Sydänkesäinen kiireen työajan hiljaisuus vallitsi Sakari Kolistajankin
talossa. Väki oli hävinnyt työmaille.
Oli puolipäivä. Kukon kiekaisu leikkasi poutaista hiljaisuutta.
Kartanolla, kaikkialla tyhjää, äänetöntä. Sillan alla hautoi kana ja
valkoinen porsasparvi oli latoutunut karjapihan aitoviereen nukkumaan
vieretysten, riviin, pyllyt yhtäänne päin niin siroina kuin taiten
riviin asetetut valkoiset isot munat.
Ja samaa tyhjää tuvassakin. Penkillä, pöydänpäässä nukkui istuallaan
talon muonamies Issakainen, jonka peloittavan suuri, leilimäinen kähärä
pää oli niin kauhistuttavan pörröinen kuin mikäkin pahaksi pöyhötelty
iso villaläjä. Oli syötyään ja ruuat korjattuaan nojautunut vain ryntäät
rehellään pöytää vastaan, kallistanut korvallisensa pöydälle ja nukkui
nyt sikeästi kuorsaten, pöydälle jäänyt lusikka ihan nenän edessä.
»Ala nousta jo siitä!» äsähti kovana jo emäntä, Sakarin vaimo
Anna-Liisa, vesisankoa tupaan tuodessaan. Näkyi olevan taas äkeissään.
Eikä ihme, sillä hermostutti tuo Sakarin tila jo häntä.
Mutta ei Issakainen kuullut. Kuorsata jyrisytti vain ja nukkui kuin
pölkky.
»Hulluksi tässä jo itsekin koko miehen kanssa tulee», tuskitteli
puuhaileva Anna-Liisa itsekseen Sakarinsa asian vuoksi.
Mutta lopulta alkoi toki Issakainen tajuta, että häntä oli herätetty.
Hän heräsi, haukotteli, haparoi pöydältä lusikan, nuoli sen unisena
puhtaaksi, pisti seinänrakoon ja istahti keskemmä penkille.
Mutta siihen hän taas nukahti, nukahti sikeästi, ihan kuorsasi. Iso,
villainen pää nuokkui ja riippui kuin leili, uhkasi joka hetki ikäänkuin
pudota ja viedä raskaalla painollansa koko miehen mukaansa.
Mutta touhueleva Anna-Liisa näytti äkeältä. Porsaatkin nuo olisi ollut
leikkuutettava, mutta mihin tässä enää ehtineekään.
* * * * *
Sillä oikeastaanhan Anna-Liisaa painosti miehensä Sakari Kolistajan
odottamaton herääminen, se että Sakari oli herännyt oman vikansa
tuntoon. Sillä kuten ihminen heräämisessään pääsee synnintuntoon, s.o.:
huomaa syntinsä suuruuden ja kauheuden, ja alkaa etsiä siitä pelastusta,
niin oli Sakarikin tullut viisautensa tuntoon. Tämän nykyisen papin,
pastori Pöndisen järkyttävät saarnat ne olivat hänessä sen heräämisen
vaikuttaneet. Pelkäämättä, lujasti oli se saarnoissansa
Hebrealais-epistolan mukaan julistanut, että kaikki maallinen viisaus on
perkeleestä ja johtaa ikuiseen vaivaan ja kadotukseen ja että kaikki
asiat voidaan ymmärtää, käsittää ja selittää ainoastaan uskon kautta.
Yhdellä ainoalla rohkealla iskulla oli pastori Pöndinen siten ratkaissut
ihmiskunnan tärkeimmän ja suurimman kysymyksen: viisauskysymyksen. Ja
sen ratketessa olivat samalla ratkenneet kaikki muutkin kysymykset
uskonnon, tieteen, taiteen, urheilun, naisasian, rakkauskysymyksen ja
kaiken muun alalla, sotkuisesta Balkanin kysymyksestä Suomen
kansallisteatterin kysymykseen saakka. Koko ihmiskunnan päänvaivan oli
Pöndinen höllännyt auki äkkiä, että se laukesi kuin poikki sivallettu
viulunkieli, sillä uskon avulla ratkesi ikiliikkujakysymyskin, niin että
huoleti voitiin uskon avulla todistaa siitäkin kuulun viisaan sanoilla
jo että: »Mutta se pyörii sittenkin.»
Niin oli siis ratkennut ihmiskunnan tärkein ja kipein kysymys,
viisauskysymys. Se joka pahensi, s.o.: viisaus, oli Sanan mukaan
leikattu pois ja heitetty pois tyköä ja päähän oli sen tuhatvuotisten
humujen ja melun jälkeen jäänyt rauha ja hyvä olo kuten pahnaan, josta
meluava ja alati nälkäänsä vinkuva porsas on lopultakin pellolle
potkittu.
»Pahanhengen Pöndinen!» oli Anna-Liisa sadatellut, sillä hän ei ollut
vielä saarnasta herännyt.
* * * * *
No niin. Sillä juuri näitä pastori Pöndisen voimallisia saarnoja
kuullessaan oli Sakari Kolistaja, kuten jo sanottu, herännyt. Kuultuaan
pastorin julistavan viisauden kauheutta, oli hän alkanut tutkia
itseänsä, huomannut olevansa liika viisas, kauhistunut tilaansa, tullut
murheelliseksi ja alkanut etsiä apua ja pelastusta.
Niin: viisaudentuntoon hän oli tullut. Rehellisesti, nöyrästi kuten
ainakin viheliäisyytensä tuntoon herännyt, tunnusti hän nyt maailmalle,
että hän on liika viisas. Ei hän enää sitä vikaansa keneltäkään
salannut, ei yrittänyt sitä lievennellä, ei kaunistella, sillä hänen
heräämisensä, viisaudentunnon synnintuntoon tulemisensa oli todellista,
ei ulkokullaista. Turhia olivat ystävienkin lohdutukset. Turhaan koetti
hänelle vakuuttaa se ja se lohduttaja, sukulainen ja muu, että hän ei
ole liika viisas, tuskin kylliksikään viisas -- s.o. kylliksikään
syntinen, -- ja että häntä ei siis viisauden takia uhkaa helvetti ja
ijäinen kadotus. Sakari Kolistaja ummisti heille korvansa, ei sallinut
viettelijöiden nukuttaa häntä uudestaan suruttomuuden uneen vaan todisti
heille:
»Ei... Ei sillä ... pastori Pöndinen on viisas mies.»
Sopi sen saarnoja ja sanaa siis uskoa, sen jos kenen. Ja entistä
nöyremmin etsi hän apua ja parannusta. Totisen kristityn
alistuvaisuudella ja rehellisyydellä tunnusti hän, että hän on kauhein
luoduista, että hän on suurin syntisistä ja tuomituista, että hän on
liika viisas.
Perkele, niin hän tunnusti, on pettänyt Luojan. Salavihkaa, Luojan sitä
huomaamatta, on se antanut hänelle liiaksi viisautta. Siitä hänen
surkeutensa. Helvetti on jo avoinna häntä odottamassa.
Kamalaa! Ja apua ei, ei mistään! Ystävät ja sukulaiset ja kaikki
lohduttajat olivat hänen suhteensa avuttomia, sillä mitäpä asia sillä
parani, että he asiaa koristellakseen keskenänsä kuiskailivat, että
Sakarin viisaudentunto on muka luulosairautta.
Ja niin synkistyi ja synkistyi Sakari, tehden joskus jonkun sangen
omituisen teon, josta voitiin sanoa, että sen suorittajan on todellakin
täytynyt olla liika viisas, eikä ainoastaan jokapäiväisen viisauden
mies.
Niinpä oli hän kerrankin Anna-Liisan poissaollessa ruvennut täyttämään
tupaa vedellä. Ämpärillä oli hän koko päivän kantanut vettä katolle ja
sieltä kaatanut sen savutorven kautta tupaan. Toisen kerran oli hän
palkannut väkeä vaihtamaan vettä; kaivosta oli vedättänyt vettä jonkun
kilometrin päässä olevaan järveen ja järvestä kaivoon. Eräänä päivänä
taas hän oli ilkoisen alastomana istahtanut katonharjalle veisaamaan,
ilmoittaen olevansa David Israelin kuningas. Erittäin oli häntä
huolestuttanut se, että heidän metsälampensa syttyisi näin kuumana
kesänä tuleen ja niin palaisi kalavesi. Hän oli koettanut palovakuuttaa
lampea, mutta vakuutusyhtiöiden asiamiehet eivät olleet suostuneet. Hän
oli silloin ainakin varannut palosammutuskojeet lammin rannalle ja
vedättänyt saavillisen vettä valmiiksi tulipalon varalta. Ja paljon
muuta semmoista, jossa ilmeni selvä yli-inhimillinen viisaus.
Ja niin oli hän elänyt ja julistanut vikaansa, liikaviisauttansa
sanoilla ja todistanut sitä teoilla. Sukulaiset kehoittivat vaimoa,
Anna-Liisaa silloin toimittamaan Sakarin hullujenhuoneeseen
hoidettavaksi. Ja sitä se Anna-Liisa itsekin mieteksi, mutta asia vain
jäi; maksamaankin se olisi siellä hoitaminen tullut ja lisäksi oli
Sakari rauhallinen. Ei tarvinnut pelätä, että se tekee pahaa. Usein se
juttelikin vielä niin tavallisen, vaatimattoman viisaan tavalla, että ei
olisi mitenkään voinut luulla että mies onkin itse asiassa oikea
viisauden ylimys ja kuningas, liika viisas.
Ja niin olivat asiat jatkuneet. Koki Anna-Liisa toki kotona parannella
Sakarinsa päätä. Vanhan hyvän tavan mukaan, oli hän silloin turvautunut
oman metsäkylänsä viisaiden ja tietoniekkojen apuun; Sakaria oli
kupattu, hierottu ja lyöty suonta, mutta mikään ei ollut auttanut. Sillä
kun vaimo oli toivorikkaana niiden jälkeen Sakarilta kysynyt, että
»yhäkö se jomottaa?» niin alakuloisena oli Sakari vain vastannut:
»Yhä.»
* * * * *
Mutta niinkuin synnintuntoon herännyt alkaa herättää muita, kehoittaa
heitä kavahtamaan syntiä, että eivät joutuisi siihen vaivan paikkaan,
niin oli Sakari Kolistajankin laita: Viisautensatuntoon herättyänsä,
tultuaan tuntemaan viisauden kauheuden ja oman viisautensa suuruuden,
heräsi hänessä halu saarnata muillekin viisautta vastaan, kehoittaa
ihmisiä sitä kavahtamaan, kuten ainakin perkeleen anninta, että eivät
joutuisi samanlaiseen vaivan tilaan kuin hän. Hänellä oli melkoinen talo
ja, kuten sanottu, kiire työaika oli kuumimmillansa, mutta uuden asiansa
takia oli hän nyt luopunut talosta, pellosta, karjasta ja vaimosta,
Anna-Liisasta, ja olisi luopunut lapsistakin, jos hänellä niitä olisi
ollut. Rakkaudesta muita, viisauden vaivaamia kohtaan hän saarnata
tahtoi.
»Saakoot ne pahan porsaan pois pahnasta!» oli hän niille avun viemisestä
huolehtiessaan sanonut ja niin oli hän nyt matkalla hakemassa
saarnalupaa.
Sillä tämä uusi pappi Pöndinen, tämä hänen herättäjänsä, joka saarnasi
inhimillistä viisautta vastaan, oli todellakin heti ensiaikoinansa
ihastunut Sakarin hurskauteen, niin että oli luvannut antaa hänelle tuon
saarnaluvan. Oikeastaan hän oli kehoittanut Sakaria antautumaan
saarnatyöhön. Sillä ratkaistuaan kerta suuren viisauskysymyksen halusi
hän levittää tuon ratkaisun tuottamaa siunausta kaikille ja jokaiselle.
Sakarin etäisestä metsäkylästä ei ollut vielä ehtinyt pappilaan asti
tietoa siitä, että Sakari oli jo herännyt niin syvästi, että
peittelemättä tunnusti jo maailmalle sen kauheuden, että hän on liika
viisas.
Se siitä. Joku sana toki vielä seurakunnan kirkollisista oloista.
Sillä kuten tietty, oli tämä nykyinen uusi pappi Pöndinen, oikeastaan
apulaispappi, armovuosien saarnaaja. Seurakunnan enemmistö tunnusti
niinsanottujen vanhurskautuneiden uskonsuuntaa. Äsken kuollut rovasti
Pöyhönen oli aikoinaan kitunut apulaispappina vuosikymmenisen, mutta
jouduttuansa armovuosien saarnaajaksi tähän isoon pitäjään, oli hän
herännyt, liittynyt vanhurskautuneisiin, jotka enemmistönä ollen olivat
hänet äänestäneet rovastiksi. Hän oli nainut entisen papin tyttären
Amalian, ja nyt kuollessaan jättänyt yli satatuhatta puhtaassa rahassa,
lisäksi suuren puustellin talouden, kuusikymmentä lehmää ja kymmenen
hevosta, talous- ja huonekalut, ison hopeahelaisen piipun, kaksi
saarnakirjaa ja terveen lesken. Ei hänkään ollut saarnoissaan
inhimillistä viisautta ylistänyt, mutta ei hän toki ollut sitä vastaan
saarnannut niin kiivaasti kuin tämä hänen leskensä armovuosien
saarnaaja, pastori Pöndinen. Se kiivaus, se järjen ja viisauden viha,
oli oikeastaan Pöndisessä, kuten hän selitti Euroopassa äskettäin
raivonneen järkeisuskon, ratsionalismin synnyttämää reaksioonia,
nousemista tuota synnillistä järkeisuskoa ja sen lähdettä: ihmisjärkeä
ja inhimillistä viisautta vastaan.
Semmoinen oli Sakari Kolistajan herättäjä, pastori Ruudolf Pöndinen,
eikä hänellä ollut syytä katua sitä, että oli hylännyt viisauden;
seurakunnan enemmistön äänistä oli hän nyt varma. Lisäksi oli hän jo
kihloissa edeltäjänsä rikkaan lesken Amalian kanssa, joka, ollen
hurskautensa lisäksi taloudellinen ihminen, oli tähän nuoreen pappiin
mieltynyt etenkin siitä syystä, että oli huomannut hänet viisaaksi ja
toimelliseksi mieheksi, semmoiseksi, joka ei etsi mitään maallisen, s.o.
synnillisen ja katoavan viisauden kautta, vaan iäisen kautta ja sen,
joka on Herrasta.
Ja juuri kihlajaisten jälkeisenä päivänä saapui nyt Sakari Kolistaja
noutamaan saarnalupakirjaa, lähteäksensä sitte ja hajotaksensa kaikkeen
maailmaan, siellä saarnatakseen viisautta vastaan ja tunnustaakseen oman
liika-viisautensa, sekä todistaaksensa sen kauheuden.