Pappilassa oli nyt kesäisen puolipäivän hiljaisuus ylimmillään. Ei
piikojakaan keittiössä. Kaikki olivat heinänteossa. Renki Tuomas makasi
päivällisunta ihan keskellä pihamaata, sikeänä kuin säkki, mahallaan,
aivan kuin nurmikon pintaan litistäytyneenä, oikea käsi rentonaan ojona.
Toinen jalka vetelehti siellä takana suorana, mutta toinen oli hieman
koukussa; hattu oli mukavasti pään viereen solahtanut ja suupielestä
kihosi maukas unenvesi. Tienvieressä, selät pihamaan aidassa kiinni,
makasi revityn nurmikon porokossa kaksi isoa sikaa. Toisen kärsä juuri
tapasi toisen kippuraiseen saparoon, ja portin lähettyvillä seisoi
tiellä pappilan vanha ruuna, huuli lerpallaan, seisoi ja torkkui pää
niin nuokollaan, että se oli aivan tuossa paikassa kaulasta tielle
tipahtamaisillaan. Ei mitään muuta ääntä, ei eloa. Sakarin saapuessa
juosta piritti toki ruunan eteen pieni ison rotan kokoinen
valkean-kirjava koiranpentu, jolla oli aivan suhdattoman isot
luppakorvat. Ruunan torkkuminen huvitti sitä. Se pysähtyi ja katsoi
tovin. Pudota tipahtaakohan ruunan pää?
Ihan se huvitti. Ilosta haukahti penikka kertasen, riemastui ruunan
lerppuvasta huulesta, hypähteli, haukahteli ja tapasi iloissaan kuin
haukata ruunan huulta.
Mutta silloin tavoittaa hampsasi ruuna unisena penikka-pahaa huulillaan,
noin vain, sivumennen. Huulet lompsahtivat. Penikka säikähti ja juosta
kieri pihan halki rappusien alle pakoon, juostessaan kauheasti uikuttaen
ja erityisesti suojellen jalkojensa välissä häntäänsä, sillä tuntui kuin
ruuna yhäti sitä huulillaan hapoisi.
Mutta ruuna torkkui, torkkuen entistä unisempana.
* * * * *
Oltiin pappilan kamarissa. Virkahuone se oli samalla. Pastori Pöndinen
istui vanhassa keinutuolissa ja poltteli sitä edelläkävijänsä -- sekä
virassa että avioliitossa -- isoa hopeahelaista. Amalia oli Itse tuonut
kahvit. Oli sopinut lähettää piiat heinätyöhön. Eivätpähän olleet
silloin siinä häiritsemässä.
»Sakari Kolistaja sieltä näkyy tulevan», huomasi pastori ja ilmoitti
Amalialle, lisäten Sakarista: »Synnin tuntoon herännyt jo...»
Molemmat jäivät katsomaan Sakarin tuloa. Tämä pysähtyi toviksi ja katsoi
nukkuvien sikojen rauhallista oloa. Varsinkin kiinnitti mieltä sen
etumaisen kippurainen saparo, se kun pisti aivan toisen kärsään. Hän
tarkkasi, miten sian sierain huokuessa sen johdosta aina irvistyi auki.
Kauvan hän sitä tarkkasi. Näky huvitti häntä, herätti mielenkiintoa.
»Mitähän tuo niin pitkään tarkastaa?» arveli jo rouva Amalia uteliaana,
akkunasta Sakarin menoa katsoen ja Pöndinen ilmoitti:
»Sikoja eikö tuo katsone... Isot siat siellä näkyvät porokuopassaan
nukkuvan.»
Lopulta sai Sakari kyllänsä sen asian miettimisestä, käveli portin luo
ja ruuna kun siinä torkkui, tarkasti sen lihavuuden, painellen
sormillaan lautaslihoja. Painui niihin kuoppa. Hyvässä lihassa tuo siis
oli.
Mutta ruuna vain torkkui. Huomasi se kyllä epäselvästi, että siellä joku
paineli lautasta ja tutki lihavuutta, mutta ei se viitsinyt siitä
herätä... Tutkikoon! Tottapahan lakkaa!
* * * * *
Vanha seinäkello löi pitkään, verkkaan ja naristen kaksitoista, vaikka
viisarit jo näyttivät kahta. Mutta sen lyönti kun oli jo rovasti-vainaan
ajoilta jäänyt ajasta jälelle.
Ja jo oli Sakari Kolistajakin saanut saarnalupakirjansa ja pastori oli
hänen kanssansa puhunut sanan ja toisenkin Sanasta. Alistuvasti,
heränneen nöyryydellä, oli Sakari kuunnellut. Rouva Amalia tuli aivan
liikutetuksi. Olihan ihanaa, että hänen sulhasellansa on noin nöyriä ja
alttiita opetuslapsia. Kiitollinen hän oli sisimmässään Sakarille, ja
halusi sille jotain puhuakin ja sanoa.
Ja olihan siinä sopivaa puhuttavaakin. Ikäänkuin ohjatakseen,
saarnatyöhön valmistaakseen alkoi näet pastori puhella Sakarille:
»Saa nyt nähdä, mitenkä te, isäntä Kolistaja, siellä onnistutte, kun se
on niin surutonta ja...»
Kirjaa hän kumartui siitä keinutuolista käsin työntäisemään
pöydänreunalta keskemmäksi ja jatkoi:
... »surutonta ja heräämätöntä kansaa kun se on vielä se kansa siellä».
Mutta ei Sakari Kolistaja epäillyt. Tyynenä hän puheli:
»Ka mutta... Niin jotta tottapahan heräävät, kun minä kolkutan ja
kolistan...»
Rouva Amalian mieli oli aivan sulaa. Herkkä hän tämmöisenä
kihlajaisaikana olikin kaikelle. Vakavana, mutta osanotolla, hän nyt
puolestaan rohkaisi:
»Niin... Ei sitä pidäkään semmoisessa asiassa kuin Herran asiassa
ihmisen epäillä ja arkailla, vaan pitää vain kolkuttaa ja kolistaa
rohkeasti.»
Liikutettuna ja ujona pyöritteli Sakari hattuansa käsissänsä.
»Jaa... Niin... No... Onhan se kallis asia ... Herran asia», puuttui
pastori miettivänä tapailemaan, keinahteli mukavasti ja jatkoi:
»Jos eivät uskonnon ja ... kirkon ja uskonnon tarkoitan... Niin jotta,
jos eivät nämä kirkon ja uskonnon suuret henget, marttyyrit ja semmoiset
olisi ihmiskuntaa hereille kolkuttaneet ja kolistaneet, -- käyttääkseni
isännän omia sanoja --, niin me vaeltaisimme synkässä pimeydessä.»
»Ka... Pimeydessähän sitä silloin sekä... Ei sitä maallisella
viisaudella oikeassa pimeydessä mistään tulta raapaise», nöyrtyi Sakari
ja rouva vieläkin rohkaisi ja kehoitti.
»Niin että isäntä kolkuttaa vain ja kolistaa rohkeasti ja maailman
vainosta ja pilkasta huolimatta. Kyllä se semmoinen kolistaminen ei
sitte lopulta tyhjälle kumise.»
Mutta nyt jo olisi rouva ja varsinkin pastori suonut Sakarin lähtevän,
että he olisivat saaneet olla kahden kesken. Amalia sitä lähtöä jo
ruotsiksi pastorilta peräsikin:
»Eikö se jo lähde? Sinun saarnasikin näet on kesken kirjoituksen», näin
kaunisteli hän asiaa ja peitteli oikean kiireen syytä.
Mutta ei. Sakari vain viipyi ja puhui uskonasiasta, kunnes meni aivan
sen ytimeen: viisauskysymykseen. Mieltynyt kun oli pastoriin, niin
jotain aivan imartelevaa hän tahtoi sille sen hurskaudesta todistaa,
varsinkin kun morsian, ruustinnakin, oli kuulemassa. Niinpä hän yhtäkkiä
siinä mielessä pastorille kehasi:
»Mutta sinulle sitä ei toki ole annettu liikaa viisautta.»
Rouvan silmät lensivät ihan pyöreiksi. Seurasi pitkä vaitiolo. Pastori
aikoi hämmästyksissään aluksi jotain sanoa, mutta sotkeutui. Amalia kun
siinä vielä oli kuulemassa! Herra siunaa! Morsiamen kuullen solvaa häntä
tuhmaksi ja hulluksi! Hän yskähti kertasen lyhyesti, neuvottomana.
»Niin että ei tarvitse seurakunnan valittaa, jotta sai liika viisaan
papin», jatkoi nyt Sakari imarteluaan tyytyväisenä. Amalia punastui ja
yski.
Ja taas uusi hiljaisuus. Sen vanhan kellon verkkainen raksutus kuului
ruokahuoneesta selvästi kuin olisi se hakannut. Pastoria milteipä
tukahdutti. Papinkaulus tuntui puristavan kaulaa. Hän venytti sitä
isommaksi.
»Amalia... Rakas Amalia... Tuo kaulus kun on... Kaulaa puristaa»,
tapaili hän pulassa neuvottomana.
Mutta Sakari vain yhäkin jatkoi. Nyt se hyvitteli ja todisti:
»Se on koko seurakunnassa, varsinkin meidän vanhurskautuneiden kesken
ihan yleinen ajatus, jotta... Ei pastori ole liialla viisaudella
lyöty...»
»Herrasiunaa!» supisi jo Amalia itsekseen. Ahdisti häntäkin ja oli kuuma
sekä tukahduttava olo.
Ja taas vaiettiin. Neuvottomana nousi pastori keinutuolista, kurkisti
ovelta ruokasaliin ja vaikka tiesi, että ei siellä palvelijoita ole,
niin saadakseen morsiamensa poistumaan, valehteli sille.
»Piiatkohan ne siellä kyökissä koluavat... Sinuakohan ne tarvitsevat,
rakas Amalia?»
Mutta ei Amalia lähtenyt. Heitäpä sen käteen sulhasesi! Ties millä vielä
solvaa! Ja kun Sakari yritti vieläkin jatkaa, ehätti hän sulhastansa
pelastaa Sakarilta, kysymällä, tapailemalla:
»Tuota?... Mitä minun pitikään?» oli hän vallan sotkeutua, sai toki
sanat ja kysyi kiireessä, erehdyksessä:
»Niin että mitä se isäntä tuossa tiellä niin pitkään katsoi?»
Asia oli nyt tyyten pilaantua. Sakari näet varustautui kuvaamaan sitä
herkullista näkemystänsä: nukkuvia sikoja ja miten toisen saparo
pujottelihe toisen sieraimeen. Pastori aavisti sen ja aivan jo hätäytyi.
Sakarin poskille levisi jo tuon maukkaan näkemyksen hymy. Se leveni
suupielestä yhä alemma, valtaili jo herkullisuudellansa koko kasvot.
Sana varmaankin jo ihan kielellä pyöri. Pastori Pöndinen oli neuvoton
kuin loukkausta odottaessaan.
Mutta keksi hän toki, millä estää Sakarin sanansa sanomasta. Hän
venytteli kaulustansa ja puheli Amalialle:
»Se minun ensi pyhän saarnakirjoitukseni. Jäi sinne vinnikamarin... Jos,
rakas Amalia, kävisit ja noutaisit sen...»
Auttoi tuo sentään. Siunaillen Sakaria lähti Amalia noutamaan saarnaa ja
pastori oli sikäli pelastettu ja ryhtyi nyt ojentamaan Sakaria.
* * * * *
Vaikea oli pastorista alkaa ikäänkuin nuhdella tätä seurakunnan
hurskainta isäntää. Hän yski, kävelikin, koki löytää alkusanoja. Pulassa
johtui hän jo katsahtamaan akkunastakin. Toropaisen keskenkasvuinen
poika-rehvana näkyi ajavan työkärripahasissansa pihaan, sitoi
hevos-luuskansa aitaan, pyyhki kohtuuttoman pitkällä nutunhihalla
nenänsä ja jäi katsoa töllöttämään ylös aittarakennuksen pieneen,
puolipyöreään ullakkoreikään. Kissan poikanen siinä reiässä, näet, näkyi
istuvan ja kokevan käpälällään urkkia reiästä riippuvan nauhan päätä.
Pojan mieltä näkyi näky kiinnittävän loppumattomasti.
»Jaa tuota... Jos me», tapaili lopulta pastori. Ihan hänestä tuntui kuin
olisi jumalanpalvelusta alottamassa. Sakari Kolistajastahan, varakkaasta
isännästä ja hurskaasta miehestä riippui se, kelle seurakunnan
uskovaiset papinvaalissa äänet antavat, hänellekö vai minulle.
... »alkaisimme», sotkeutui hän jatkaessaan. Sakarin kasvoilla paistoi
vieläkin se sama taannoinen sikanäkemyksen mehevä hymy, vaikka jo tuo
alkoi raueta ja vetäytyä takaisin suupieliin ja Toropaisen poika katsoi
yhä kissanpoikaa, ylös sinne ullakkoreikään.
* * * * *
Mutta täytyihän siinä pastori-paran alkuun päästä. Hän lähti kiertoteitä
asiaan johtumaan, puheli:
»Toropaisen poika siellä näkyy... On luultavasti tullut ilmoittamaan
Hiltusen lesken kuolemasta...»
Niin päästiin alkuun. Puhelu sukeutui. Pastori johti vähä vähällä siihen
arkaan asiaan ja niin kiertoteitse siihen päästyänsä nyt jo selitteli.
»Ja mitä nyt taas minun viisauteeni tulee, niin...»
Sanat puuttuivat. Nöyränä, kristityn alistuvaisuudella, vakavalla
mielellä hän, loukkaantuneena jo sai jatketuksi:
»Kiitän taivaallista Isää ja ... jos Hän ei olisikaan minulle antanut
viisautta, niin paljon kuin niille...»
Pistellä hän jo tahtoi, vaikka tekeytyi nöyräksi:
... »niille, jotka...» tapaili hän salaisella ilkeydellä ja jatkoi ihan
myrkyllisesti: »jotka maallisella viisaudellansa ylpeilevät.»
Aivan hän kuin huokasi hurskaasti.
... »ylpeilevät ja...» jatkoi hän hartaana kuuntelevalle Sakarille,
sitte ihan yhtäkkiä pistävästi töksäisten:
»Niin... Ylpeilevät!... Viisaudellaan, jotka ylpeilevät», hän milteipä
jo juonitteli. Mutta kun hän sen juonittelunsa lopuksi aivan
voitonilolla heittäytyi keinutuolin selkämystä vastaan rennommaksi ja
alkoi, kuin maailman pilkasta muka välittämätön ollakseen, soutaa,
rupesikin Sakari häntä lohduttamaan, vakuuttaen aivan varmasti.
»Ei... ei tarvitse sinun surra sillä... Ei ole sinulle viisautta liiaksi
lykätty.»
Pöndisen pani sanattomaksi. Kasvoilla jumalan miehen hurskas rauha,
jatkoi Sakari, mairitteli:
»Koko seurakunta tietää että sinun päässäsi ei ole liikaa porsasta
pahnassa.»
Ei liikaa viisautta. Neuvoton Pöndinen katsoi kuin silmät älyttöminä.
Mutta opetuslapsi jatkoi:
»Ja papinvaalissa on päätettykin, että äänet annetaan sen hyväksi, jonka
päässä on virheetön pahnaporsas.»
Siis hänet on jo päätetty vaalissa syrjäyttää! Niin väärin käsitti
Pöndinen Sakarin puheen. Pakostakin täytyi yskähdellä. Matrikkelin
mukaan on seurakunnassa tuloja 10.973 markkaa, mutta todellisuudessa
enemmän ja juuri Sakari oli -- Jumalan jälkeen -- ollut hänen suurin
toivonsa!
Herra-avita! Pöndinen ihan huokasi. Toropaisen poikarehvana työntyi
lopultakin kansliaan, pysähtyi ihan ovenpielekseen, kokien siinä
ovipielessään pitkähihaisella kädellään ottaa hattua päästään ja
ilmoitti tervehdykseksi:
»Se meidän mökkiläisen leski kuoli... Isä käski papinkirjaan merkitä!»
Siinä oli toki hieman huoahdusaikaa Pöndiselle. Hän merkitsi lesken
kuolleeksi ja ilmoitti pojalle:
»Hyvä on.»
»Ka» tapasi poika, erehtyi pulassansa niin että käväsi sylkemässä
sylkiastiaan ja poistuessaan hihat pitkinä ilmoitti vasta ovesta ulos
päästessään jäähyväisensä:
»Hyvästi!»
* * * * *
Uusi selittely, sillä pastori koki puolustaa kipeintä kohtaansa,
suurinta aarrettansa: maallista viisautta, joka tässä tapauksessa jo
kirkollismatrikkelissakin oli arvioitu 10.973 markaksi vuodessa. Mutta
Sakari Kolistaja vain mairitellessaan kehasi omaansa ja väitti että ei
Pöndisellä ole viisautta liiaksi.
»Levollinen saat olla siinä suhteessa sielusi puolesta», todisti hän.
Aivan jo suututti. Kinattiin ihan, ei tosin Sakari, vaan Pöndinen. Hänet
oli nyt viisautensa pettänyt: erehdyttänyt väärin ymmärtämään ja vieläpä
juuri silloin, kun hän sitä samaista vihaamaansa viisauttansa nyt
Sakarin edessä puolusti. Ei ollut hän siis syyttä sitä vastaan
saarnannut.
»Kiitä Herraa, että pahnasi on siitä pahasta tyhjä!» todisti hänelle
Herran mies Sakari. Ihan se tuntui ilkkuvan. Tulipunaisena nousi jo
pastori ja tiukkasi äreästi:
»Mutta kuinka isäntä voi...?»
Ja äkkiä hän alkoi kuohuksissaan astella huoneessa, ja todistellakseen,
ettei hän mikään tuhma ja hullu ole, selitti kiivaasti:
»Minä olen kyennyt suorittamaan papintutkinnon ja...»
Hän kiihtyi selittelemään miten korkeilla arvolauseilla hän ne vielä on
suorittanut. Selittikin oikein, ainoastaan yhden arvolauseen valehteli
suuremmaksi.
»No ... noo!» tarttui Sakari vain merkitsevänä ja jatkoi hyvittelyä,
tenäten:
»Ne ovat pieniä, ne, siihen isoon pääviisauteen verrattuna.»
Ilmiriitaan oli pappi jo langeta. Voi hän toki hillitä itseänsä sen
verran, että alkoi puhua papillisesti, juhlallisesti. Solvaajan
kauheutta selittääksensä hän äkkiä lähti aivan raamatusta, alkaen
teennäisen rauhallisesti:
»Oli kerran mies, joka...»
Ihan raamatullisella mielen varmuudella hän lähti. Parannukseen hän
sillä salatulla juonittelulla koki herjaajaa johtaa, jatkaen:
... »joka tahtoi lähimmäistänsä solvata, ja...» yskähteli hän. Mutta kun
hän ehti johtua siihen kipeään kohtaan: viisausasiaan, niin tenäsi
Sakari sittenkin sitä omaansa ja vakuutti, että turhia ovat kaikki
vakuutukset; Sakari näet vain oikasi, tenäsi:
»Se mies on mies ... se joka lähimmäistään solvasi, mutta... Ei se
pastorin viisaus hänen synnistään lisäänny.»
Herrasiunaa! Pastori Pöndisestä tuntui kuin olisi Herra hänet hylännyt
pilkkaajan käsiin.
Ja Sakari ihan vielä todisti:
»Minä olen suorapuheinen mies... En minä totuutta, niinkuin kissa kerää
kierrä.»
Mutta onneksi oli toki renki Tuomas lopultakin herännyt. Unentuhjakassa
työntyi hän ovesta, hattu jotenkuten päässä, pyyhki hihalla suunsa,
jonka pielessä vielä näkyi herkullisen unen vesi, ja pysähtyi aivan
ovipieleen, sekä kysyi, mihin työhön hänen nyt on mentävä, selittäen:
»Kun pastori jo kerran on isännänvaalissa talossa...»
Ja samalla työntyi toisesta ovesta rouva, joka oli tuskaisena kuunnellut
avaimen reiästä ja tuli nyt avuksi. Yritti hän Sakarille jo puhuakin,
mutta tämä ehti ennen ja selitti:
»Tää pastori tässä tahtoo sanoa, että hän on viisaudella pilattu
niinkuin me seurakunnan muutkin syntiset, mutta minä hänelle tässä
selvän totuuden syötin.»