneksi saapui toki siltavouti. Vallesmanni oli käskenyt ehdottaa, että
lähetettäisiin lähiseurakuntien kirkkoihin kuulutus ja lisäksi
ilmoitettaisiin sanomalehdissä.
Ja täytyi se tehdä, sillä mikäpäs siinä auttoi. Tuskastuneena päivitteli
Anna-Liisa:
»On tuota yksi ja toinen maailmassa viisaudestaan uskonut ja todistanut,
mutta ei nyt ole vielä ennen nähty, jotta kukaan uskoisi olevansa liikaa
viisas.»
»Ka», arveli siihen siltavouti ja selitteli:
»Sitä ei, uskoa enemmän kuin viisauttakaan anneta kellekään ihan
tarkalleen mitattuna, vaan toisille annetaan liika paljon ja toisille
liika vähän.»
Ja vakavana hän jatkoi:
»Ja viisauden mittana kun on usko niin... Sitä on silloin viisautta
kullakin sen mukaan onko tuo mitta jo kyynärä, heikko tai vahva.»
Mutta vielä siltavoudin poistuessakin tepasteli loukkautunut kukko
ammeen pohjalla ylpeän-vihaisena, kotkotti ja vihoitteli ja ylpeili
uhallakin. Siltavoudin poistu jäisiksi kiekasi se näyttämishaluisena
täysin voimin. Kirkkaassa, kepeässä ilmassa kantoi heleä kiekaisu
uskomattoman kauas, aina sinne salojen yksinäisyyteen.
Ja niin rauhoittui ilta. Issakainen oli siinä rakkaus-asiaansa
hautoessaan venähtänyt nurmikolle ja onnettomuudeksensa oitis nukahtanut
sikeään uneen. Eräs lehmä katsoi kukon menoa ihmeissään. Keskellä
karjapihaa imetti lammas vuohiansa, yhtä kummaltakin puolen, mutta kun
ne liiaksi alkoivat määkäistä, pöpäytti imettäjä kertasen lyhyesti,
pyöräytti kärsimättömästi saparoansa ja teki lopun imemisestä. Porsaat
nukkuivat rauhallisina aitovierellä kuivissa pehkuissa. Olivat jo tyyten
unohtaneet äskeisen onnettomuutensa. Kissa istua kökötti porttipatsaan
päässä, naama äskeisten surullisten tapausten johdosta surkean
happamena. Sen pitkät viikset kuvastuivat tavallistakin pitemmiltä ja
suoremmilta kuulaassa iltailmassa. Vanhalta koulumestarilta se siinä
happamana istua kököttäessänsä nyt jo näytti, kiitos oman sukupuolensa
pahimman kauhun ja vihollisen, ukko Kikkiläisen.
Mutta ei mitään muuta ääntä, ei melua. Rauhallisena ylpeili tuuliviirin
kohtuuttoman pitkäkaulainen kukko, loppumattoman pitkän riukunsa päässä
ja äänettömänä katseli se sieltä ihanan, kesäiltaisen, viisaan maailman
rauhallista ja vakavaa menoa.
* * * * *
Ja yhtä tuskallista se oli pappilassakin olo ja elämä. Yksinpä
palvelusväen olotkin oli Sakarin herääminen sotkenut.
Sillä renki Tuomas oli kuullut vihiä, että Sakari muka on kuollut
jossain matkalla. Hän kyllä salasi tuon tietonsa, mutta kuitenkin jo
hautoi mielessään Sakarin rikasta leskeä ja uhkasi morsiamellensa,
pappilan piialle Iidalle, että hän kylmenee. Mukavasti, laiskan
näköisenä tupakoidessaan, hän sen kerran sanoi, imasi savut ja lisäsi
rauhallisena, välinpitämättömästi:
»Onkinhan tätä jo rakastettu yhdeksi kylläkseen.»
Mutta Iidan mielestä ei oltu. Siitä sukeutui uutta katkeruutta.
Vaaliaika lähestyi. Hermostunut rouva juonitteli. Piiat vuorostaan siitä
ärtyivät. Koko pappila oli kuin ampiaispesä. Iida teki joskus suorastaan
ilkeyksiä.
Niin nytkin. Hän oli koonnut kuivamassa olleet pesuukset pois nuoralta
ja aidalta, mutta oli ilkeyksissään jättänyt yhdet pastori Pöndisen
alushousut aidalle. Niissä oli paljosta henkisestä työstä: istumisesta
aiheutunut aikamoinen reikä sopimattomalla paikalla. Toinen lahe riippua
rempotti aidalla, toinen oli osunut suoraksi pitkin aidanselkää ja se
rikki kulunut kohta näkyi selvästi.
Herrasiunaa! Rouva oli punastua. Hän riensi riitelemään Iidalle, mutta
kun ei ilennyt siitä oikeasta asiastaan, sulhasensa housuista riidellä
niin, sekavana siinä alkoi haukkua piikoja siitä, että ne ruokkivat
kanoja niin huonosti, että kanat eivät muni muuta kuin nimeksi.
Sukeutui aimo riita. Uhallakin nyt Iida torasi vastaan. Rouvalta oli jo
siinä vihassa päästä itku ja lopulta jo Iidaltakin.
Ja silloin tekasi taas Iida ilkeyden. Kun näet kanat etsiskelivät
pihamaalta syötävää, niin sieppasi hän patukan ja alkoi sillä, rouvalle
kostaaksensa, hosua ja lyödä kanoja.
»Vai ette muni siinä pahuukset!» riiteli hän ja hosui patukalla. Kanat
huutamaan. Rouva juoksi hätään, huusi ja aikoi riistää patukan Iidalta.
Mutta sepä ei hellittänytkään, vaan uhkasi, ilkiö, piiskata kanoja siksi
kunnes suostuvat munimaan. Alkoi kissanhännänveto. Patukkaa rouvalta
nyhtäessään tenäsi vain Iida ilkeyksissään, muka tosissaan ja
viattomana.
»No mitäs ne eivät muni muuta kuin... Jonkun munan vain viikossa
tipauttavat!»
Pastorin täytyi rientää eroittamaan. Koiranpentu huomasi nyt ne aidalla
niin mukavasti riippuvat papin alushousut. Näky huvitti sitä.
Ihmeellisen isot korvat hipallaan juoksi se niiden ääreen ja alkoi
niille vallattomana haukkua. Vieraiksi ajoi vielä vallesmannin
herrasväki. Ei sopinut rouvan edes mennä housuja pois ottamaan, vaan
ihan salaisuudessa punastuen täytyi kärsiä ja sietää koko juttu.
Mutta onneksi sattui Pöndinen katsahtamaan akkunasta, huomasi asian,
tunsi housut reiästä omikseen ja hoksasi morsiamensakin pahan pulan.
Todellisen uskovaisen nöyryydellä, eikä ainoastaan ulkokultaisella
kainoudella alkoi hän silloin häpeillä tuota henkisen työnsä näkyvintä
tulosta, housunreikää. Ja oitis käytti hän maallista viisautta
hyväkseen. Hän näet kielsi housunsa ihmisten edessä, huutaen akkunasta
kavalasti, vierasten kuultavaksi renki Tuomaalle:
»Tuomas... Ottaa sen koiran sieltä pois ja vie kyökkiin. Minkä vanhan
vaaterievun lienevät piiat viskanneet sinne aidalle ja se nyt sille
haukkuu!»