Hän oli jo saapunut seurakuntaansa. Kohta sen rajalla oli hän alkanut
toimintansa viisautta vastaan. Ei hän vielä julkisesti saarnannut, vaan
puhutteli vain yksityisiä, koki niitä ohjata kahdenkeskisellä puhelulla.
Samassa aikeessa päätti hän poiketa Jussi Punnitun mökkiin, Sanalla
neuvomaan ja lohduttamaan. Kartanolla hyökkäsi häntä vastaan äkäinen,
kissan kanssa tapellessaan vihastunut mökin koira. Mutta Sakariapa
sattuikin huvittamaan koiran ylettömän tuuheaksi pörhistetty häntä. Hän
alkoi koiraa mairitella ja pyydellä. Koira joutui ymmälle, sotkeutui
vihassansa, aivan kuin nolostui, kuopasi nolouttansa peittääkseen joskus
maata käpälällä ja haukahti kertasen, noin vain, ja lopulta lähti,
juosta nulkutti nolona pois ja Sakari varustautui jo tupaan työntymään.
Huomasi toki sitä ennen uteliaana kurkistaa kivijalan reiästä tuvan
sillan alle, jonne kissa oli tappelun lopussa piiloon pujahtanut. Kissa
sähähti reiästä, sylkäsi ja irvisti vihaisesti, kuin valmiina hyppäämään
Sakarin silmille. Sakari suuttui, kirosi, sylkäisi vastaan, reiässä
irvistävän äkäisen kissan silmille, niistäytyi, pyyhki suunsa ja niin
työntyi mökkiin alkaaksensa lohduttamistyönsä.
* * * * *
Kotosalla se mökin väki, eukko ja mies, olikin. Itseään Jussi Punnittua
pidettiin yhtenä pitäjän tuhmimmista. Tuhmaksi Jussiksi häntä jotkut
haukkuivatkin. Sakari nyt siinä jo puhutteli, mutta mies tuntui aivan
suruttomalta. Auraa vain korjaili, tupakoida tuhersi ja puheli noin
vain. Tuntematon kulkija tämä Sakari hänelle, kuten kaikille muillekin
näillä main olikin.
Mutta parastansa koki Sakari. Hän meni jo asiansa ytimeen, tiedustaen
mieheltä äkkiä:
»Entäs... Mitenkä on sinunkin viisautesi laita?»
Auraansa vain Jussi tarkkasi. Ihan oli kokonaan työnsä tuherrukseen
kiintynyt.
»Niin jotta onko sinulla viisautta liiaksi?» selvensi Sakari
odotettuansa.
Vaimo toki siinä leipoessaan nyt miehensä puolesta arveli:
»Kellähän tuota sitäkään värkkiä tässä liiaksi olisi... Köyhissä
olopahoissa.»
Mutta nyt oli Jussi Punnittu itsekin jo asiaan herännyt ja siinä
työntouhussa kysäsi.
»Viisautta tätä», tapaili hän.
Savut piti välillä lopauttaa. Nyt hän selitteli:
»Niin jotta sitä viisautta, eli päävärkkiä, tarkoitan, on kullakin ihan
paraiksi.»
Hän tuhersi, sihtasi auraa, jatkoi:
»Niinkuin nyt rikkautta ja rahaa. Jokainen luulee sitä saaneensa liika
vähän ja nurkuu Herraa vastaan...»
Suorassa se näkyi olevan. Nyt hän selitti:
»Mutta tätä viisautta! Sitä on jokainen saanut niin kylliksi että... Ei
kukaan valita saaneensa sitä Herralta liika vähän.»
Hän takoi jotain auran naulaa. Ilmeisiä suruttomia nämä olivat. Sakari
alkoi jo hiljaa asiansa puolesta loukkautua.
Ja niinpä alkoikin hän jo saarna-asiansa puolesta loukkautuneen
katkeruudella hakea toraa. Äkkiä hän näet alkoi Maijalle jurnata,
riidellä:
»Sinä, Jussi Punnitun akka, kuule, elä kehu!»
Maija höristi korviaan. Ei hän ymmärtänyt, mitä Sakari tällä tarkoitti.
Mutta Sakari jatkoi, juonitteli:
»Sinä, akka, kehut, että ei ole kenellekään annettu viisautta liikaa,
mutta...»
Aivan hän jo tosivihassa ja katkerana sitä juonitteli. Maija meni
ymmälle:
»Häh?... Niin että mitä se nyt tää vieras?» koki hän siinä leipoessaan,
mutta entistäkin katkerampana tenäsi Sakari:
»Elä ylpeile!... Elä ylpeile, kuule Punnitun akka!»
Herrasiunaa! Hämillään tapaili Maija:
»Mistä tää vieras nyt suuttui. Ei tässä kuka ylpeile...»
Mutta turhaan. Yhäti katkeroittuen riiteli Sakari:
»Se on suruttomuutta, kuule sinä Jussi Punnitun akka, se että ylpeilet,
ettei liika viisaita ole!... Pirun hierin, kuule akka, sinun sielussasi
häklättää!»
Maija oli aivan leipomisensa keskeyttää.
»Niin liika viisastako?» tapaili hän ymmällä. Mutta aivan kämmensyrjällä
varoittaen tenäsi ja torasi vain Sakari:
»Elä ... elä ... ylpeile!... Elä ylpeile ja sano, ettei liika viisasta
ole, sillä...»
Lopulta alkoi jo Maijakin moisesta kiihtyä ja valmistua riitelykuntoon.
Sakari riiteli jo ihan liiankin äänekkäästi. Pian hän kaiken lopuksi
yltyi vielä niin, että ihan korkealla äänellä julisti ja todisti
itsestään:
»Tässäkin on yksi liika viisas.»
Ja aivan vanhurskaan äänellä hän ikäänkuin nöyrtyneenä, mutta samalla
varmana todisti:
»En häpeä maailman pilkankaan edessä rehellisesti tunnustaa suurta
vikaani... Sitä jotta minulla on päässä liikavarvas, eli että olen liika
viisas...»
* * * * *
Mutta nyt puuttui toki Jussi Punnittu itse asiaan. Huomasi hän nyt jo
lopullisesti Sakarin asiat ja siinä työssään hääriessään äkkiä
kysäisikin:
»Jaa, niin että liika viisasko olet?... Se tahtoo sanoa, oletko sinä
hullu?»
Mutta se oli Sakarille kuin neulanpisto. Hän hullu! Se oli verinen
loukkaus. Aivan hän siitä pökertyi, ettei kyennyt yhtäkkiä suuttumaan,
vaan oli vaiti, hautoi. Ei häntä oltu vielä koskaan loukattu näin
verisesti.
Hullu! Ei hän voinut sitä loukkausta anteeksi antaa. Punnittu jatkoi
työtänsä. Vaiettiin.
Mutta Sakari latautui nyt vihassaan itseään Jussi Punnittua varten. Ja
kun hän oli valmistunut, ärähti hän Punnitulle yhtäkkiä vihaisen
uhmaavana:
»Elä kekkaa!»
Ja kun Jussi Punnittu ei näyttänyt siitä mitään välittävän, vaan jatkoi
vain työtänsä, niin ärtyi hän lopen ja äkkiä aivan karjasi:
»Elä kekkaa, kuule!»
»Jaa, että kekkaa?» Ja rauhallisena koki hän vain pysyttää
piippunysäänsä tulessa. Sakari menetti malttinsa. Nyt hän riidellä
tenäsi Punnitulle:
»Kun Jaakopin kaivosta kerran loppui vesi niin ... Jordanista asti piti
vetää juomavesikin, niin miten kävi?»
Kumma mies! Sukeutui riita, sillä Maija oli aina riitelyvalmis. Riidan
hengessä ynseili hän jo Sakarille:
»Mistähän tuota sinäkin tiedät kaikki raamatun kaivo-asiat!»
Kohta oltiin tositorassa. Kiihtynyt Maija leipoi niin, että takapuoli
pyörähteli ja pyllähteli. Kuin halveksuen hän jatkoi, torasi:
»Liika viisas!... Vaikka tokko lie päässäsi vingerporillisen vertaa sitä
tavaraa!»
Sakari yritti ihan kauhistua ja karjaisi, mutta Maija ehti ennen ja jo
rähähti:
»Sukkelaan lastaa siitä ne luuromusi niiden kahden kulkukojeesi varaan
ja vie ne pellolle koko mökistä!»
Siunaa ja varjele! Ja pois täytyikin Sakarin nyt lähteä. Reppu jo
olalla, juonitteli hän toki vielä jäähyväisiksi Maijalle uhkaillen:
»Mutta maltahan!... Maltahan, akka, kun Jordanin virrasta asti joudut
juomavetesikin vetämään, niin...»
Ja katkerana, loukkautuneena, painoi hän lakin syvemmälle päähänsä ja
niin työntyi taas taipaleelle.
Matkalla hän toki vähitellen alkoi rauhoittua, mutta ei sittenkään
jaksanut unohtaa tämän Jussi Punnitun suruttoman väen veristä
loukkausta.
* * * * *
Mutta ennenkuin jatkamme täytyy meidän selvyyden vuoksi heittää silmäys
tämän samaisen pitäjän asioihin, jonka saarnaajaksi ja vaikuttavaksi
henkilöksi Sakari oli jo alussa määrätty.
Sen pitäjän vallesmanni Reinhold Kaksinainen, näet, aivan sairaloisen
kiihkoisesti halusi päästä valtiopäiville. Siihen haluun oli
luonnollisesti syynä se, että hänen enonsa oli arkkipiispa ja setä
senaattori. Ei niiden arvolle sopinut että hän, sukulainen, on
ainoastaan paljas vallesmanni.
Ei. Niinpä olivatkin nuo sukulaiset ja muutkin hänelle vakuuttaneet,
että jos hän pääsee valtiopäiville, tulee siten huomatuksi, niin
hänelle, huonoista koulutodistuksistansa huolimatta on sedän ja enon
avulla vallesmannista ruununvoudiksi pääsy yhtä helppo kuin kukolle
hyppäys lattialta ruokakaukalon laidalle, ja ruununvoudista taas tulee
väkisinkin senaattori, jos on kerran setä ja eno oikealla orrella.
Ja yhtä hartaasti, jopa sairaloisesti odotti vallesmannin rouvakin tuota
miehensä onnea. Hän oli aatelissukua, eikä hänen siis olisi sopinut
sukulaistensakaan takia pelkän vallesmannin rouvana kuolla. Se
senaattorin virka se oikeastaan kangasti sieltä valtiopäivämiestoimen
takaa.
Ja valtiopäivämiesvaalit olivat jo ihan tulossa. Vallesmanni oli myös
mielisairaalan eli hullujenhuoneen johtokunnan jäsen. Kuultuaan, että
tämä, hänelle tosin tuntematon, Sakari Kolistaja on tulossa saarnaamaan,
oli hän heti päättänyt lyöttäytyä sen ystäväksi. Saarnaajillahan on
suuri vaikutusvalta uskovaisiinsa vaaliasioissakin. Juuri siitä syystä
oli hänkin heti suostunut johtajatar Eulaliinan ehdotukseen, että
Sakaria pyydettäisiin mielisairaalan johtajaksi ilman hakemista. Hän
sitä Sakarin pyytämistä oli sitte toisillekin johtokunnan jäsenille
innokkaasti puolustanut ja jo virka-asemansa avullakin hän tietysti sai
pyyntönsä näihin tehoamaan. Sakari Kolistajassa oli nyt vallesmannin
suurin toivo.
No niin. Nyt oli hän lähettänyt isäntämies Pietiläisen
naapuripitäjääseen puolestansa puhumaan. Pietiläinenhän näet, kuten
lukija jo itsekin tietää, oli sieltä kotoisin ja voi vaikuttaa
sukulaistensa ja tuttujensa avulla. Se tuli Sakaria vastaan, pysähtyi ja
alkoi puhella.
»Mistäs isäntä on kotoisin?» peräsi hän ja saatuaan Sakarin kotipaikan
tietää, jutteli:
»Sieltähän ne odottavat tänne meidän pitäjään nyt suurta ja viisasta
saarnamiestä... Meillä siellä kun on muutamia uskovaisia, niin... Se
entinen Pöndisen pappi oli luvannut lähettää.»
Sakari ilmoitti olevansa se odotettu ja samalla jyrkästi, vakuuttavasti
lausui:
»Mutta tämä onkin surutonta ja paatunutta pitäjää ... tämä teidän.»
»Ka», mukaili Pietiläinen vakavana ja jatkoi:
»Eihän täällä erityisesti herätystä ole ollut. Se tahtoo maailma vain
meitä itsekutakin vetää.»
Niinpä kyllä. Kuin vakavasti mietiskellen hän toki selitti:
»Mutta joitakuita uskovaisia on toki täällä. Se Pöndisen pappi kun niitä
vähän jo hereille kolkutti...»
Ja vakavana hän omasta kohdastaankin jatkoi:
»Minullakin siinä kun... Iso joukko on ja suuret verot eikä
maantuotteilla kunnon menekkiä, niin... Ei siinä ole liiennyt aikaa
Sanan viljelemiseen.»
Ja niin edelleen. Sakari jo innostui. Hän tavallaan jo saarnasi: julisti
tämän kansan pahuutta, varsinkin sen suruttoman Jussi Punnitun, jolle
hän oli nyt ynseä.
»Se on viisaus, väärä viisaus, siinäkin mökissä tehnyt hunsvotin työn»,
kiivastui hän, ja kun Pietiläinen myönteli ja mietiksi, uhkaili
kostonhaluinen Sakari, ihan julisti:
»Mutta minä kolistan senkin mökin... Hereille ja pois väärän viisauden
kauheudesta kolistan.»
Pietiläisen mieli painui yhä vakaammaksi. Hän tapaili:
»Ka... Eihän se maallinen ja katoava viisaus kestä silloin, kun tiukka
tulee.»
Ei. Liiankin pian oli tämänkin seudun kansa saava sen kokea, nähdä,
miten epämääräinen on viisaus yleensä. Ei siihen siis luottamista. Jussi
Punnitulle kostonhaluisena jatkoi Sakari, uhkaili, kuin ankaran
saarnaajan tavoin julisti:
»Minä, jos ei muu auta, niin kiipeän Punnitun mökin katolle ja
savutorven kautta kolistan ja kopistan sitä paatunutta paikkaa, niin
että sen pitää herätä.»
Raamatulliseksi vertaukseksi Pietiläinen käsitti sen savutorvesta
kolistamisen, vaikka Sakari tarkoitti ihan sanasta sanaan, nyt vielä
yltyikin ja uhkasi:
»Kattilarämällä ja pitkällä puukangella kolistan yhtäkkiä savutorvesta
ja kun säikähtävät, niin alan huutaa: Herää!... Herää!... Herää!... Ja
silloin on aika armon sisälle tulla.»
Pietiläinen kuunteli vakavana. Miten raamatulliselta tämä ankara puhe
tuntuikin! Vakavana erosi hän Sakarista ja missä tapasi tutun, niin
kertoi, että todellakin on Pöndinen lähettänyt uskovaisille voimallisen
saarnamiehen.
* * * * *
Mutta edelleen vaelsi hengenmies Sakari Kolistaja. Varsinkin tämä
Pietiläisen vakava puhelu uskovaisista ja Pöndisen herätyksestä oli
hänen saarnahenkensä nostanut. Oli poutaista. Väkeä ei näkynyt missään.
Kaikki olivat hävinneet ja hajonneet työmaillensa ja ahertelivat siellä
kuin muurahaiset.
Ja niinpä henkisesti altis Sakari Kolistaja ei lopulta siinä
yksinäisyydessä jaksanutkaan saarnahenkeänsä hillitä. Tien viereen osui
siinä rannalla näet nuottakatto. Kalamiesten hylyksi halennut
kattilarämä oli siinä kumollaan. Hän innostui.
Ja niin kiipesi hän kodan katolle, löi siellä kattilarämää palikalla
aivan vimmatusti ja saarnasi ensimmäisen suuren saarnansa, niin sanotun
kodankattosaarnan. Hän saarnasi, huutaen:
»Herätkää!... Herätkää sillä minä kopisutan ja kolkutan... Minä
rapisutan ja raksutan... Synnin unesta herätkää!»
Kattila rämisi tyynessä poutaisessa kesäilmassa kuin taivaan kutsukello.
Kauvas selkien taa ja salojen sydämeen kantoi sen rämisevä ääni ja yli
kaiken kaikui kodan katolla palikoivan saarnaajan voimallinen
herätyshuuto:
»Herätkää tahi muutoin viisaus, se paha vekara, päässänne pahaksi
paisuu!»
Ja monet heräsivät. Usealla työmaalla kuunteli aherteleva heinäväki,
haravat ja viikatteet pystyssä, outoa ääntä. Ei käsitetty mistä se tuli
ja mikä ääni se oli.
Mutta yhä vaan löi rämää Sakari ja saarnasi, huutaen:
»Sillä viisaus paisuttaa ja pullistaa meidät niinkuin tuuli akan paidan
ja ukkonen Horttanaisen härän silmät, ja paisunut on kamala nähdä, kepeä
punnita ja köykäinen käsin pidellä. Ja niin johtaa viisaus pahoihin
näkyihin ja hulluihin hankkeisiin ja tuhmiin tekoihin.»
Se oli uusi sanoma ja voimallinen saarna heinäväelle. Kuunneltiin
ymmällä. Saarna, se outo huuto, jatkui. Sakari julisti voimallisen
totuuden:
»Niinkuin mustalaisen pahankurinen ja likainen, repaleinen ja ruokoton
kakara se, viisaus, alati päässä vehkeilee, huutaa ja itseään
ilmoittaessaan pirunmelua pitää, mutta jos siltä mitä kysyt, niin
ikeniään se vain älyttömänä ja ilkeästi vastaukseksi irvistää ja pitkää
nenää sieltä pahnastaan näyttää...»
»Hullukohan se on vai huutaakohan joku kurillaan?» arveltiin. Mutta
Sakari julisti:
»Sillä Johannes oli edelläkävijä, mutta minä olen jälkikolistaja.»
Ja vuolaasti hän jatkoi, julisti, saarnasi totuutta:
»Sillä ei tarvitse suomenkansa viisautta eikä turkkia se joka löylyssä
kylpee. Ei, vaan usko ja sana, pelkkä sana on meidän voimamme aina
ollut. Leivällä ja sanalla, eikä viisaudella on suomenkansa ennenkin
elänyt. Sana aseena ja iso leipä eväänä on suomenkansa maailmassa uraa
avannut ja siksi taomme me edelleenkin taettamme, valmistamme kuin
sanasepät ilman esi- ja taka-ajatusta aina vain uutta ja uutta sanaa ja
helyä Herralle, vääntäen kuin myyrät sanaa salasta irti ja siksi ääni
kuuluu Pohjolasta ja ilmoittaa, että me olemme sanan kansa, emmekä
viisausvillityksen ja teon kansa, ja meillä on usko sanan voimaan. Sillä
sanalla lyö suomenkansa löylyt Herralle, sanalla löylyttää se
lähimäistänsäkin ja kolistaa koko maailman hereille ja siksi on se
kolistaja-kansa, se Herran herättäjäkansa. Amen! Herran nimeen ja
selkiän sanan voimalla aamen.»
Yli tyynien vesien kulki outo sanoma. Ja herätyskin jo tapahtui:
Ahvenaisen laiska renki makasi, näet, varkain, työaikana, heräsi huutoon
ja kattilanräminään ja tyytymättömänä kiroili:
»Kukahan kehno siellä nyt on ottanut kattilarämän taivaanharpukseen ja
huutaa ja kolisuttaa niin että ei nukkua saa!»