kaula ja leuka valakeet kun vasta lypsetty maito, mutta sen posket
ol' punaset kun äsken mualattu herrastalon veräjä. Ja hiuksesa
ol' keltaset, kähärät ja niin pitkät, jotta ne ois riittännä
vaikka markkina-suitiks. Se kun nauro ja usseisthan tuo naurokii
tulivat muuttii hyvälle tuulelle. Sen huulet ol' vielä punasemmat
kun lautamiehen lakkatanko ja se tuas ol' punanen kun punasimmat
housunnauhat. Hampaat sillä ol' valakeet ja vahvat, jotta njillä ois
voinna vaikka nauloja pureksia.
Kulukiissaan otti se niin pitkiä askeleita, jotta se ois piisanna
vaikka herrassyötingin ruskealle orriille. Ja kun se leikki ja
hulluttel pikkutyttöin kanssa ol' se vikkelä kun kissanpoika. Minä olin
sillon laps, mutta Myllysen Heikki, muistattahan työ sen nahkapoika
toverin, se sano että kun sitä tanssi sen Maijan kanssa, tul' sitä niin
hyvilleen, jottei ois tiennä mistään mittään vaikka oisivat iskennä
kirveellä piähän. Voimia sillä ol' kun hevosella ja työ suju sen
käsistä jotta aivan ihmeekseen kahto. Lautamiehen Kusti niitti kauroo
niin että hik piästä tippu, mutta Maija se kokos niitokset, sito ne
lyhteiks, pan' kuhilaille ja sitte nauro se ja sano: "Eikös se sinun
nuskatuusas jiännä tuonne pientareelle, käväseisimmähän hakemassa sen
tässä outtaissan."
Mitehää lienöökään hoitanna elukoita, mutta hyvin ne pöyhtyvät ja
lissääntyvät. Lampaat saivat kolomosia ja lehmät kaksosia ja yhtenä
talavena kertovat ne sen narranneen kukonnii munimaan, mutta ei sunkaan
siinä puhheessa ollunna perree. Kerta ol' iso, musta härkä vimmastunna
ja häntä pystyssä hyppi se, möyrys ja tonki muata sarvillaan. Lautamies
pistäys hätäpäissään vaunuliiteriin pakkoon; siellä se sitte seiso,
tirkist oven raasta ja huokail: "Herra isä! Herra isä!" Ja rengit
livistivät yliselle ja vakkuuttivat jotteivät hyö pelännä, vuan
arvelivat että jos sillä Sonnilla hyvinnii on se "veskauhu", niin ei
sitä oo hyvä männä lähelle, se tauti kuuluu tarttuvan.
Sillon sattu Maija kulukemaan siitä sivute jauhovakka kainalossa ja
kun se näk' härän raivoovan, juoks se sen luo, löi turpaan ja sano:
"Mikä sinut on villinnä, Sonni? Asetuhan tok' jo!" Ja sitte se otti
sitä sarvista kiinni ja talutti navettaan. Ja uskottako työ kun tuo
härkä heittiö ei muuta kun sivel vuan turvallaan sen hametta ja
möyrys: "mu... u... uh", ihan kun ois tullunna iloseks nähessään tyttö
heitukan, sekkiin niät.
Alussa kun se tul' talloon käv' lautamies hyvin usseist navetassa
katastamassa elukoitaan. Lystintä siitä ol’ seistä ja raaputella sitä
lehmee, jota Maija lyps ja sillä tavalla kuluk se Maijan perästä
tehtaalta tehtaalle ja hyvittel lehmiä ja kahtoo tuijotti tyttöön siks
jotta ukkopahhuuksen silimiä rupes ihan huikasemmaan.
— Kovinpa ne lehmät oovat tullunna sinusta hyviks! sano lautamiehen
emäntä miehelleen ja kahto kierolla silimällä Maijaan.
— Eukkosein, minä kirjotutin ihten elläinsuojelusseuraan viime
käräjissä, puolustaite lautamies.
Mutta kerta kun minä olin navetan ylisellä heiniä hajottelemassa ei
ukko jaksanna ennee hillitä ihteesä vuan isk käsvartesa tytön kaulalle
ja suuvella moiskautti sitä.
— Hyipä tok, isäntä! sano tyttö ja sylykäs. Oisin minä uskonna
hyvvyytennä suutelemattannakkii; ja jos että vuan pysy poikessa tiältä
navetasta niin minä sanon emännälle.
Sitte rupesivat nuoret herrat hänen poikasa tekemään tikusta asiata
navettaan, korjailivat kytkyviä ja laittelivat pahnoja sillon kun Maija
ol’ siellä. Ja mitä siellä tapahtu, sitä ei tiijä kukkaan, mutta kerta
tul' Puavo navetasta ja ol’ niin punanen toiselta poskeltaan ja sen
perästä ei ne ennee välittännä tytöstä.
Sitte tul' suluhasia lautamiehen Lotalle. Olhan se rikkaan talon poika
ja sen isä ol’ sanonna lähtiissä että: "tie nyt parastas, ja elä tule
kottiin ennen kun oot voittanna sekä Lotan että Lotan isän syömmen!"
Huhuttiin niät että Lotta sais kolomekymmentä tuhatta myötäjäisiä ja
kaks kertoo niin paljo sitte kun Herra kuhtuu vanahukset luokseen.
Suluhanen ol’ hyvin kommee ja reipas herrasmies. Sillä ol’ viiksetkii,
pitkävartiset suappaat, tohvelinen piällysnuttu ja kaikin puolin ol’
se kun ainai herrat. Sen silimät pyörivät piässä kun näk miten hyvässä
kunnossa talo ol’ ja miten paksut hoppeelusikat ol'.
Mutta kun se näk Lotan, rykäs se ja ruapas piätään ja kahto niin
pahoillaan ja vakavana pöyvän jalakoin. En minä taho moittia tyttöö,
sillä eihän se ollunna toissilimä eikä viäräsuukaan ja sillä ol’
kerrassaan hyvä maine, sillä kukkaan ei ollu virkkana hänestä
pahhoo sannoo. Mutta se kahto kieroon, niin että kun sen pit kahtoo
suluhaseesa tähyst toinen silimä leipähäkkiä ja toinen kissoo, joka
makas uunin alla. Eikä tuo ollunna ruumiiltaankaan juur minkään
näkönen, eestä se ol’ suora kun lauta ja takkoo viärä kun rokotiil.
Kävhän tyttö parka minun siäliksein, sillä eihän se ollunna ite ihteesä
tehnynnä, mutta se ol’ kaikin puolin vähä vikkainen ja minkähän laiset
lienöö sen jalatkaan ollunna, liekkö toinen ollunna pitemp ja toinen
lyhemp, mutta kyllä se vuan liikkas.
Kun siinä ol’ sitte ryypitty muutamia ryyppyjä, tul' suluhanen oikein
hyvälle tuulelle, istuutu Lotan viereen sohvan kannelle ja koetti
huastoo rakkauvesta mutta eihän siitä tullunna mittään.
Sitte tul' Maija lypsyltä ja het minä huomasin mitenkä suluhasen syön
alako sykkiä. Ja se kalapen ja punastu, eikä tiennä minnekkä ois
pitännä kahtoo. Voi peijakas, kun tuo Maija kuitennii on pulska! Selekä
sillä ol’ suora kun lauta, käsvarret pyöreet kun survin, lantijot
levveet kun sakastin ovet ja rinnaltaan ol’ se pyöree kun kualin kupu
ja silimät loistivat ja sätteilivät kun timantit. Minä oon ollunna jos
jossai Heinäveellä, Ylivieskassa, Kajjaanissa ja kaks kertoo Kuopiossa
vuan en minä oo nähnynnä ennen tuon laista tyttöö, en tottasen
millonkaan!
Sitte rupes se suluhaseks aikova — Juonaksekshan sitä haukuttiin —
käymään yhä tihheemmin talossa ja joka kerran viipy se yhä kauvemmin
ja kauvemmin kujassa nisuissaan ja valjastaissaan hevosta, navetta kun
niät ol’ aivan siinä vieressä. Kerta kun minä tulin navettaan ol’ se
parasta aikoo suutelemassa Maijoo. Ja Maija se seiso vuan jäykkänä kun
kirkonseinä ja anto vuan suuvella.
— Kylläpä sinä oot hyvä luatunen, sinun laisia pitäis kaikkiin tyttöin
olla!
— Hävetkee tok, herra! vastas Maija. Siälistä minä sen tein enkä
mistään muusta, kun työ raukka että voi suaha oikeeta muiskua tuolla
huoneessa.
Kyllähän Juonaksen aatokset pyörivät Lotassa, mutta silmät ne
seurasivat yhä Maijoo. Kun emäntä huomas tämän, pist se Maijalle
uolunsetelin katteen ja käsk muuttoo. Ja 24 päivänä Lokakuuta ol’
Maijan vuatekirstu porstuan rappusilla ja Maija ite navetassa sanomassa
hyvästiä elukoille, se kun niät rakast niitä niin paljo.
Samassa kuulu jytinätä muantieltä ja Juonas tul' ajjain ruskeella
orrillaan ja linjaarinrattailla. Tapasa mukkaan, sijottuaan hevosesa
kujjaan pujaht se kennenkään huomoomata navettaan.
Maija ei älynnä sen tulloo. Se kuluk siellä tehtaalta tehtaalle,
sylleil ite kuttai lehmee ja kyyneleet tippu sen silimistä.
— Voi voi Heluna piikoin, nyt meistä tulloo ero, Maijas ajetaan pois
sinun luotas, vaikka se on kokenna hoitoo sinua niin kun on osanna,
eikä oo tahtonna tehä pahhoo kellekään... Mustikki riepuin, kun ne
uuvet tulijat arvoisivat ies lypsee sinua hellävarroin, niin niin
piikain... ethän sinä oo oikein terve... Muu... muu... Tähikki ja
Sunter... enhän minä taho teille pahhoo, vaikka isäntäväkennä ovat
minulle niin kovia... Entäs Omenain, sinä raukka poijit kohta ja Maijas
tahtos niin mielellään auttoo sinua, vuan... Hyväst Sokur', hyväst
Kirjakko kultain, onko teilläi ikävä...
Kauvemmin ei Juonas malttanna olla vait, se tul' hiljoo Maijan luo ja
sano:
— Päivee Maija!
Maija säpsäht ja pyihkäs kässelällään kyyneleet silimistään.
— Päivee, päivee, mittees se herra nyt on tuas vailla?
— Mitteekö minä oon vailla... Maija... Maija, minä oon sinua vailla,
Maija... minä tahon sinut vaimoksein...
Maija purskaht itkuun.
— Pilikkoo että sua minusta tehä, siks minä oon liika hyvä ja
vaimoksenna oon liika halapa. Ja johan teillä on morsian.
— Eipä ookkaan. Vähällä tosin ol’ Lotan rahat kietoo minut paulohisa,
mutta heräs tok tunton oikeella ajjalla. Ja siitä täytyy minun kiittee
sinua Maija. Niän että sinulla on hyvä ja hellä syön ja nyt tiijän
panna arvoo sille enemmän kun kullalle...
Maija herkes itkemästä, kahto häntä silimiin ja sano iänellä, joka
kajaht kun "Hoosianna" kirkossa:
— Tarkotatko toellai mittee sanot, Juonas?
— Sinä eppäilet minua, Maija... eihän oo ihme, että sitä tiet,
vuan minä pyyvän sinua... luota minnuun Maija... ja jos en pie
sanojan niin suatan vaikka kuolla tähän paikkaan... En tie sinusta
pilikkoo... rakastan sinua... tahon sinut omaksein... tahon tehä
sinut onnelliseks... antoo sinulle lehmiä, joita et tarvihe jättee
millonkaan, joita suat hyvitellä ja hellitellä... ja Maija ehkähän oot
sitte hellä minullekin!...
Juonas ojens käsvartesa ja Maija vaipu hänen sylliisä
— Mutta mittee vanahempas sannoovat? kuiskas Maija.
— Äitin on yhtä hyvä kun sinnäi ja minä tiijän jotta se ossoo panna
arvoo hyvälle syömmelle; sitä et tarvihe pelätä. Äitistän suat sinä
hyvän ystävän.
— Juonas! huuvaht Maija ja kieto lujast kätesä sen kaulalle ja kahto
hänneen silimillä, jotka ol’ enemmän arvoset kun talot ja piäomat.
Ja vasikat nostivat päitään heristivät korviaan ja ynisivät: "pu...
uu... uh". Elukatkii ilohtivat Maijan onnesta.
* * * * *
Ja minä olin koko ajan piilossa lampokarsinassa ja näin ja kuulin
kaikki.
Vähä aikoo sen perästä kun minä katon ulos navetan luukusta näin minä
Maijan istuvan Juonaksen vieressä linjaarinrattailla ja vuatekirstu ol’
takana. Maija nauro ja Juonas kiireht hevosta. Ja ilosia ja onnellisia
ol’ hyö kumpikii.
Lovisa mamseli.
Usein olen miettinyt minkähän lainen maailma olisi, jos kaikki —
ylhäiset ja alhaiset — hoitaisivat tointaan niin hyvin kuin Lovisa
mamseli.
Ehken-ei se olisi niinkään hyvä: Maailmassa tulisi niin mainio olla
että kaikkeen hurskaammatkin unhottaisivat ikävöidä täältä pois;
unhotettaisin valkeasiipiset enkelit mustien harmaapäisten tähden.
Lovisa mamselin sydämmessä oli särkynyt jotakin jo silloin kun hän
oli aivan nuori. Hän oli niin terve, niin vahva ja peräti iloinen;
hänen sydämmensä sykki niin kiivaasti ja pienellä rumaan, vasikannahka
kenkään puetulla jalalla löi hän yhtä kiivaasti tahtia. Ja hän lauleli
ja rallatteli sitä innokkaammin kuta sukkelammin sukkula lensi. Ja
sitte rakensi hän hiljaa, onnellisena ja kenenkään huomaamatta sen,
joka sitte särkyi.
Hän rakensi pienen kauniin yksikerroksisen talon koivujen ja lehmusten
suojaan, hän rakensi kodin, rakastavaisen naisen väsymättömän käden
järjestämän kodin. Ja kodin uros oli suuri, päivettynyt terveydestä
ja onnesta säteilevä olento. Kun hän tuli työstä, iloitsi hänen pieni
vaimonsa tulostaan ja kun läksi taas heitti hän häneen lämpimiä
silmäyksiä. Ja hän näytti niin tyyneeltä, hyvältä, miehekkäältä ja
uskolliselta nojatessaan päätään vaimonsa polveen. Tämä pieni vaimo oli
Lovisa mamseli itse, ja hän oli... no niin, se nyt on yhdentekevä kuka
hän oli; nuorista lämmin-sydämmisistä tytöistä on se sama pukeutuiko
hän univormuun eli siviilipukuun.
Mutta sitte murtui kaikki yhtenä päivänä. Pieni yksikerroksinen talo
raunioittui perin pohjin, koivut kuivuivat ja koko onnela särkyi
pirstaleiksi ja suru valtasi sen haltiattaren.
Ei ollut myrsky, ei salama eikä tulipalokaan, joka tuhon teki. Eihän
ne voi mitään sille kodille, joka oli rakennettu kaipaavassa tytön
sydämmessä. Se oli vaan valkea pehmeä naisen käsi, joka vei rakkaat
päivettyneet kasvot Lovisa mamselilta.
Kaikista haavoista ovat sydämmen haavat kipeimmät, sillä koko maailma
on sairaala ja kaikki säälimättömät sormet koskevat siihen ja sekä
ystävät että viholliset vaativat vielä lisäksi että täytyy olla
hyvinvoivan ja iloisen näköinen.
Lovisa mamseli tiukensi haavansa siteitä ja nautti naisen puoleksi
verta vuotaneen sydämmen tavallista surullista iloa siitä ettei
ainakaan maailma saanut nähdä kyyneltäkään. Kaikista vähin — hän.
Sitte tuli hän Rissasen perheesen. Siellä oli parasta aikaa
syntymäpäiväkestit, leikittiin, iloittiin ja nautittiin ja tuskinpa
lie kukaan huomannut tämän uuden emännöitsijä-neidin tuloa. Hiljaa ja
ääneti tervehti hän uutta isäntäväkeänsä, hiljaa ja ääneti meni hän
huoneesensa, heitti pois mustan villasen pukunsa ja otti pumpulihameen
päällensä. Hiljaa ja ääneti tuli hän keittiöön aivan parhaasen kahuun
pelastaakseen, neljä suurta kunnon kananpoikaa, jotka sellaisella
oudolla, epäluulonalaisella kärskyllä ilmoittivat että ne olivat
saaneet kylliksi talon lieden kuumista liekeistä.
Hyvät naiset ja parhaimmat meistä miehistä palvelevat aivan erilailla
vieraita ihmisiä. Jos meillä miehillä ei ole mitään tulevaisuuden
toiveita itsemme suhteen, niin silloin tulemme huolimattomiksi ja
välinpitämättömiksi ja työ tulee huonoa, jos ei vaan meidän oma etumme
ja onnemme hymyile houkuttelevana vaivan takana. Mutta naisista ei
ole yksikään niin alttiiksi antautuva ja uhrautuvainen kuin juuri ne
jotka ovat heittäneet hyvästinsä elämän iloille ja tietävät etteivät
he enää koskaan saisi mitään siltä vaatia. Monen voimat loppuvat tässä
sielun taistelussa kohtaloa vastaan, mutta ne, jotka ovat voitollisina
kestäneet koetuksen, ovat myöskin ymmärtäneet etteivät he löydä muualla
iloa kuin enkelien luona taivaassa ja sentähden ovat he nähneet
parhaakseen aloittaa laupeustyönsä jo täällä. Onnellinen se koti, joka
saa tällaisen enkelin alituiseksi vieraakseen!
Lovisa mamseli mieltyi hyvin Rissasen perheesen; hänen ahkerat kätensä
ja valvovat silmänsä tuottivat siunausta taloon, ja kohta ei voitu
ymmärtää mitenkä ennen oli tultu toimeen hänettä. Harvoin kiiteltiin
häntä sanoin, mutta kun rouva Rissanen yhä omintakeisemmin liittyi
häneen ja uskoi hänelle yhä enemmän ja enemmän perhe-salaisuuksiaan,
kun pienet käsivarret kietoutuivat hänen kaulalleen ja pieniltä
punaisilta huulilta kuului jyrkkiä vastaväitteitä ettei kukaan muu kuin
"täti Lovisa" saanut auttaa, silloin oli hän mielestään kyllin palkittu.
Kun kauppias Rissanen tuli kotiin joltakin matkalta ja pöytä oli
katettu niin hyvin kuin arkipäivinä kannatti ja kauppias oli sekä
nälkäinen että väsynyt. Mutta hän näytti rauhattomalta ja käänteli
kalalautasta eikä voinut ruveta syömään lihapullia, vaikka sekä
vaimonsa että lapset olivat häntä hyväilleet, ennen kun hän näki
kalpeat ystävälliset kasvot ylös kammattuine hiuksineen ja sai puristaa
hänen laihaa, karkeaa kättänsä ja sanoa tavallisen kohteliaisuutensa:
"Päivää, neiti Lovisa, kuinkas voitte?"
Sitä mukaa kuin rouva Rissasen hiukset harmentuivat, kauppias lihoi ja
paksuni, Lovisa neidin iho kellastui selkä kumartui, kasvoi talossa
joukko reippaita tyttöjä ja poikia, joista useimmat eivät muistaneet
sitä aikaa, jolloin "täti Lovisa" ei ollut vielä siellä. Oli aivan kuin
heillä olisi ollut kaksi äitiä; ja koska äiti Rissasen täytyi seisoa
edesvastauksessa sekä Jumalan että ihmisten edessä siitä ettei hänen
lapsistaan tullut villikissoja tähän maailmaan, tapahtui toisinaan
että pienokaiset saivat maistaa "koivurieskaa", mutta Lovisa mamseli
oli itse hellyys ja tässä tapauksessa oli paljon mahdollista että
pienokaiset rakastivat häntä enemmän kuin itse äitiä.
Kaikkeen tiesi hän neuvon. Hän tiesi miten parhaiten voi säilyttää
tuoreita aineita. Hän tutki kanojen sieluelämää ja otti selvän siitä,
minkätähden ne munivat vesimunia ja oikkuilivat hautoissaan. Hän
osasi niin mainion hyvästi ottaa pois viinitäppiä pöytäliinoista ja
tiesi minkätähden vasikat eivät viihtyneet hevoishaassa. Ja kun renki
Taavetti tuli kotiin metsästä, jossa hän oli loukkautunut ja saanut
suuren haavan oikeesen silmäänsä, huusivat piijat ja lapset, rouva
Rissanen oli vähällä pyörtyä eikä kukaan tiennyt mitä piti tehdä,
silloin tarttui pieni, laiha, varma käsi toimeen, pesi haavan ja sitoi
sen liinariepuihin. Ja pöydässä otti hän pienimmät palat itselleen ja
talon pimeimmissä nurkissa oleksi hän aina.
Lovisa mamseli oli valvonut pienokaisten kanssa kun "heillä oli
hammastauti". Hän oli itkenyt heidän kanssansa latinan kieliopin
tähden, joka oli niin kauhean vaikea ja ihaillut heitä kun he
puoliääneen lukivat saksalaisia runoja. — Sitten seurasi jotenkin
rauhallinen aika.
Mutta sitä ei kestänyt kauan, Myöhällä maata ruvetessa hiipi pikku Elsa
hänen luokseen ja kuiskasi: "Onko täti aivan yksin?" Ja silloin alkoi
taas ikävä aika, sillä torstaina matkustaisi tohtori Talvi pois ja...
— Niin, niin, vanha tohtori on tullut kotiin ja nuori taitaa olla nyt
vapaa virantoimituksesta...
— Niin on, mutta täti, hän.... hän ei ole sanonut mitään, ei kerrassa
mitään...
— Oi lapsi kulta, mitäs tohtorin pitäisi sanoa? sanoi Lovisa neiti ja
näytti veitikkamaiselta. Mutta sitä ei Elsa voinut nähdä, sillä he
istuivat hämärässä.
— Oi, täti Lovisa... ja pikku Elsa itki aivan niin kuin silloin jolloin
hän sai uusia hampaita. Tuntui niin kuin se olisi tapahtunut eilen!
Elsa oli aina ollut hyvin tulinen.
— Vai niin, vai sillä lailla sinun asiasi ovat. Sanon sinulle,
Elsaseni, niin paljo ymmärtää vanha täti Lovisa, että tohtori tulee
kyllä takaisin, ja sitte... sitte kaipaamme sinua täällä kotona.
— Niinkö luulet, täti, niinkö luulet? Mutta jos hän ei tule, niin
silloin saat kantaa Elsasi kirkkomaalle, niin, niin, aivan varmaan,
täti!
Lovisa neiti hymyili. Oi, pikku Elsa ei tiennyt kuinka paljo naisen
sydän voi kärsiä.
Mutta tohtori palasi, ja suuteloita vaihdettiin lehtimajassa ja
sormuksia suuressa salissa ja kohtapa oli hääpukukin valmis. Ja Lovisa
neiti sanoi kyökkipiijalle: "Jos vaan sinä poltat paistin sillä aikaa
kun minä pistäydyn panemassa mustan puvun päälleni niin armahtakoon
luoja sinua silloin!" Ja viiden minuutin perästä seisoi hän salin
ovella, harmaapäisenä ja kumaraselkäisenä, mutta punakkana ja lämpimänä
ja katseli Elsaa, jonka hän itse oli pukenut morsiameksi.
Ja Elsa tunkeutui koko hääjoukon läpi täti Lovisan luo, syleili häntä
ja tahtoi antaa hänelle lasin juodakseen maljan hänen kanssaan. Ja
Lovisa neiti kuiskasi innokkaasti morsiamen korvaan.
— Mitä neiti Lovisa sanoi? kysyi sulhanen jälkeen päin.
— Oi ei mitään...
— Sanoipaan, Elsa, minä tahdon kuulla hänen vanhan, lämpimän sydämmensä
yksinkertaisen onnentoivotuksen.
Morsian nauroi:
— Niin, sanoihan hän: "oletko hassu, lapsi! Samppanjaa minulle! Minulla
on vielä viiniä täällä uuninreunalla."
Ja Elsa matkusti pois; nyt tuli poikain ja "pikkutyttöin" vuoro
hiipiä Lovisa neidin luo keventämään sydäntään. Ja kerta oli Eero,
sydänkäpynen, hän oli jo ylioppilas, käyttäytynyt niin pahasti
kaupungissa käydessään, ettei hän uskaltanut mitenkään puhua siitä
isälle eikä äidille ja asia ei selvinnyt ennenkun Lovisa täti
antoi hänelle säästöpankkikirjansa, jotta hän sai mennä jälkiään
suorittelemaan.
— Vannon, täti, että saat ne kerta takasin!
— Jopahan toki, lemmittyni; minä olen saanut ne kaikki tässä talossa,
joka ainoa penni on isäsi rahaa!
Ja sitte tulivat, niinkuin mainittiin, pikkutytöt, supattivat ja
sipattivat ja itse kullakin heillä oli surunsa. He itkivät aivan
hillitsemättömästi ja uhkasivat heittäytyä jo kuolemaan. Ihan kuin Elsa.
Mutta kaikki päättyi hyvin. Ja pari heistä sai heti "sen ainoan, jota
he voivat rakastaa koko maailmassa", toiset eivät saaneet juuri häntä,
mutta muita oikein kunnon miehiä; ja hyvähän se oli niinkin, sillä ei
sitä löydy kun silloin tällöin joku sydän maailmassa, joka on niin
kauhean itsepintainen ettei huoli muita kuin "sen yhden ainoan". Sitten
kuoli kauppias ja neiti Lovisa seisoi ja taputti hänen suurta ruskeaa
kättänsä, silloin kun vainajan luona ei ollut ketään muita, jottei hän
ollut kenenkään tiellä. Hän pani kirjan hänen leukansa alle ja pari
lanttia silmäluomelle niin että sekä suu että silmät painuivat kiinni;
ja paremmasti ei voi ruumista laittaa, kuin kauppias oli laitettu.
Mutta aika kului ja viimein kuoli myöskin isoäiti, ja Lovisa mamseli
johti hiljaa ja ääneti kaikki talon toimet ja itse laittoi hän
hautajaisetkin. Ja ainoastaan illalla, kun työt olivat tehdyt ja
kaikki menneet levolle, valvoi hän huoneessaan, painoi harmaan päänsä
tyynyihin ja itki katkerasti, hillitsemättömästi — rakkainta ystäväänsä.
Sitte saatiin ruveta ompelemaan kätkyenpeitteitä ja lieventämään tuskaa
kuin pienokaiset saivat uusia hampaita Elsan kotona. Lovisa neiti kulki
aivan kuin kehässä ja nyt aloitti hän toisen ympyrän.
Ja lapset kutsuivat häntä "mummoksi".
Lovisa mamseli eli kauan ja näyttipä siltä kuin Tuonen ukko olisi
unhoittanut hänet korjaamatta. Lopulta tuli hän aivan voimattomaksi
ja tylsämieliseksi. Kenties peittyi hän niiden muurien suojaan, jonka
muodostivat lämpimät ja kiitolliset, vanhat ja nuoret sydämmet. Mutta
eihän ne nekään auta, vieläkös mitä!
Hiljaa painoi tuo kylmä käsi hänet ensin vuoteesen ennen kun lähdettiin
sille pitkälle matkalle. En tarvinne puhua miltä tohtorissa sekä
suurista että pienistä tuntuu.
— Täti kulta, etkö toivo mitään erikoista? Eikö sinulla ole mitään
sanomista minulle? nyyhkytti Elsa, polvillaan hänen sänkynsä vieressä.
— On, on, rakas lapseni, on jotain aivan kauheata, joka on jo kauan
painanut mieltäni...
— Kauheata! Houraako täti?
— En lapsi, mutta kaksi niitä hienoja liinasia salvettia puuttuu. Minä
satuin kerta vahingossa polttamaan reijät niihin. Ja minä tiesin kuinka
sinä varoit juuri niitä salvettia. Anna minulle anteeksi, Elsa!
— Oi rakas täti kulta! Eikö sinulla ole minulle muuta sanottavaa?
— Ei, armas lapseni; nyt minä olen niin levollinen, nyt tahdon nukkua...
Seuraavana päivänä oli Lovisa mamselin ikkuna peitetty valkealla
vaatteella.
Kesä tuli.
Neiti Eija oli ruvennut vakavasti ajattelemaan tulevaisuuttansa,
kahtakymmentäkuutta ikävuottansa ja viittä viimeistä vuotta, jolloin
hän oli ollut kotiopettajattarena.
Ja ajatuksissansa ilmestyi hänen eteensä aina lopuksi valkea,
kaunis kaksinkertainen talo, jota ympäröi veranta ja ikkunoissa oli
rannukkaiset markiisit. Tuo herttainen koti oli suurien, vihreiden,
viileiden koivujen suojassa, niiden takana puutarhassa hymyilivät
kaikista kauneimmat kukkaset, ja Eija näki itsensä seisovan verannalla
vaaleassa aamupuvussa, turvallisena, raittiina, huoletonna huomisesta,
oppitunneista ja ranskansanoista.
Mutta tätä hyvää seurasi joku, josta hän ei pitänyt. Sillä parasta
aikaa kun hän oli näkevinään itsensä siellä iloisena ja tyytyväisenä,
ilmaantui sinne aina pieni herra, jolla oli silmälasit nenällä ja
hiukset hyvin sileät. Hän oli hieno mies oikein kunnon mies, sinisine
lempeine silmineen ja hyvin harjattuine kynsineen, punaset posket oli
hänellä ja kaikin puolin oikein hauska mies. Ja arvoa ja kunnioitusta
nautti hän kaikkialla.
Ja tuo pieni vaaleaverinen herra ja tämä iso valkea talo, koivut,
veranta, turvallisuus, huolettomuus, aamu-uni ja puutteeton elämä
kuuluivat yhteen. Siis ne täytyi ottaa molemmat yhdessä, taikka ei
kumpaakaan.
Hän tiesi että hänellä todellakin oli kaikki tuo otettavissa. Hän
tiesi, että kun herra Hovilainen tulee ensi kerran Lahteen, ja hän
on lopettanut tuntinsa, tullut saliin ja tervehtinyt pientä kunnon
miestä, ei hänen tarvitseisi muuta, kuin kävellä hiljaa ja itsekseen
lystihuoneesen päin, säikähtäen katsoa taakseen kuullessaan pensaiden
ratisevan, antaa tavoittaa itsensä, kärsivällisesti ja hämmästyneenä
kuunnella kuinka paljon herra Hovilainen rakasti häntä, katsahtaa
ystävällisesti hänen sinisiin, lempeihin silmiinsä, vavahtaa hiukan,
antaa nutun hihan, joka on tehty parhaammasta kankaasta, kietoutua
vyötäiselleen ja pari vaaleaa viikseä painaa huuliaan vasten.