Tuomaan ja rouva Amalian tulo oli sotkenut asian niin, että Sakari
Kolistaja joutui lupakirjoinensa ilman enempiä taipaleelle. Ruustinnakin
sitä lähtöä siinä kun vielä hoputti, niin ei pastorikaan voinut enää
jatkaa. Tyytyväisenä polki Sakari nyt saarnamaitansa kohti.
Jäähyväisiä sanomatta hän oli kotoansa poistunut ja jo nyt hätäili hänen
vaimonsa. Hän etsi miestänsä jo kylänväen avulla lähimetsistä. Hulluna
hän luuli ukon karanneen ja hälinä oli sen johdosta kylässä yleinen.
Ruununmiesten apua jo ajateltiin pyytää. Nehän ne voivat paremmin
kauvempaakin etsiä.
»Otappas ja pistä viisaan miehen päähän semmoinen hulluus! Uskoa
olevansa liika viisas!» Niin siunailtiin ja valiteltiin.
Mutta rauhallisena vaelsi Sakari Kolistaja saarnaseuduillensa. Toiseen
seurakuntaan, sinne, josta tämä uusi pappi Pöndinen oli tullut, oli
samainen pappi hänet ohjannut. Siellähän olikin kansa vielä enimmäkseen
surutonta ja Sakari Kolistajan kautta oli hän nyt aikonut sinnekin
kylvää tämän vanhurskautuneiden uskonsuunnan siemenen. Edeltäpäin oli
hän sikäläistä kansaa jo valmistanut Sakarin tulolle.
»Hän on viisas ja toimelias mies Herran viinamäessä», oli hän siitä
niille jo selitellyt.
Ei ihme, että Sakarin viisauden maine oli suuri jo silloin, kun hän
seurakuntaan saapui.
Mutta hänen vaimoansa kehoittivat sukulaiset kiireesti ryhtymään
vaatimaan oikeudessa Sakaria holhouksen alaiseksi. Eikä syyttä. Voi
vielä, selittivät sukulaiset, hulluudessaan myödä tai muuten menettää
talon. Puhuivatpa toiset jo siitäkin, että vaimo saa miehestänsä
laillisen eron silloin, kun mies on tullut hulluksi. Vaimoparan pää oli
jo ihan sekaisin ja hän oli hermostuksissaan valmis ryhtymään vaikka
mihin.
* * * * *
Pappilassa oli oikeastaan Sakarin käynti särkenyt koko kihlajaisonnen.
Sekä pastori, että rouva hermostuivat hermostumistaan sitä mukaa, kun
kokivat kiusallista mielialaansa toisiltansa salata. Seurakunta oli
papin palkalla kahdentoistatuhannenkin arvoinen, vaikka matrikkeli
osoitti vajaan yksitoista, eikä rouva Amalia olisi muutenkaan tahtonut
muuttaa toiseen seurakuntaan.
Ja ilkeintä ja kiusallista asiassa oli juuri se, että pastorista on
seurakuntalaisten keskuuteen levinnyt se ajatus, että hän muka on tuhma.
Jos nyt vielä sanottaisi, että hän on huono saarnamies, niin ei se niin
loukkaavaa ja kiusallista olisi, mutta panna miehen viisaus epäilyksen
alaiseksi...
Ei. Ei sitä jaksanut kumpikaan tyynesti sulattaa. Ja sitte vielä Amalian
kuullen! Hermostuneena yski ja yritteli jos mitä pastori ja Amalia
touhusi aivan pää sekaisin, kiihtyneenä, kuumeisena. Oli pastori jo
yrittänyt puhuakin, mutta ei siitä tullut mitään. Hermostuneena
seisahtui hän nytkin akkunasta katsomaan. Se vanha ruuna siellä nyt
lähti liikkeelle. Torkuksissa kävellä kopsi se ruokakellon patsaiden
luo. Kellon nuora riippui siinä pitkänä, laiskana. Aluksi aikoi ruuna
kuovaista kuvettaan, jossa joku kärpänen syyhytti, mutta laiskotti niin,
ettei sitä viitsinyt. Sen sijaan hapasi se huulillaan kertasen
kellonnuoraa. Sen hapuileminen tuo kun oli mukavampaa, helpompaa kuin
kupeen kuopaisu, jota tehdessä olisi pitänyt kääntää päätä. Nuoraa
hapaistessa kilahti ruokakello hieman, tuskin kuuluvasti, ja
välinpitämättömänä ja laiskana lähti ruuna astua kapsuttamaan
syöttömaata kohti.
Amalia koki neuloa sukkaa, mutta hermostui.
»Mitä sinä Ruudolf katsot?» hän jo aivan kuin kiihtyneenä kysyi.
»Jaa...» tapaili pappi. Ei hän viitsinyt sanoa, että tarkkasi ruunan
omituisia eleitä.
Ja hermostuneena meni ruustinna toisesta akkunasta katsomaan.
Koiranpenikka vekkuli siellä pihamaalla terhensi kissalle, joka laiskana
nuoli käpäliään ja pesi silmiään. Se hypähteli, haukahteli iloisena.
Isot korvat lupsahtelivat kuin mitkäkin.
»Nal-le!... Nal-le hoi!» kiihtyi ruustinna jo torumaan penikkaa ja
koputti sille akkunaan. Ei se näkynyt kuulevankaan. Yhä jännittyneemmin
seurasi hermostunut rouva sen menoa. Aivan varmasti se kissa lopulta
sähähtää ja repäisee siltä silmät.
»Nyt... Nyt... Nyt se repäisee ja sylkäisee!» tuskaili hän pastorille:
»Ruudolf... Rakas Ruudolf!»
Jo silloin sähähtikin kissa äkkiä, raapaisi penikan silmiä ja kiipesi
sitä samaa vauhtia aivan kuin nuoli lyhtypatsaan päähän, köyristyi
siellä vihaisesti, ja jäi häntä pörhöllään istua kököttämään patsaan
päähän, tuijottaen vihaisesti penikkaan, joka uikuttaen juosta
lupsutteli keittiöön, valittaakseen siellä vaivojansa.
»Herrasiunaa!» päivitteli kiihtynyt ruustinna ja pyöritteli keittiöön.
Sinne saapuikin nyt piika Liisa heinämaalta hikisenä, huivi myssynä
päässä ja rouva alkoi hänelle juonitella:
»Kuinka Liisa voi tuolla tavalla unohtaa tehtävänsä! Nalle-raukastakaan
ei pidä tuon parempaa huolta...»
Liisa oudostui. Mitähän ihmettä se rouva tuolla tavalla! Mutta rouva
hyvitteli penikkaa ja jatkoi juonitteluansa. Hiljakseen kiihtyi
sananvaihto.
»Lii-sa!» koveni jo rouva, mutta toinen vain tiukkeni.
»On tässä muutakin tehtävää kuin koirien kanssa juosta!» ynseili hän jo
vastaan.
»Lii-sa!» varoitti ruustinna yhä, mutta vihaisena sysäsi Liisa kattilaa
ja murisi yhä ynseämpänä:
»Sillä ihmisiä ne ovat palvelijatkin... Ei niitä ihan iltikseen haukkua
tarvitse...»
Hepokaisen eukko toki tuli ukkoinensa. Toi, näkyi, lapsen kastettavaksi.
Se keskeytti riidan sillä jumalaiseksi tekeytyen alkoi rouva kysellä
eukolta lapsen ikää ja ukko vastaili, tökersi vaimonsa puolesta.
»Ka siinähän se ... tässä heinänteon alussa ... saatiin...»
* * * * *
Oli jo illaksi kallistumassa. Ulkonakin oli sama omituinen kesäpäivän
hiljaisuus. Viirinsalko venyttäytyi korkeuteen, seisten siinä, tojottaen
niin omituisen, yksinäisen näköisenä.
Ja sama hiljaisuus oli huoneissakin. Ruustinna oli keittänyt kahvit,
mutta ei tuo senkään juominen nyt tuntunut entiseltä. Paksussa
pumpulimyssyssä kykötti pannu pöydällä ja hermostuneena neuloi ruustinna
sukkaa. Silloin tällöin sieppasi hän puikolla silmän niin kiivaasti kuin
nälkäinen kana ohranjyvän, ja huoneessa oli niin hiljaista, että joskus
ihan selvästi erotti sukkapuikkojen kilinän. Pastori käveli, yskähteli
neuvottomana. Hermostunut ruustinna koki hillitä mieltään neulonnan
kiireellä.
Äkkiä kapsahti kissa pöydälle, pannunmyssyn viereen, köykistäytyi ja
naukasi kermaa anoen.
»As!» äsähti sille rouva, sieppasi sen pöydältä ja ihan viskasi
lattialle.
Mutta silloin työntyivät toki piiat keittiöön. Nyt ei rouva enää voinut
pidättäytyä, vaan riensi niille juonittelemaan. Olivat, näet, rannassa
pakanneet pestyt pyykkivaatteet lihavan rovasti-vainajan paitaan ja
housuihin ja kantaneet niissä kotiin. Paita pullotti siinä muhkeana kuin
iso jauhokuli ja housut kuin mitkäkin näkemykset.
Siitä hän riiteli ja torui. Sukeutui taas tiukka sananvaihto.
Tulipunaisena palasi rouva lopulta huoneeseensa. Mutta illalla, kun hän
oli hyvääyötä sanoessaan suudellut pastoria hellästi, ja istui jo yksin
makuuhuoneessansa, itki hän katkerasti. Samaan aikaan seisoi pastori
oman makuuhuoneensa avonaisessa akkunassa ja tuijotti hiljaiseen
kesäiseen yöhön. Jossain vilahti yölepakon hiljainen siipi. Viirinsalko
seisoi yhä yksinäisenä ja ruispellosta kuului ruisrääkän tasainen
kurnutus. Häntä painosti. Ajatukset turtuivat. Täytyi kertanen yskähtää
ja sitte jatkoi hän ennallansa, tuijottaen hiljaiseen, yksinäiseen,
lämpöiseen kesäyöhön. Ajatuksistaan hän heräsi vasta silloin, kun rupesi
hieman syyhyttämään oikean jalan yläsäärtä.
Mutta reittänsä syyhäytettyään hän ikäänkuin virkosi, turvautui
viisauteensa; ryhtyi mietiskelemään miten oikaista ne näin vaalin edellä
kamalat luulot, että hän muka ei olisi viisas, vaan tuhma. Hän istahti
keinutuoliin pöydän ääreen ja koki miettiä. Pöydälle oli morsian
varannut häntä varten yöksi aimo tertun viinirypäleitä. Niiden vieressä
oli kaupungista lukkarin tuoma iso paketti rippileipiä. Hän maistoi
vuoroon yhtä, vuoroon toista, alkoi rauhoittua, unohti asiankin. Söi
vain, maiskutteli namusiansa, kunnes yö painui ihan syväksi ja uni alkoi
painostaa.
Hän riisuutui, ripusti sukkansa pellinnuoraan. Tuolille, sängyn viereen,
huomasi hän nyt morsiamensa varustaneen hänelle rovasti-vainajan sukat.
Oli pesuvaatteita tarkastaessaan huomannut, että pastorin sukat ovat
kantapäistä rikki. Pöndinen tarkasti sukat. Ihan ne olivat kuin Herran
lahja. Rauhallisesti toimitti hän maatamenon edelliset menonsa, kääntyi
vuoteessa päin seinään, selin huoneeseen ja nukkui Herran turviin,
sikeästi ja raskaasti kuin märkä hirsi.