Vaikeiksi ne kävivät nyt Sakari Kolistajan vaimonkin, Anna-Liisan,
päivät. Hermostuikin siinä tämmöisessä suuressa surussa. Hyvästi hän sen
Sakarin kanssa oli siinä elänyt, eikä ollut tarvinnut puutteessa kitua.
Ja ne porsaatkin siinä olivat yhäkin leikkaamatta. Sitä varten oli hän
kutsunut Kikkiläisen ukon, odotteli häntä ja varasi jo niitä nassujansa.
Oli ihana ilta. Karja märehti rauhallisena. Iloinen porsasparvi riensi
Anna-Liisan luo, kihisi ympärillä, vinkui. Oli näet oppinut
Anna-Liisalta aina jotain saamaan.
Mutta ynseä oli miehensä katoamisen vuoksi elämäänsä tuskastunut
Anna-Liisa niillekin nyt, hosasi, äsähti vihaisesti ja uhkaili sillä
Kikkiläisen ukolla. Koko talossa oli elämä ihan kuin nurin.
Ainoastaan muonamies, se suuripäinen Issakainen, oli tyytyväinen. Se
näet oli lautamieheltä kuullut, että laki myöntää liikaa viisaan
vaimolle avioeron ilman aviorikostakin. Lisäksi oli hän laskenut, että
on taloudellisesti paljon edullisempaa olla talon isäntänä kuin sen
muonamiehenä ja niinpä olikin hän jo alkanut valmistaa Anna-Liisaa
varsinaista rakkauden tunnustusta varten.
* * * * *
Ja sitä hän nytkin kavalasti puhui. Kun murheellinen, tuskastunut
Anna-Liisa tuvassa hääräili ja varasi pyttyjä iltamaitoja varten,
tupakoi Issakainen rauhallisena, laiskan näköisenä, piti morsianta
salavihkaa silmällä ja puheli:
»Kyllä se taisi iäkseen mennä... Tää isäntä.»
Ei Anna-Liisa vastannut. Issakainen pihautti savun oikeasta
suupielestään, sillä vasemmassa lerppui piippu.
»Ja mitäpäs siitä hyötyisi, jos palaisikin... Kun kerran tauti on
parantumaton», jatkoi hän kavalaa valmistustansa, hyvin huolettomaksi
tekeytyen.
Huolissaan puuhaili Anna-Liisa. Issakainen pihautti nyt savut oikeasta
sieraimestansa.
»Viisaustauti, jos kehen syöpyy puoleen tai toiseen, niin et sitä
kirveelläkään pois veistä!»
Ja tyytyväisenä lojahti hän sänkyyn mahallensa. Puuhaileva Anna-Liisa
näytti yhäkin huolestuneemmalta. Issakainen heittäytyi kavaluudessaan
ikäänkuin asiaa itsekseen syvästi mieteksimään, imeksi puolisammunutta
piippuaan ja tovin kuluttua, siinä mahallaan loikoessaan rauhallisena,
muka ihmeissään oudosteli:
»Niin, että on se todellakin ihme, kun niinkin pieni asia kuin viisaus,
voi tään ihmisen elämässä pelata niin suurta osuutta!... Jos kellä
sattuu olemaan heikko pää.»
Ja yhä rohkeammin hän kavalasti lähestyi jo kosimispuheensa varsinaista
puolta. Kuin pikku sukkeluudeksi, kuherteluksi hän siinä jo puhui, kuin
kehasi:
»Mutta minun pää tää kestäisi senkin voiman.»
Siltä näytti. Ihan peloittavan iso ja luja oli hänen takkuinen päänsä.
Hän imasi savut ja kertoi rauhallisena:
»Kometiantti-joukko markkinoilla tahtoikin minut pestata joukkoonsa tätä
päätä näyttelemään... Niin kovasti tähän mielistyivät, mutta ei sovittu
hinnoilla.»
Se oli totta. Hän tupakoi tyytyväisenä, mieteksi talon maiden arvoa ja
muuta, kohottautui sitte, hapoi lakkinsa ja lähti lautamieheltä jotenkin
urkkimaan, miten pian saa eron saanut leski mennä uusiin naimisiin.
* * * * *
Tuskallista!
Eikä se Kikkiläisen ukkokaan vain vieläkään tullut! Missä tuo sekin nyt
kuhninee! Kaikki nyt ärsytti Anna-Liisaa.
Hän oli jo siivilöinyt maidon ja kaatanut kissalle pikku kuppiin sen
osan. Se lipoi maidon rauhallisesti, nuolasi kertasen suupieltänsä ja
pesi sitte silmänsä, aivan korvien takaa myöten.
Mutta sitte tuntui siltä, että maitoa olikin ollut liika vähän, ja kun
Anna-Liisa yhä hääräsi rainta kädessä, niin eikös päättänyt pyytää
lisää, meni luo, naukasi, köyristyi ja kun ei sekään tehonnut, niin
hierasi Anna-Liisan jalkaa ja taas naukasi ja taas köyristelihe.
Mutta sillekin suuttui nyt Anna-Liisa ja äsähti vihaisesti:
»Jopa tuota sait!»
Mutta kissa vain naukui ja hieroi. Anna-Liisa ärtyi, sieppasi päreen ja
hosasi sillä kissaa. Kissa säikähti, sähähti, syöksyi nuolena uunin
korvalle, köyristäytyi siellä, nosti hännän porholleen, sähisi ja
irvisti niin vihaisesti, että viikset näyttivät ihan kamalan pitkiltä ja
suorilta.
»Pahahenki!... Vieläkö sähiset ja irvistät siellä», raivostui
Anna-Liisa. Kissa köyristi selkänsä ihan kykkyräksi ja irvisti
entistäkin uhmaavammin ja aivan kihisi vihasta, kuin puikot pitkinä
viikset, valmiina ihan silmille hyppäämään.
»Pahuus!» Anna-Liisa jo uhkaili:
»Mutta maltahan kunhan ukko Kikkiläinen puukkoineen tulee!»
Omituista! Mutta sillä lailla päätti vaimoparka kostaa kissalle. Pää kun
olikin siinä kaikesta ihan sekaisin, niin ei siinä enää kyennyt kaikkea
laskemaan.
»Sen tarpeessa sinä siinä oletkin vielä enemmän kuin porsaat», uhitteli
hän touhutessaan.
Ja niinpä hän, kun ukko Kikkiläinen lopultakin saapui, antoi
ensimäiseksi ja ihan tarpeettomasti leikata kissan.
* * * * *
Oli poutaista, ihanaa.
Saarnakodalta lähdettyään vaelsi Sakari Kolistaja taas rauhallisena
määräänsä kohti. Kintturemelien päät vain näpsähtelivät joskus
pieksunvarsiin.
Ja omituista! Nyt hänestä tuntui, että hän todellakin oli poikamies,
vapaa Anna-Liisasta, koska kerran oli »luopunut vaimosta ja lapsista ja
pellosta». Siinä yksin taivaltaessaan mieteksi hän sitä asiaa ja
ihmetteli, mikä hänet olikin aikoinaan vietellyt lankeamaan vaimoon.
Ja hoksasikin hän sen viettelijän:
»Se on liika viisaus, joka panee miehen silmän katsomaan himoitsevasti
vaimoväkeen. Vehkeilee miehen päässä heikkoa lihaa vastaan kavalasti
kuin piru paratiisissa, niin että vaimon viehätys on viisaalle niinkuin
kissalle kerma», päätteli hän. Lujasti hän päätti uskon avulla taistella
sitä kavalaa vihollista ja viettelijää vastaan, ettei se pääsisi häntä
pettämään kuten käärme petti Eevan.
Niin saapui hän lopultakin seurakuntansa hullujen talolle, jonne hän
pastori Pöndisen neuvon mukaan ensiksi poikkesi neuvoja ja avustusta
saamaan. Oli kuuma, tyyni puolipäivä. Aurinko paistaa lekotteli
hartaana. Keskellä laitoksen ohi kulkevaa tietä makasi lammaskatras
rauhallisena. Pesuvaatteet kuivuivat harvassa kaivokoivikossa, jossa
koivujen varjot ikäänkuin puolipäivän rauhaa pitivät.
Ja pihamaalla oli sama kesäinen puolipäivän hiljaisuus ja rauha. Ei
eloa, ei ihmisiä. Ainoastaan kaksi vanhaa kanaa ja laiha kukko siinä
kartanolla hääräili. Sakari pysähtyi niiden menoa tarkkaamaan.
Miten mielenkiintoista! Vanhempi, laihempi kana oli löytänyt rikkojen
seasta ohranjyvän ja varustautui sitä nokkaamaan aivan juhlallisesti. Se
kaakatti, kiersi jyvää, piti sitä silmällä kuin kissa kiusattavaansa
hiirtä. Nyt se jo kurotti kaulansa nokatakseen jyvän juhlallisesti.
»Nokkaahan jo?» jännittyi Sakari ja odotti.
Mutta ei se vielä nokannutkaan. Rapisteli vain välillä siipiänsä, kuin
laittaaksensa juhla-ateriapukunsa kuntoon, kaakatti ja taas kurotti
kaulansa nokatakseen juhlallisesti.
»Nokkaakohan?»
Mutta silloin huomasi laiha, ylpeä kukko asian. Se tallusteli ylpeänä
kanan luo, antoi sille aika lähdön ja nokkasi itse jyvän. Kana parahti,
juosta ryöhötti surkeasti kaakattaen pakoon ja tyynnyttyänsä ryhtyi
kynimään muutoinkin jo surkean köyhää höyhenistöänsä, samalla
vaivaloisesti äännellen, ikäänkuin huonoja olojaan nurkuen.
Mutta ylpeänä saapasteli laiha kukko pihan halki, kaula ojona ja kiekasi
korkealla äänellä, aivan kuninkaallisesti. Sakaria oli tapaus huvittanut
ja tyytyväisenä työntyi hän taloon, kysellen sen hoitajatarta,
Eulaliinaa.