ystävällisen kodin haltiattareksi. Niin helposti olisi hän päässyt
kieliopista, nuoteista ja musikoista, jotka eivät tahtoneet ymmärtää
ja tajuta mitään. Eikä, tarvitseisi enää laskea ja säästää, jotta se
kurja palkka kolme sataa vuodessa riittäisi kaikkeen ja vieläpä vähän
muotiinkin.
Niin hän aikoi tehdä; niin oli hän vakaasti päättänyt, sen voi nähdä
hänen välinpitämättömästä kasvojensa juonteesta ja yhteen rypistetyistä
huulista kun hän kulki alas suurista rappusista, vetäen hansikkaita
käsiinsä, lähteäkseen aamukävelylle ennen kun hän aloitti koulunsa.
Vaalea, sinirantuinen kesäpuku peitti hänen jotenkin lyhyttä, mutta
kaunista vartaloaan. Hatun valkeiden pitsien alta näkyi lumivalkea
otsa ja mustia kähäröitä. Hansikas ei tahtonut ylettää hänen pyöreän,
lihavan kalvoisensa ympäri, ja hienon vaatteen läpi kuulsi jänterä,
täyteläs, hienosti muodostautunut käsivarsi, jota hän painoi sivuansa
vasten pitääkseen kiinni päivänvarjoaan, saaden siten kädet vapaiksi.
Häntä kyllästytti tämä alituinen vaeltaminen paikasta toiseen ja lasten
päähän takominen. Eikä se suinkaan ollut hauskaa ajaa kolmannessa
luokassa, etsiä huokeita ja hyviä kankaita, koettaa saada kenkä parin
markkaa huokeammalla kuin muut ja vanhat hansikkaat uusien näköisiksi —
pentsinillä.
Ja kuta kauemmaksi hän kulki tänä raittiina kesä aamuna vanhojen
lehmusten suojassa rupesi herra Hovilainen näyttämään hänestä yhä
miellyttävämmältä. Ja jopa tuntui siltä kuin hän ei näyttäisi niinkään
hullulta hänen vierellään silkillä vuoratuissa vaunuissa, joita veti
kaksi pulskaa ruskeaa hevoista pääkaupungin kaduilla.
— Hyvää huomenta, neiti Sainio!
Hän säikähti ja säpsähti kun tohtori Penttilä nousi lepuupaikaltaan
vanhojen lehmusten siimeksestä. Mutta kohta hän tointui ja vastasi
hänen tervehdykseensä iloisesti ja ystävällisesti.
— Neiti, purjeveneeni on aivan lähellä, tässä rannassa. Ettekö tule
kanssani soutelemaan? Nythän on niin lämmin ja kaunis ilma!
— Kiitos tohtori Penttilä, tulen mielellänikin. Onhan meillä nyt kesä
parhaillaan.
Hän souti reippaasti ja voimakkaasti. Ensin pitkin jokea sitte
ulommaksi aukealle selälle. Hän oli niin hauskan näköinen keveässä
kesäpuvussaan. No, ainakin oli hän neiti Eijan mielestä ollut jotakin
toista kuin muut seudun herrat. Hänen vahva, notkea vartalonsa taipui
tasaisesti soudannon mukaan, olkihattunsa oli liukunut takaraivolle ja
paksut ruskeat hiukset valuivat vapaina otsalle. Hänen ruskeat silmänsä
hymyilivät yhä, vaikka suu enimmäkseen oli totinen.
Tuntui niin hyvältä istua kokassa velttona, tahdotonna kahden pitkän
voimakkaan käsivarren ohjaamana Ja aurinko paistoi, vihannoivat rannat
hymyilivät ja laineet jotka loiskivat veneen laitoja vasten lauloivat
että "nyt on kesä tullut."
Keskellä sinistä selkää herkesi hän soutamasta, pyihkäsi otsaansa
poikamaisesti nuttunsa hihalla ja sanoi:
— Neiti Eij... neiti Sainio, huomenna minä matkustan täältä pois.
— Vai pois te matkustatte!
— Niin, aijon hankkia itselleni ylimääräisen opettajanpaikan syksyksi.
Uramme on niin pitkä ja vaivaloinen.
— Niinpä taitaa olla...
— Niin se on! Viiden vuoden perästä on minulla kenties lehtorinpaikka
jossakin pienessä kaupungissa, mutta jo minä olenkin silloin
ahkeroinut, säästänyt ja ponnistanut kokonaista kaksikymmentä vuotta
sitte kun kymmenvuotiaana tulin kouluun.
Eija neiti nojautui veneen laitaa vasten ja uitti sormeansa vedessä.
— Kun me kaksi taas tapaamme toisemme, neiti Eija, lie kaikki hyvin
erilaista hyvin muuttunutta...
— Niin lienee kait koko avara maailma muuttunut ja teidän olonne, mutta
kotiopettajatar raukan elämässä ei tapahdu juuri muutoksia...
Tohtori tuli aivan tulipunaiseksi.
— Ihanko... ihanko... varmaan olette vielä kotiopettajatar, kun me taas
tapaamme toisemme, neiti Eija...?
Hän nauroi ja arveli että se oli kummallinen kysymys, mutta silmänsä
säihkyivät, kun hän katsoi tohtorin lämpimiin kasvoihin.
— Vaikea on... on... on olla köyhänä, neiti Eija...
— Sen kokenut kyllä tietää.
— Minä en tarkoita ainoastaan sentähden että että köyhät saavat olla
puutteessa ja ponnistaa mutta sentähden että köyhät eivät voi... eivät
saa... aina sanoa mitä he tahtoisivat...
— Minun täytyy nyt lähteä kotiin, tuntini alkaa kohta...
Tohtori käänsi veneen, joka taas liukui sinertävällä pinnalla. Molemmat
olivat ääneti, ja kohta seisoivat he taas vanhojen lehmusten suojassa
ja heittivät hyvästiä.
— Tuttavuutemme on kestänyt lyhyen ajan, ainoastaan kuukauden, mutta
ettehän pahastu jos tulen kerta luoksenne ja muistutan teitä siitä?
— Enhän toki! Jos vaan tienne sattuu viemään sinne päin, jossa minä
olen niin...
— Mutta jos minä varsin satutan sen sinne... jos minä...
Neiti Eija naurahti:
— Enhän minä tarvitse tietää kuinka te tulette...
— Hyvästi, neiti Eija!
— Hyvästi, tohtori Penttilä!
Hän jäi seisomaan paikalleen, nojautuen vanhan lehmuksen sammaltunutta
runkoa vasten ja katsoi Eijan perästä ikävöivillä, lämpimillä katseilla.
Hän kulki kotiinsa pitkin joen vartta kevein kiiruhtavin askelin,
joka teki hänen pienen, notkean, täytelään vartalonsa kahta vertaa
kauniimmaksi. Mustat niskakähärät välkkyivät auringon paisteessa ja
toisinaan vilahti pieni ponteva kengänkanta lyhyen kävelyhameen alta.
Kukat olivat varmaan auenneet paljo hänen poissa ollessaan. Kesä oli
tullut aivan yhtäkkiä. Järvenpinta oli rasvatyyni. Suuri, valkea
kaksinkertainen talo, puutarhoineen ja verantoineen upposi sen
syvyyteen, ja niiden sijaan ilmaantui pitkiä ikäviä tuntia, kovia
työvuosia, vierasleipä ja pieni kotiopettajattaren huone missä
milloinkin Suomen suurilla salomailla.
Mutta hän hymyili kuitenkin ja sydämmensä sykki ilosta. Niin se
ei olisi sykkinyt koskaan hänen ollessa tuon suuren valkean talon
haltiattarena.
Eteisessä seisoi nuori kalpea emännöitsijä ja järjesteli liinavaatteita
kaappiin. Hänestä ei neiti Sainio ollut koskaan ennen välittänyt
vähääkään, mutta nyt otti hän häntä vyötäisiltä pyöräytti kerta ympäri,
nauroi ja iloitsi: "Neiti Savolainen, nyt on kesä täällä!"
Kouluhuoneessa oli kuuma ja raskas ilma. Pikku Laura ei tiennyt
maantieteestä tänään juuri mitään. Hän kertoi että Berlin oli
Rein-virran rannalla ja luuli että Pest oli Böhmin pääkaupunki ja
seisoi kyyneleet silmissä ja odotti nuhteita.
Mutta neiti Eija ei ollut kuullut mitään. Hän oli aukaissut ikkunan ja
katsoi ulos lehmuskujanteelle joelle ja siintävälle selälle päin.
Ja kun hän hetken perästä kääntyi, otti hän pienen oppilaan syliinsä,
suuteli hänen kesakoitaan ja kuiskasi:
"Nyt tuli todella kesä, pikku Laura!"