Siinä pitäjässä, johon Sakari Kolistaja nyt saarnamatkallaan vaelsi, oli
jo ajanmukainen mielisairaala. Tähän asti oli sitä hoitanut yksin
naishoitaja, Eulaliina, mutta nyt, potilaiden lisääntyessä, oli päätetty
hänen avukseen ottaa mieshoitajakin. Juuri tämän Eulaliinan toimeksi oli
pastori Pöndinen jättänyt Sakari Kolistajan vastaanoton ja avustamisen.
Ja uskollisesti se Eulaliina asioita valmistikin ja Sakaria odotti.
Kahdestakin syystä hän oli altis. Ensiksikin hän oli aikoinaan kiintynyt
pastori Pöndiseen, tullut hänen opetuslapsekseen ja halusi nytkin häntä
uskollisesti palvella. Pastori Pöndinen oli näet täällä apulaispappina
ollessansa lainaillut velkojensa maksuksi Eulaliinalta, jolla oli pikku
säästöjä.
Ja juuri se seikka oli saanut Eulaliinan Pöndisen uskonoppiin erityisen
mielistymään. Ei niin, että pastori Pöndinen olisi ollut
epäritarillinen, kosinut ja pettänyt. Päinvastoin. Hän oli kyllä puhunut
avioliitosta yleensä, mutta myös _ainoastaan_ yleensä, s.o.: oli vain
selittänyt, että niin kalliissa asiassa, kuin avioliitossa on
alistuttava Jumalan johtoon. Jumalan on annettava määrätä aika ja
toimittaa puolison valinta. Mutta hän oli toivonut Eulaliinan
ymmärtävän, että hän puhuu sitä ainoastaan papillista velvollisuuttaan
täyttäen, valistaakseen ja lohduttaakseen.
Ja sitte myöhemmin, kerran velan korkoja maksaessaan, oli hän jatkanut.
Oli puhunut apostoli Paavalista, miten hänkin hillitsi itsensä ja pysyi
naimattomana, voidakseen kokonaan antautua ja pyhittäytyä Herralle, ja
miten Vapahtajakin käskee luopumaan vaimosta ja lapsista, pellosta,
karjasta ja kaikesta.
Ja Eulaliina oli alistunut, odotteli nöyränä korkojansa ja toimi nyt
Pöndisen asian takia Sakarin vastaanottoa ja työmaata valmistellen. Ja
hän toimikin nyt suurella hartaudella, sillä miten olikaan, oli hän
alkanut johtokunnalle puhua siitä, että tuoksi aiotuksi mieshoitajaksi
pyydettäisiin tulossa olevaa saarnamies Sakaria. Olihan pastori siitä
puhunut niin paljon hyvää, ja -- toinenkin syy pani Eulaliinan siitä
asiasta huolehtimaan.
Hän olisi nimittäin mielellänsä mennyt naimisiin, mutta ei ollut
onnistunut saamaan miestä, koska hänellä oli nenässä hyvin ruma syylä ja
leuvassa muutamia partakarvoja. Sen pitäjän miehet eivät näet pitäneet
naisista joiden nenässä oli ruma syylä.
Sillä miten hän, Eulaliina näet lie erehtynytkin otaksumaan, että Sakari
on naimaton mies. Mutta niinhän ne yleensä saarnamiehet olivat.
Varakkaiden leskien ja vanhojen neitojen hurskaassa seurassa ne yleensä
oleksivat ja olihan moni muukin nainen tässäkin pitäjässä saanut
saarnamiehestä ikuisen elämäntoverin.
Eikä johtokuntakaan ollut asiaa vastaan. Sekin luotti kyllä pastorin
hyvään suositukseen ja niin oli asia miltei kuin aivan itsestään
päätetty jo ennen Sakarin tuloa.
* * * * *
Oli kuuma, tyyni kesäpäivä, kun Sakari jo siellä seurakuntansa
rajamailla yksinänsä taivalsi. Hän oli oikaissut matkaa, kulkien
metsäpolkua. Polun varrella oikutteli purontapainen tuhansissa mutkissa,
mutta ei tuossa siinäkään ollut nyt vettä muuta kuin nimeksi. Siellä
täällä lirahteli se hiljaa kesäpäivän tyyneydessä, mutta toisin paikoin
oli ihan kuiva.
Ja kuumaa nyt oli ja hiottavaa. Selvät ukkosen oireet olivat ilmassa.
Ainoastaan sisilisko kahahti kertasen kuivissa viimevuotisissa lehdissä.
Sakari pysähtyi sitä tarkkaamaan. Nyt se oli aivan liikkumatta ja katsoa
tuijotti Sakariin isoilla silmillänsä. Sakaria se huvitti. Hän alkoi
katsoa vastaan ja puheli sisiliskolle:
»Paistetaanpas särkeä!»
Ja hän tarrasi sisiliskoon silmin; »paistoi särkeä». Kumpikohan nyt
ensin lakkaa ja jättää voiton vastustajalle, uhitteli hän. Paikalle
saapui Tippurisen veltto, lähes aikamies poika, yllä hyvin lihavan
isänsä nuttu. Se kysyi mitä Sakari katsoo. Sukeutui puhelu.
Saarnamiehenä puhui Sakari sisiliskon johdosta raamatun lohikäärmeistä
ja kysyi pojalta.
»Pelkäisitkö sitä?»
»En minä lohikäärmeitä pelkää», vastaili poika-vetkale ihan tosissaan,
mutta samalla kehasi:
»Mutta tuota Horttanaisen isoa härkää pelkäisi vaikka kuka! Se syötävä
on niin vihainen.»
Mutta sitä ei Sakari myöntänyt. Raamatun miehenä hän heti tiukkasi, että
jos ken Herraan luottaa, hän ei jalopeuraakaan pelkää. Sukeutui
väittely, väittelystä kina.
»Jalopeuraa!» ynseili laiska poika, kaivellen ison nuttunsa taskusta
tupakkaa. Nyt tiukkasi hän jo tosissaan vastaan:
»Mutta Horttanaisen härkää vain pelkäisi! Sekin, joka vaikka minkä
turvissa istuisi.»
»Poika hoi!» kiivastui Sakari moisesta jumalattomuudesta. Herran pilkkaa
tuo moinen on. Hän ryhtyi selittämään miten vahva turva Herra on. Hän
tenäsi:
»Herran turva on niinkuin iso honka... Sen latvaan kun kerran kiipeät
härkää pakoon, niin et tarvitse pelätä vaikka härkä miten möyryäisi.»
»Elä kinaa!» kiivastui lopulta jo poika. Sakarikin varustautui jo
riitelemään hurskaan asiansa puolesta, mutta tuskin sai suun vuoroa.
»Iso honka!... Paholainen!» suuttui jo poika ja, kuin halveksuen,
ynseili:
»Et siellä hongan latvassa syömättä kuitenkaan montakaan viikkoa
kykkisi... Jos sinulla siellä kerran on maha kaikkine nykyaikaisine
suurine vaatimuksineen mukanasi...»
Tosi tora. Riideltiin ihan rehdisti. Lopulla Sakari pojalle ynseili ja
halveksui:
»Sinulla, poika kuule, on päässä liiat kehrinpuut kierimässä...
»Häh?»
»Niin, jotta sinä olet liika viisas!» haukkui Sakari.
»Paholaisen hongan kolistaja!» kiivastui poika moisesta loukkauksesta,
kiroili, haukkui ja lähti astua vetkottamaan, pannen uhallakin ilkeäksi
lauluksi.
* * * * *
Mutta edelleen vaelsi Sakari. Kesäiset metsiköt ja maisemat vaihtelivat
ihanina, rauhallisina kuin ohi vaeltavat neitoset. Viidakon jälkeen
avautui aho, sen jälkeen tuli koivikko, jonka puunrungot paistoivat
lumivalkeina. Jänis syödä puputteli ruohoa ja oksalta katseli sitä
pörhöhäntäinen orava, kuin olisi aikonut kävyllä viskata.
Niin saapui hän lopulta taas tielle. Ukkospilvi alkoi kohota pelottavan
synkkänä ja mustana. Kaikki vaikeni.
Ja siinä tienvarrella, aidatulla kentällä seisoikin se Tippurisen pojan
ennustama Horttanaisen kamalan iso ja vihainen härkä aivan yksinään. Se
seisoi aivan liikkumattomana ja katsoa muljotti uhkaavasti. Sakari
kiintyi sen mahtavaa muljotusta tarkkaamaan. Se huvitti vieläkin enemmän
kuin äskeinen sisilisko. Näytti kuin olisi härkä pannut uhman uhmaa
vastaan; sitä mukaa kuin ukkospilvi paisui ja kokosi voimia iskuun,
mullisti myös härkä silmiänsä yhä uhmaavammin. Ei liikauttanut
häntäänsäkään. Sakarilta pääsi jo mitä herttaisin nauru.
Ja sitä mukaa muuttui koko luonto ikäänkuin tuon näyn taustaksi.
Loitompana puhalsi jo ukkosen edellä omituinen salainen tuuli. Siellä
rannalla kuivuivat nuoralla jonkun pyykit. Tuuli pakkautui isoon naisen
paitaan ja pullisti sen ihan mahtavaksi näyksi. Varsinkin paidan mahan
kohta kelletti siellä ilmassa keinuksissa isommoisena taivasta kohti.
Ja yhä sitä mukaa paisui ja pullistui pilvi ja mullistuivat härän
silmät. Isku valmistui. Sakari nauroi näylle kuin katketaksensa.
Mutta silloin jyrähti äkkiä ukkonen niin, että taivaat repesivät. Härkä
puhahti, hyppäsi aivan kohoksi ja häntä ojona syöksyi sitä kyytiä aitaa
vastaan ja tielle. Aita rusahti. Aikamoinen kappale siitä tarttui härän
sarviin ja semmoinen kantamus sarvissa syöksyi se tielle. Sakari älähti
ja alkoi sitä suoraa painaa tietä pitkin härkää pakoon, minkä kintuista
pääsi. Härkä tuntui seuraavan aivan kintereillä, ainakin tien levyinen
kappale aitaa sarvissa. Elämä ja henki tuntui olevan kysymyksessä.
Ja eteen osui vielä iso sikalauma. Se säikähti Sakarin julmaa tuloa ja
syöksyi puhaltaen painamaan edellä pakoon. Eräässä paikassa oli olkia
tiellä. Muuan iso sika oli kauhusta niin sekaisin, että siinä menon
kiivaudessa sieppasi niitä aimo tukun suuhunsa. Kuin pitkät viikset
törröttivät olet sen suussa ja yhä hurjempaa vauhtia painettiin
edelleen.
Omituista! Kauhusta sekaisin joutunut Sakari kiroili sioille. Ne
tuntuivat olevan hänen tiellänsä, estävän pakoa. Aivan irvellä ikenin
painoi hän päästäksensä edelle, mutta turhaan. Kauhistunut sikalauma
lisäsi vain vauhtia. Ukkonen räjähteli kamalasti, mutta sadetta ei vielä
ollut.
Ja taas osui olkia olemaan tiellä. Toinen sika siinä kauhusta
pökerryksissä yritti siepata niitä suuhunsa. Tottakai se kuului asiaan,
koskapa toisellakin sialla oli.
Mutta yrittäessään siinä menon kiivaudessa siepata, ei sika jaksanutkaan
vauhtiaan sopivasti hallita ja niinpä siepatessaan tupertuikin kumoon ja
menon vauhdilla syöksyi vesiseen ojaan. Toiset jatkoivat hurjaa
menoansa. Ojaan pudonnut sika älähti pudotessaan, kömpi sitte ylös ja
lähti surkeasti vingahdellen juosta painamaan toisten jälestä.
Ukkonen jyrähteli hirmuisesti. Saavuttiin Tiilikaisen mökille. Mökin
edessä teki tie äkkimutkan, joten mökki jäi suoraan tien eteen.
Kauhuissaan syöksyi sika joukko vajaan, mutta Sakari painoi suoraan
mökkiä kohti. Tikapuut siinä olivat aivan suoraan edessä. Liika
viisaalle ja hullulle omituisella ketteryydellä ravasi hän suoraan
tikapuita myöten mökin katolle nopeasti kuin kissa patsaan päähän. Vasta
savutorven suojaan päästyänsä uskalsi hän taakseen katsahtaa. Härkää ei
näkynyt, mutta kai se oli siellä räystään alla peitossa. Samassa alkoi
raju ukkossade tulvia ihan virtanaan.
Mutta härkä oli jo karistanut aidan sarvistansa ja möyrysi siellä
kentällä vihaisena. Suututti se sitäkin tämä ukkonen. Sisua täynnä kuopi
se maata, puhalteli vihaisesti ja koki puskea kantoa kumoon.
Mutta ihmeissään oli Tiilikaisenkin mökin väki. Vasta sateen tauottua
onnistui heidän saada Sakari uskomaan, ettei härkää ole räystään alla.
Läpimärkänä laskeutui Sakari katolta. Mökin väki siunaili ja Sakari koki
selitellä asiaansa ja vaivojansa.
»Omituinen mies!» ihmetteli mökin väki Sakarin lähdettyä taas
taipaleelle.
Mutta matkalla poikkesi Sakari välipitäjän kirkkoon. Pappi saarnasi
siitä, miten ihmisen on »luovuttava pellosta ja karjasta, vaimosta ja
lapsista Minun nimeni tähden». Voimallisesti julisti hän, että, »joka
kätensä auraan laskee ja taaksensa katsoo, ei se ole vielä sovelias».
Se sattui Sakariin. Hänkin päätti nyt luopua vaimostansakin ja elää
yksin asiallensa. Hänestä tuntui oitis, ettei hänellä enää vaimoa
olekaan. Ero siitä on tullut ja hän on nyt vapaa kuten muinoin
poika-miehenä ollessansa. Apostoli Paavalinkin hän muisti. Poika-miehenä
tuo sekin oli aikoinaan lähetysmatkallaan samonnut ja saarnannut ja
pyhästi hänkin nyt lupasi, ei enää koskaan katsovansa vaimon päälle
himoitaksensa häntä.