ja hänen mustat viiksensä, ja kuulla hänen soittavan Napoleonin
marssia pianolla ruokasalissa ja kertovan olleensa seitsemän vuotta
lääninkanslistina ja sitä paitsi oli hänellä hyvät todistukset
niin käski rouva muuttaa herra Kivekkään sängyn vinnikamarista
vierashuoneesen, antoi hänelle paremman vesikarahviinin ja sanoi
Annalleen että hän pitäisi tummanpunaista pukuaan arkipäivinä.
Neiti Anna oli pitkä ja laiha, mutta nimismiehen ruokapöytä oli sitä
parempi ja lihavampi. Neiti Anna katsoi hiukan kieroon, mutta talon
pellot olivat sitä leveämmät, suoremmat ja velattomat ja Anna neiti
ainoa lapsi.
Kun setä nimismies alkoi parata ja aikoi ruveta taas itse hoitamaan
virkaansa rupesi Annan nenä vuotamaan ja päätä kivistämään ja hänen
äitinsä kysyi nimismieheltä "aikoiko hän lyhentää oman lapsensa
elämän?" Silloin päätti nimismies olla vielä kipeänä ja — herra Kivekäs
sai edelleen toimittaa hänen virkaansa.
Tosin muisteli hän vielä toisinaan ruskeiden kähäräin peittämää otsaa,
pientä lämmintä poskea ja paria tummaa silmää. Mutta rikkaus oli
kietonut hänet lukemattomiin hienoihin silmukoihinsa, ja eräänä iltana
kuin sahanhoitajan perhe oli siellä vierailemassa ja juottovasikka
oli entistä lihavampi ja siellä oli juotu paljon totia, kietoi hän
kätensä Anna neidin vyötäiselle puutarhassa, silloin töytäsi äiti
viinimarjapensaan takaa kyyneleet silmissä ja siunaus huulilla ja niin
saatiin asiaa kultaseppään.
* * * * *
Siitä on nyt jo kauan kauan aikaa. Herra Kivekäs itse on nyt
nimismiehenä, ja hänellä on iso vatsa, rahaa nostopankissa ja kipeät
jalat. Anoppi ja Anna rouva pitävät sekä koko talon että nimismiehen
vallassaan. Pikkutytöillä on punaiset hiukset niinkuin äidinisällä ja
he katsovat kieroon niinkuin äitikin. Äiti on kiivas ja laiha eikä
suvaitse epäjärjestystä ja nimismies Kivekkäästä tuntuu elämä hyvin
ikävältä ja raskaalta.
Isoäidin mielestä ovat pikkutytöt varustetut soitannollisilla
luonnonlahjoilla ja he soittaa rämpyttävätkin hyvin ahkeraan
yhdeksänsadan markan pianolla.
Mutta kun he rupeavat opettelemaan tuota vanhaa "Donau-Wellen" valssia,
tiedättehän, vavahtaa nimismies maatessansa sohvalla, silloin juohtuu
hänen mieleensä pikku laululintunen vinnikamarissa, silloin näkee hän
ruskeiden kähäräin varjostaman otsan, kaksi mustaa silmää ja punottavat
posket, joissa on rakkaudenkuopat...
Silloin kömpii nimismies luuvaloisine jalkoineen pianon luo, työntää
syrjään punatukkaisen perillisensä, lukitsee soittokoneen ja ääni
vapisee hiukan, hänen sanoessaan: "Ei sitä valssia, ei sitä,
pikkutytöt!"
Vanha äiti.
Vanha äiti ja sisar Juulia asuivat pienessä kaupungissa sellaisessa
osassa maata, jonne eivät rautatiet kulkeneet ja jossa tenhettäret
eivät laulaneet ja muodit saapuivat sinne vasta sitten kun ne olivat
tulleet vanhoiksi sekä Helsingissä että Pariisissa.
Vanhan äidin nimi oli oikeastaan rouva Manninen ja hänen Juuliansa
neiti Manninen tietysti ja vanha mirri "Mannisen mirri". Heillä oli
ainoastaan kaksi pientä huonetta ja osa keittiöön, sillä itse Manninen,
perheen isä ei tarvinnut enää sijaa kotona; hänen makuuhuoneensa oli jo
neljä vuotta ollut ulkona, länteen päin kaupungista, jossa uinailevan
unia ei koskaan häiritä ja jossa aurinko kutoo joka kevät uudet
viheriäiset verhot vaahterien runkojen ympärille.
Isä Manninen oli ollut puuseppä, ja väsymätön työmies. Varsinkin
sitten kun Eemil, hänen poikansa, tuli Helsinkiin. Se oli kauheaa
kuinka paljon se veti rahaa tullakseen niin oppineeksi että voi päästä
"herassyötingiksi". Ja isä ei tahtonut ottaa niistä rovoista, jotka
hän oli säästänyt äidille ja Juulialle, mutta ei Eemililtäkään saanut
mitään puuttua. Eihän hänellä ollut muuta neuvoa kuin tehdä työtä
kahden edestä ja heittää pois rakkaan piippunsa edeltä päivällisen ja
kääntää vanhan pyhänuttunsa, jota hän oli käyttänyt jo kahden rovastin
ja kolmen pormestarin aikana kotikaupungissaan. Ja kun mestari Talvio,
joka oli suutari ja Mannisen hyvä ystävä ja pani poikansa oppiin,
pistäysi lauantai-iltoina kysymässä eikö Manninen lähtisi ravintolaan
juomaan lasin totia, mutta ei auttanut muu kuin olla kova itselleen ja
kieltää.
Vanhan Mannisen nikkaroidessa tuoleja ja pöytiä, ja vaivoissa myöhään
iltaan vetoisessa verstassa, alkoi hän vähitellen höylätä ruumiskirstua
itselleen, huomaamattansa ja kohta oli se valmis, ja pikkukaupungin
asukkaat eivät nähneet enää vanhoja ryppyisiä kasvoja ja valkeita
hiushaivakkeita verstan ikkunassa.
Eemil tuli kotiin ja oli ihmeen pulska ja kaunis uudessa mustassa
hännystakissaan, joka oli ostettu isän viimeisen työn palkalla, ja hän
itki paljon, syleili äitiä ja Juuliaa ja lupasi kohta tulla heidän
tuekseen ja turvakseen ja kiirehtiä lukujaan.
Siellä istuivat sitten nuo kaksi, äiti ja tytär, pienen, kujalle
päin antavan ikkunan vieressä, kurjenpolvineen. Ja heidän keskellään
oli ompelukone, joka pyöri niin ahkerasti ja lauloi niin somasti:
"Eemil lukee... nikkenikkenik... Eemil tulee... nikkenikkenik...
Eemil suorittaa kohta tutkintonsa... nikketenikketenikketenik." Ja
kurjenpolven kukat kuihtuivat ja kukkivat uudestaan, ja vanha äiti
kuihtui, vaan ei virkunut enään, ja Juulia neiti laihtui ja kalpeni
ja hänen selkänsä tuli kipeäksi tuosta alituisesta istumisesta ja
ompelukoneen polkemisesta, pienen kujalle päin antavan ikkunan vieressä.
Toisinaan seisattui ompelukone ja palava kynttilä tuotiin pöydälle
keskellä valoisaa päivää. Ja niin tuli neiti Juulia säästöpankista
tuoden suuria, komeita seteliä joita vanha äiti ikäänkuin hyväillen
ja siunaten silitti käsissään ja lopuksi huoaten pisti suureen
kirjekuoreen, jonka Juulia neiti lukitsi viidellä sinetillä.
Kyllä se oikeus-tutkinto mahtaa olla pitkä ja vaikea!
Kirjeet synnyttivät kyllä iloa jouduttuaan Kasarminkadulle 24, jossa
Eemilillä tavallisesti oli joku hyvä ystävä seuranaan.
— Voi peijakasta, sellainen onnen lapsi! Vakuutettu kirje juuri
tällaiseen aikaan. Äitisesi on helmi kaikkien pohjolan perheäitien
joukossa, se täytyy myöntää.
— Niin, kyllä hän on kiltti, sitä ei voi kieltää. Nyt lähdemme ulos,
meidän pitää saada jotakin syötävää, ja tapaammehan sitten ne toiset
pojat Kempissä tänä iltana.
Mutta kun äiti oli lähettänyt kirjeen kauniine seteleineen, huokasi hän
ja antoi neiti Juulialle kaksikymmentä penniä:
— Me syömme silakoita päivälliseksi tänäänkin, tyttöseni.
Kun rahat rupesivat vähenemään säästöpankkikirjasta, voivat yönkulkijat
pikkukaupungin herrat yhä myöhemmällä ja myöhemmällä illalla nähdä nuo
molemmat naiset istuvan ikkunan vieressä ompelukoneen ääressä; ja vanha
tuli yhä valkeammaksi ja ryppyisemmäksi, ja nuori yhä luisemmaksi ja
kalpeammaksi, ja loppumaton virta valkeaa liinaa ryöppysi kiiltävän
koneen läpi. Mutta kone oli varmaan väsynyt, se myöskin, sillä se ei
laulanut enään aivan niin iloisesti kuin ennen.
Siellä kävi ylen onnellisia morsiamia ja toivat mukanaan valon ja ilon
elähdyttävää kevättuoksua pieneen huoneesen. Juulia neidin tulisi
ommella heidän myyninsä ja hän sai aivan kuin kaupanpäälliseksi osan
heidän kuohahtavasta ilostaan.
Mutta kun ne nuoret, heloittavat, säteilevät tytöt olivat heittäneet
hyvästinsä ja kadonneet oven taakse, mietti Juulia neiti pitkät
ajatukset, istuissansa ja muodostellessaan liinapakkoja pöytäliinoiksi,
salveteiksi, runsaasti pitseillä koristetuiksi tyynynpäällisiksi ja
jos miksikin. ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ Siellä oli pieni, punarantuinen
pöytäliina, sopiva juuri kahdelle. Miltähän tuntuisi kauniissa,
hienosti sisustetussa huoneessa saada levittää liinan pienelle
pöydälle, pehmeän sohvan edessä, jonka nurkasta kaksi rakastavaa,
hellää silmää tarkasti seurasi jokaista, pientä käden liikettä, sen
järjestellessä kuppia ja pieniäleipiä? ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ Hienointa
hollannin liinaa, runsaasti pitsejä, kirjavia nauhoja kauluksessa ja
hihansuissa! Oi, sen alla tulisi sykkimään nuori, onnellinen, hyvin
onnellinen naisen sydän! ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ Kas vaan, neiti Juulia,
vanha hupsu! Katso työhösi, sinä kirvelöivä silmä, että ompeleesta
tulee suora! Polje reippaasti sinä pakoittava jalka! Eemil tarvitsee
rahaa...
Vastapäätä, toisella puolen pöytää, pyörii vielä iloisia, toivovia
unelmia harmaiden hiuksien alla. Nuo vanhat silmät katsovat yhä
kauemmaksi ja kauemmaksi tulevaisuuteen, kuta heikommiksi ne tulevat.
Mitä hän uneksii, tuo vanha? Mikä mielikuvituksien ilveily se on,
joka vetää tuon kuihtuneen huulen vielä hieman kohmettuneesen
jälkikesän hymyyn? ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ Niin, Eemil on suorittanut
oikeustutkintonsa loistavasti ja on pormestarina suuressa, suuressa
kaupungissa, paljon suuremmassa, kuin meidän kaupunkimme on,
kaupungissa, jossa on neljä-viisituhatta asukasta. Vanha äiti asuu
lämpimimmässä huoneessa pormestarin suuressa rakennuksessa. Siellä
on pidot. Pormestarinhan täytyy pitää toisinaan kestiä. — "Tule nyt,
pikku äiti!" — "Ei, Eemil, minä en tahdo tulla sisään sinun hienoin
vierastesi luo." — "Kas niin äiti! Kuvernööri odottaa minun äitiäni."
— "Voi... Eemil... Eemil..." — Ja niin panee hän hellästi äitinsä
kuihtuneen käden omalle vahvalle käsivarrellensa ja vie hänet saliin
loistavin silmin ja ylevin otsin eikä "häpiä" ollenkaan vanhan äidin
tähden. Ja hienot herrat kumartavat isännän äidille, ja vähän väliin
kohottaa joku heistä lasinsa ja sanoo: "Saanko luvan, rouva Manninen!"
— Voi Eemil... Eemil! ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ — Äiti, puut ovat loppuneet
ja minä en ole vielä saanut maksua viimeisestä työstämme.
— Oi lapseni, mitä sinä sanot? Minä näin niin kaunista unta...
"‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒
Kolmen miehen, kolmen miehen
On hauska ryypiskellä...
‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒"
lallattelee uninen ääni, huolimatta talvipakkasesta, avonaisen ikkunan
edessä vinnikamarissa, Kasarminkadun varrella 24. Väsyneenä, punottavin
poskin ja haljakkasilmäisenä etsii Eemil Manninen tulitikkuja ja
kyntteliä. Kas niin vaan, löysin toki viimeinkin! Mutta... mitä
hittoja... sähkösanoma! Ja hän, joka on ollut poissa "syömässä
aamiaista" koko päivän!
"Äiti kipeänä. Tahtoo nähdä sinua. Matkusta heti kotiin! Juulia."
Hän kalpeni ja hänen huulensa vapisivat. Sähkösanoma, joka maksoi kaksi
kokonaista markkaa, sieltä köyhästä kodista! Sitä ei oltu lähetetty
ensimmäisessä hädässä, sen tiesi hän. Voi, se oli kuolema... kuolema,
joka tuli ja vei äidin, joka oli uhrannut kaikki, ennen kun poikansa
oli tehnyt hänelle muuta kuin surua! Ja he eivät olleet nähneet
toisiaan kolmeen vuoteen...
Hänellä ei ollut penniäkään matkarahoiksi. Hän lainasi, hän mankui, hän
itki, raivosi ja pyysi. Häntä kohdeltiin olkapäiden kohotuksella ja
mutinalla: "Tunnen sinut, pikku ystävä!"
"Kandidaattihan ei ole lunastanut kelloaan vielä."
"Ei, Manninen, älkää houkutelkokaan enään!" Vihdoinkin oli hän saanut
täyden summan.
Mikä matka! Rautatien vaunuissa, joissa hän istui yksin, kyyristyi
hän nurkkaansa, nutun kaulus pystyssä, puri huuliaan yhteen, ettei
konduktööri kuulisi hänen nyyhkyttämistään, ja katsoi kelloa joka
toinen minuutti, laskeakseen milloin hän saapuisi perille.
Ja sitten kaksi peninkulmaa hevoismatkaa. Ajatukset kiitivät edeltä ja
näkivät Juulian seisovan itkusilmin ovella ja äänettömänä viittaavan
huoneesen; ja siellä näki hän niin selvään vanhan äidin makaavan
jäykkänä ja kylmänä. Ja silloin kohosi hiki hänen otsalleen, ja
jokainen lihassyy värisi tuskasta.
Tuli vihdoinkin tuo pikkukaupunki, ja keltainen talo, ja kurjenpolvi
oli ikkunalla niinkuin ennenkin, mutta — molemmat naiset olivat poissa,
sekä vanha että nuori.
Elinkautiseen-tuomitun armoakerjäävällä katseella katsoi hän Juuliaa
silmiin ja luki niissä, että henki oli vielä jälellä.
— Mutta ole hiljaa, Eemil, äiti houraa! Kohta hänestä tulee loppu...
Hän hoiperteli vuoteen luo ja kätki kasvonsa äidin jalkoihin.
— Kas niin... siellähän sinä olet... Eemil... rakas poikani... Ota...
ota pois... Eemil... rinnallani on niin raskas paino... ja Juulia ei
jaksa nostaa sitä pois... Tartu sinä... pieni rakastettu poikani...
niin nousee se kyllä... Olipa... hyvä... että tulet nyt ja viet vanhan
äidin... luoksesi... sillä tiedätkö... jos olisin saanut odottaa
kauemmin... niin luulen että sydämmeni... olisi varmaan haljennut...
Nosta hiukan tukkia... joka on rintani päällä... pikku Eemil! Kiitos...
oma... kiltti poikani! Juulia... mene... mene... heti Vuoriseen ja sano
siellä että "nyt on Eemil herra oikea... oikea tuomari"... Vai niin...
sinä tulet nyt meitä hakemaan... en minä tahdo suurta huonetta...
Eemil... vaan pienen... pienen nurkan... jossa voin olla pitkälläni
ja rukoilla Jumalaa palkitsemaan kaiken minun poikani rakkauden...
ja sitten pitää sinun olla oikein ystävällinen Juulialle. Tyttö
parka... eihän hän sille mitä voi ettei hän... ole... niin kaunis ja
niin lahjakas kuin sinä... Ei... Juulia... ei silliä tänään... kun
tuomari on tullut... Tietävätkö he kaupungilla että sinä nyt olet
oikea tuomari? Oh... nyt tahdon nukkua hiukan... Ei kiitoksia... hyvät
ihmiset... ei nyt enään puita... nyt muutan minä... poika... ni luo...
tuo... ma... ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ Yhtäkkiä syntyi hiljaisuus. Eemil
kohotti itkettyneitä kasvojaan. Vanha äiti oli paennut sinne, jossa ei
yksikään toive pety.
Mutta hänen laisiaan on vielä elossa. Tyyneesti kärsiviä, toivovia
sisaria. Säälikää heitä, te nuoret!
Salainen yhtymys.
Uusi nuttu ei tunnu hyvältä päällä, ennen kuin sitä on vähän käytetty,
niin että se alkaa mukautua ruumiin mukaan. Saappaatkin tulevat
paremmiksi, kun niillä on vähän astuttu, jihti on kauhea ennen kuin
siihen tottuu, ja koi ja keuhkotauti hämmästyttävät ihmistä varsinkin
ensi alussa.
Ainoastaan vaimo on mieluisempi, kun hän on uusi. ‒ Miehen mieli
tulee sekä liikutetuksi että iloiseksi ja hämmästyneeksi alussa kun
tulee kotiin myöhään iltasilla teaatterista tai laulajaisista ja
näkee, ettei hänen kunnon naisensa häpee olla yksin siihen aikaan
vuorokautta; ja hän tuntee itsensä niin selittämättömän autuaaksi ja
jumalalliseksi, kun hän yhdessä vaimonsa kanssa menee pienen tavallisen
ravintolan pieniin tavallisiin huoneisiin Rauhan- eli Hallituskadun
varrella, ja kun tarjooja tulee hymyillen puoleksi suosivasti, puoleksi
kanssarikoksellisesti, katsoo hän häneen ankarasti ja isällisesti, joka
tahtoo sanoa: "Kas niin, Ville, nähnet kai että tällä kertaa on tosi
peli!"
Olli Markkola eli juuri tuollaisissa olosuhteissa tänä syksynä. Hänestä
oli niin viehättävää istua salissa yksin naishenkilön kanssa, joka
aivan äskettäin oli ollut kunnon perheen tytär. Ja hän punastui, kun
palvelustyttö tuli ja sai nähdä hänen syleilevän laillisesti naitua
rouvaansa. Se oli jumalallisen hauskaa täytyä kysyä lupa, kun hän meni
ajattamaan partaansa, ja se tuntui äärettömän romantilliselta, kun ei
uskaltanut aukaista liiviään ennen päivällistä tahi sylkäistä minne
tahtoi omalle kontrahdin mukaisesti vuokratulle lattialleen.
He rakastivat niin palavasti toisiaan, etteivät olisi älynneet,
jos muutamia kynttiläruunuja olisi tipahtanut heidän päällensä;
he eivät olisi tunteneet, jos olisi pantu kuusitoista jouhimattoa
heidän niskaansa, ja jos viimeinen tuomio olisi tullut juuri kuin
he parhaallaan vaihtoivat muiskuja, niin ei tämä kunnon vaimo olisi
kuullut maailmojen räjähdyksestä enempää kuin kenties korkeintaan olisi
hän sanonut: "Sinä istut rikki minun tyrnyyrini, Olliseni!" Heillä
oli suuri nelisnurkkainen ruokapöytä, mutta he supistausivat aina
molemmat sen yhteen kulmaan, eivätkä he käyttäneet mitään erityistä
voiveistä, vaan toskasivat voitaan samalla veitsellä, jonka sillä välin
talonpoikaisittaan pistivät suuhunsa, aivan kuin puolivillaset herrat
pikku kaupungin ravintolassa, ja toisinaan rupesivat he suutelemaan
kesken syönnin, jumalanviljan ylitse, niin että munan kuoret
pyrysivät pahemmin kuin raesade joulukuussa ja sokerijauhoa liiteli
linoleummatolle.
Kun kaksi rakastaa toistaan tällä tavalla, niin ei silloin ole hauska
löytää talvinutun taskusta, jonka itse on antanut vaimolleen, tällaisen
pienen nimikortin, johon oli kirjoitettu:
"Rouvani! Meidän täytyy käyttää hyväksemme jokaista tilaisuutta, kun
teidän miehenne on poissa. Minä odotan teitä siis varmaan huomenna
kello 11 e.p.p.
Petrelli."
Olli Markkola raukka! Hän kalpeni ja vapisi ja repi hiuksiaan ja käytti
kaikellaisia yleisesti tunnettuja tapoja osoittaa epämiellyttävää
kohtausta. Sitte meni hän huoneesensa ja heittäysi sohvalle, sen
vieterille kovin säälimättömällä tavalla ja virui siinä melkein
tiedotonna kokonaisen puolen tuntia. Ja kun hän taas tointui, hävetti
tuota miesparkaa vähän se, ettei hänen sydämmensä ollut haljennut.
Mutta samassa malttoi hän mielensä ja huokasi: "ymmärrys hoi, äly älä
jätä!" Hän päätti olla vielä vastaiseksi aivan tietämätön koko asiasta,
kostaakseen sitte kahta kauheammin. Hän otti nutun päälleen, harjasi
hattunsa sekä nutun hihan, ja meni erääseen parempaan rautakauppaan.
Otsa rypyssä ja huulet päättäväisesti yhteen painettuina kulki
hän pitkillä, jäykillä askeleilla tiskin luo ja pyysi saada nähdä
parhaimpia revolveria. Tuskin oli tuo pikku naulojen kauppias kuullut
mistä oli kysymys, kun hän jo kiipesi ylös hyllylle ja toi katon
rajasta asti jonkun kaksikymmentä kappaletta liivin taskun kokoisia
murha-aseita, kolmea, neljää, viittä tai kuutta henkilöä varten, kaikki
maun, varmuuden ja perheen suuruuden mukaan.
Olli pani etusormen nenälleen ja laski kuinka monta hänen täytyy
ampua kuoliaaksi: "Petrellin, Liinan ja itseni; kolme täysikasvuista
ihmistä". Mutta kun hän ei ollut oikein ovela ampuja, niin oli hänen
mielestään varminta ostaa kaksi laukausta itsekutakin varten ja niin
pyysi hän "yhden kuudelle hengelle."
"Kaksikymmentä kaksi markkaa!" Jos ei olisi ollut kerrassaan siveyttä
vastaan tinkiä näin juhlallisessa kaupassa, olisi Olli kyllä opettanut
puotipojan huoistamaan. Nyt lohdutti hän itseään sillä, että se
oli kuitenkin huokeampi kuin lääkärin palkka tavallisissa kuoleman
tapauksissa, maksoi ja pisti revolverin ja patruunilaatikon taskuunsa.
Mutta hänen mielestään näytti poika niin iloiselta kaupasta, että hän
pelkäsi revolverin olevan tykkönään mitättömän; ja hän kääntyi takaisin
ovelta niin hirveän näköisenä, että nuoren miehen hoikat jalat aivan
horjuivat, ja sanoi:
— Ehken se on... hm... parasta että minä... hm... otan myöskin oikein
hyvän lahtiveitsen.
Kun hän läksi sitte, taskut täynnä aseita, pudisti rautakauppias
päätään ja sanoi ystävälleen sanomalehtimiehelle, joka silloin juuri
kulki siitä sivuitse: "Katso tuonne, hänestä saat varmaankin uutisen!"
Kun Olli tuli kotiin, seisoi tuo kurja surkuteltava petturi viehättävä
pitsipuku päällään, mutta piru sisässä, ja ojensi huulensa hänelle
aivan kuin vanha hevonen, kun toveri tahtoo syödä sen soimesta.
Ollin mielestä oli hän nyt kauniimpi kuin koskaan ennen. Hän suuteli
vanhan totutun tavan mukaan ja ei ollut tietävinään mistään mitään,
mutta kun hän ajatteli sitä Petrelliä, maistoivat suudelmat aivan kuin
yön seisonut soodavesi, johon on sattunut putoamaan sikarin poroa.
Rouva, hän söi ja hymyili, taputteli ja hyväili niin kuin
puhdastuntoinen rehellinen vaimo ainakin. Mutta Olli joi vaan
vesijohdon vettä ja näytti siltä kuin hänellä olisi, ollut kipeimmällä
liikavarpaalla koko luisteluseura.
— Syö vähän, Olli! sanoi hän.
— Ei, kiitoksia!
— Pikku rakas mieheni, ethän liene vilustanut pientä vatsaasi?
— En, kiitoksia!
— Oletko vihainen omalle Liinallesi?
— En, kiitoksia!
Silloin tuli tuon sydämmettömän vaimon silmiin kuitenkin kyyneleet, kun
hän kuuli kuinka pahalla päällä hänen miehensä oli.
— Huomenna menen minä konttoorille kello yhdeksän enkä voi tulla kotiin
ennen kuin kolmen aikaan, sanoi Olli.
Kauhea aavistus kiiti hänen ruumiinsa lävitse, nähdessään kuinka ilo
loisti hänen odotetun lapsensa äidin silmissä, kuullessaan näitä
sanoja. Mutta tuo petturi koetti peittää tyytyväisyyttään, pani päänsä
kallelleen ja sanoi:
— Minä pikku raukka saan istua yksin koko puolen päivää!
"Voi sinä käärme!" ajatteli Olli ja lateli hajamielisenä lautaselleen
15—20 lettua salatakseen liikutustaan.
Yö oli hirmuinen. Olli huokaili kuin pohjatuuli, kun se tyyntyy navetan
seinää vasten ja hikoili aivan kuin olisi ottanut ylioppilastutkinnon.
Liina kysyi: "pakottiko hänen hampaitaan", "oliko hän tapannut
korttipelissä", "tahtoiko hän risiiniöljyä", "rakastiko hän Liinaansa"
ja "luuliko hän että senappihaude tekisi hyvää?" Olli vastasi
kohteliaasti, mutta kieltävästi ja ajatteli, ettei hän suinkaan olisi
voinut olla paljoa hellempi, vaikka itse Petrellillä olisi ollut
koliikki.
Aamusella, kun he olivat juoneet kahvinsa ja kun Ollin piti lähteä
konttoorille, sykki hänen sydämmensä kuin täydessä vauhdissa kulkeva
höyrylaiva. Hän syleili Liinaa hellästi ja kauan, ja hänen mielestään
oli melkein vahinko ampua häntä kuoliaaksi.
Mutta mies on mies ja miehen kunniasta ei saa tehdä pilkkaa.
Nimikortissa on seisonut: "Aksel Petrelli. Kuninkaankatu 27, 2 rappu".
Kello oli neljänneksen yli 11, kun Olli Markkola kohosi ensimmäiseen
kerrokseen, piteli sydäntään ja tunsi kyynelien kohoavan silmiinsä.
Kello 11,16 seisoi hän toisessa kerroksessa ja huokasi: "Erehtynyt
vaimo parka!", otti revolverin taskustaan, katseli sitä ja vapisi.
Kello 11,17 seisoi hän oven edessä, jonka takaa kuului kaksi iloista
ääntä; toinen helakampi oli rouva Liina Markkolan. Ovella seisoi:
"Aksel Petrelli. Taiteilija."
Sen nimellistä ei ollut teaatterin eikä maalariakatemiian taiteilijain
joukossa. Suuri luoja! Olisiko hän sattunut joutumaan nuoralla
tanssijan eli maailman viettelijän kanssa tekemiseen?
Petturi oven takana nauroi ja puheli:
— Niin hauskaa, että mieheni on poissa aina kolmeen saakka! Meillä on
aikaa kokonaista neljä tuntia!
("Saatana!" ähki Olli oven takana, otti paperin pois lahtiveitsen
ympäriltä, teroitti sitä housun lahkeeseen ja pyyhki silmiään nutun
helmalla.)
Nyt puhui viettelijä, nuoralla tanssija:
— 79 —
— Aha, kas niin, mainiota! Ei kai teidän miehenne aavista mitään?
("Odotahan sinä minua!" arveli Olli ja puristi revolveria niin että, se
narisi hänen käsissään.)
— Ei laisinkaan! Pikku ukkoni ei tiedä vihiäkään minun pienistä
kävelymatkoistani. Oi, naineita miehiä ei ole vaikea vetää nenästä.
Kuinka odottamatonta tämä on hänelle! Ah, kuinka iloiseksi minä tulin,
kun hän sanoi olevansa niin kauan poissa...
— Au... kais... kaa... aa! huusi Olli kauhealla äänellä ja löi veitsen
päällä epätoivon voimalla oveen.
— Suuri Luoja, mieheni! Voi, minä olen aivan neuvoton; me olemme
huomatut!... kuiskasi petturi sisässä.
Samassa oli ovi kappaleina ja Olli Markkola töytäsi sisään revolveri
yhdessä ja veitsi toisessa kädessä... ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ Nojatuolissa
keskellä huonetta istui Liina rouva kauniisti puettuna ja hiukset
olivat hyvin kammatut ja käherretyt. Vähän matkan päässä seisoi pieni,
laiha, kömpelö kuusikymmen-vuotias ukko, vanha ijänikuinen sametti
nuttu päällä ja vapisi kuin haavan lehti.
Maalaustelineillä hänen edessään oli keskentekoinen kuva Liina rouvasta.
* * * * *
Jos joku sattuisi tarvitsemaan revolveria kuudelle hengelle, niin myö
tukkukauppias Olli Markkola sellaisen hyvin huokealla.
Navetta juttu.
Kontin Kalle kertoo näin:
Kyllä minä oon nähnynnä naisia, jotka oovat ollunna kauniita nuamaltaan
ja kasvultaan, mutta enpä oo nähnynnä Maijan laista. Se ol' sillon
karjapiikana lautamiehellä kun minä olin renkinä ja minä annon kuhtua
ihteen siellä "Kuaproks", vaikka onhan se niitä rumimpia nimiä.