tietäisivät, mitä kaunisteltua teeskentelyä se on, kuin täysin
kehittynyt nainen pukeutuu hiukan vanhemmaksi, kuin hän todella on.
Tuntuu silloin kuin rakkauden jumalaiset olisivat piilosilla hänen
hameensa poimuissa ja lemmettäret leikkisivät naamiaisia.
Mutta Anni ei tahtonut teeskennellä puvullaan. Hän tunsi itsensä niin
vanhaksi että joku toinen puku olisi tuntunut hänestä vastenmieliseltä.
Hän oli pulska ja komea emäntä, vaikka hän esiintyi sinä ensi
kerran elämässään. Vieraat katselivat melkein enemmän häntä kuin
morsianta, joka kuitenkin valkoisessa puvussaan näytti kauniimmalta,
lapsellisemmalta ja hurmaavammalta kuin koskaan ennen; laskennon
opettaja, joka oli poikamies, muisteli että Anni Raition kauppatoimen
veroäyrien luku päättyi pyöreällä ja kauniilla numerolla ja päätti
itsekseen käydä usein nuoren virkatoverinsa kodissa.
Häät olivat kovin hauskat, pidettiin puheita, laulettiin, juotiin
maljoja ja lausuttiin häärunoja. Lopuksi kohotti ylen onnellinen
sulhanen lasinsa ja puhui armaan Viivinsä jalolle, rakkaalle sisarelle,
puhui kauan, sydämmellisesti ja hyvin. Kiitti häntä hänen suuresta
hellyydestään ja hyvyydestään Viiviä ja heitä molempia kohtaan ja
lupasi palkita hänet tekemällä Viivin, heidän lemmittynsä tien niin
tasaiseksi ja onnelliseksi kuin ihminen voi.
Ja Anni hymyili ja syleili Viiviä ja taputti lankoa toverimaisesti
olkapäälle; ja historian opettaja, joka loma-ajoilla tutki
viisaustiedettä, mutisi: "Mikä jumalainen anoppi!"
* * * * *
Ravintolan verannalta on liput korjattu pois ja huoneet ovat tyhjät.
Pikku kaupungin kaduilla ei näy enään muita kuin yövahti. Kirkkotornin
kello lyö yksi. Ikkunat ovat pimeät ja pikku kaupungin asukkaat
nukkuvat paksujen uutimien takana. Yhdessä ainoassa ikkunassa on vielä
tuli — morsiusparin uudessa kodissa. Siellä istuu sulhanen sohvalla ja
Viivi hänen polvellaan; ja morsiamen posket hehkuvat ja sydän sykkii
sulhon päästellessä vapisevilla kömpelöillä käsillään hänen kruunuaan
ja huntuaan...
Mutta kirkkomaalla syleillen marmooriristiä on mustaan puettu nainen
polvillaan ja kuiskaa nojaten polttavaa otsaansa kylmää kiveä vasten:
"Isä, äiti, nyt on Viivi onnellinen! Iso-sisar on tehnyt kaikki mitä on
voinut hänen hyväkseen!"
Mutta kun hän tulee kotiin ja pikku-sisaren pieni rautasänky on
päivä-teloillaan, ensimmäisen kerran kahdeksaantoista vuoteen, tuntee
hän itsensä yksinäiseksi, yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen, silloin
kätkee hän ylpeät kasvonsa, joista maailma ei koskaan saisi lukea
pettynyttä toivoa ja sortunutta onnea, kätkee ne valkeisin tyynyihin ja
uikuttaa nyyhkyttäen: "Viiviseni, miksi veit sulhon multa!"
Kaunis Anna.
Kun vasta silitetyt, valkoiset uutimet olivat ripustettavat ikkunoihin,
kun vieraita tuli kaupungista ja pöytä oli katettava oikein kauniisti
lystihuoneesen, kun neitien piti lähteä tanssiaisiin ja hiusten
täytyi olla palmikoitut tavallista kauniimmin, huudettiin silloin
aina "kaunista Annaa", niinkuin häntä, mustasilmäistä, hienohiviäistä
herrastalon kamarineitsyttä sekä kotiopettaja että mökin pojat
kutsuivat.
Ja Juhannuksena, kun patruuni antoi joukon tanssia ja tanssitupa oli
kaunisteltava, sai kaunis Anna senkin tehtäväkseen ja heleästi nauraen
laitteli hän seppeleitä ja lippuja ovien ja ikkunoiden päälle ja tanssi
sitten siksi kunnes uusi päivä koetti, yhtä iloisena olipa hänen
hoikalla vyötäisellään valkohattuisen ylioppilaan tai reippaan mökin
pojan käsivarsi.
Nuo mustat silmät polttivat toisinaan reikiä miesten sydämmiin. Pehtori
tahtoi pitentää valssin kävelemällä hänen kanssaan kahdelleen puutarhan
ympäri. Herra Rantalaa, joka opetti poikia, innostutti kovin kankaiden
valkaisu, jotka Anna joka aamu levitti nurmikolle ja joka ilta otti
ne pois. Nimismiehen rouva loikoi hanhenhöyhen patjoillaan ja itki
yökaudet sentähden ettei hänen Kallensa ollenkaan välittänyt rikkaan
naapurin Reetasta, vaan juoksi kuin hullu kauniin Annan perästä ja
nuori paroni pääkaupungista, joka toisinaan tuli tervehtimään patruunia
ja kuljeksi aina hansikkaat kädessä ja silmälasi toisessa silmässä
syleili häntä rappusissa, painoi poskensa hänen poskeaan vasten ja
puhui rakkaudesta, neidinhatusta, hyvistä päivistä ja pienestä,
sievästä kodista pääkaupungin kauneimman kadun varrella.
Mutta kauniilla Annalla oli oma tapansa irtautua kuumista käsistä,
jotka tulivat liika lähelle häntä, ja hän katsoi nuoria miehiä suoraan
silmiin niin kummastuneilla ja vihasta säihkyvillä silmillä että
kiihoittuneiden tunteiden täytyi tyyntyä.
Annan kovuus ei riippunut liiallisesta jumalisuudesta taikka
siveellisyydestä, ei häneltä puuttunut lämmintä vertakaan eikä se
ollut pienen sykkivän tytönsydämmen teeskenneltyä kylmyyttäkään; se
oli, Jumala paratkoon, sulasta ylpeydestä ja harmista kuin hän kohotti
ylevästi päätään, nähdessään kuinka ne samat herrat, jotka neideille
kumartelivat vaan ja hymyilivät kunnioittavaisesti, lähestyivät
häntä mökin tytärtä leimuavin katsein ja tuulentuomine rakkauden
osoituksineen.
Hän oli silloin kauneimmillaan ja vieraat, joilla oli asiata
patruunille ja joille hän aukaisi eteisen oven kysyivät usein:
"saisivatko he kunnian puhutella neidin isää?"
Sitten pyysi hän yht’äkkiä eroa palveluksesta — mennäkseen naimisiin
renki Antin, ruoti-Leenan pojan kanssa, vaikkei hänellä ollut muuta
kuin kaksi tuikkavaa silmää ja kesakkoiset kasvot, kirkkonuttu ja
työhön kykenevät kädet.
Patruuni kysyi häneltä suoraan: "onko hän tullut hulluksi?" Rouva pyysi
häntä miettimään, "hän, joka oli tottunut sellaiseen elämään luuli
muka voivansa muuttaa mökkiin ja syödä silakkaa ja perunoita ja tehdä
ulkotyötä". Ja neidit nauroivat minkä jaksoivat.
Mutta kaunis Anna puri huultansa voidakseen olla vaiti ja kyyneleet
kohosivat hänen silmiinsä kuullessansa pilkkaa, mutta kuta enemmän hän
sitä kuuli, sitä hellemmin rakasti hän Anttiaan.
Hän oli ollut nöyrä ja kohdellut Annaa kunnioituksella aivan niin kuin
paroni neitejä. Hän ei uskaltanut kaukaan aikaan puhua rakkaudesta
taikka näyttää vähintäkään hellyyden osoitusta. Mutta hänen silmänsä
seurasivat kaunista Annaa niin kauan kuin hän oli näköisällä, ja
Annan sydän sykki lämpimästi kun hän tunsi että löytyi yksi, jonka
mielestä hän ei ollut ainoastaan kaunein, vaan myöskin ylevin ja
paras maailmassa. Ja niin seurusteli hän hänen kanssaan antoi hänelle
rohkeutta puhua ja sitoi häneen elämänsä ja henkensä.
Mutta kuin hän syleili tuota pientä, hienoa, hentoa olentoa pitkillä
jäykillä käsivarsillaan oli aivan kuin hän olisi ollut lasista ja
Anttia peloitti että hän särkyisi, ja kun he istuivat kesäiltoina ojan
varrella piti Antti Annan pientä valkoista kättä omassa kädessään, ja
käänteli ja katseli jokaista sormea, aivan kuin kaunista taideteosta,
jonka yhdistystä hänen oli mahdoton ymmärtää.
Kauniin Annan päivät muuttuivat. Aamukahvi jäi pois ja valkeat sormet,
jotka leikkien olivat järjestelleet neitien hiuksia, saivat nyt
työskennellä kuokalla ja lapiolla. Ne ruskistuivat ja halkeilivat ja
naapuritorpan Liisa, joka oli ollut karjakkona tyttönä ollessaan,
nauroi hänelle. Ja aamusella, kun aurinko nousi ja työ odotti, pakoitti
jokaista jäsentä ja tuntui kuin ei hän koskaan enään voisi nousta ylös.
Mutta lattia oli valkoinen ja liesi siisti ja ikkunoissa riippuivat
uutimet, mitkä Anna oli tehnyt valkeista hameistaan, joita hän
käytti herrastalossa. Ja muut mökinvaimot kutsuivat häntä "ylpeäksi
kummitukseksi".
Sitten syntyi pikku Antti ja Annan posket kalpenivat ja hänen täytyi
olla vuoteessa. Liesi ei ollut enään siisti eikä lattia valkoinen ja
ennen niin kirkas kahvipannu ei enää kiiltänyt. Mutta iso Antti teki
työtä kahden edestä ja hänen kesakkonsa enenivät yhä ja hänen siniset,
uskolliset silmänsä säihkyivät taas kuin rakkauden ensimmäisinä
kevätpäivinä kun hän tuli kotiin myöhään iltasella ja näki heidät
molemmat.
Ja neidit, joita ei ollut näkynyt kaukaan aikaan, tulivat nyt ja toivat
myssyjä ja sairaan ruokia ja leikittelivät pikku Antin kanssa aivan
kuin hän olisi ollut leikkikalu tai pieni kummallinen elävä kuumista
maista ja kyselivät yhtä ja toista — onhan se hyvä tietää, jos paroni
vihdoinkin tekisi toen asiasta.
Sillä välin oli Anna yksin tuvassa pikku Anttinsa kanssa. Seinäkello
napsutti ja kärpäset surisivat kätkyen ympärillä ja kesä-aurinko
paistoi kuluneelle lattialle; muuten vallitsi huoneessa kuolon
hiljaisuus. Ja Annan ajatuksissa pyöri herraskartanon kauniit huoneet
ja iloiset juhlat, joissa hän oli emännöinyt ja monta lämmintä
katsetta, mitkä seurasivat pientä kaunista kamarineitsyttä. Silloin
voi tapahtua että hän huokasi syvään ja katseli surullisena ruskeita
vanuttaneita käsiään ja kulunutta nuttuaan; mutta niin pian kuin hän
käänsi katseensa kätkyeesen muuttui hän iloiseksi. Mitä se kaikki
oli pikku Anttia vastaan! ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ Raskaita askelia ja
pidätettyjä ääniä kuului pieneltä torppaan vievältä polulta. Suuri
Jumala, kannettiin miestä! Antti! Antti! Hän oli kalpea, hengitti
raskaasti eikä tiennyt mitään tästä maailmasta. —
Anna oli polvillaan sängyn vieressä puristi hänen kättänsä ja itki.
Vihdoinkin selvisi hän, avasi silmänsä ja katsoi Annaan ja poikaansa ja
pyyhki kyyneleen pois silmännurkastaan karkealla, suurella kädellään.
Hän oli pudonnut navetan katolta, jota he laittoivat; luut eivät olleet
rikkoontuneet, sanoi Saarelan Risto, mutta "kyllä se kesti ennenkuin
hän pääsisi taas jaloilleen!"
Kesti kuukauden ja näytti siltä kuin kestäisi toisenkin. Viimeiset
perunat olivat pöydällä, ja paras lammas oli jo mennyt lääkkeisin, oli
sillä ostettu vähän jauhojakin. Syötiin päivällistä mökissä.
— Täällä on perunoita ja palanen sianlihaa, Antti!
— Syö itse, raukkaseni!
— Minä olen syönyt jo ja olen niin kylläinen etten jaksaisi syödä enää
palaakaan.
— Onko se aivan totta, Anna?
— On, on, onhan se.
Hän ei ollut maistanut muruakaan kahteen päivään. Ja pikku Antti söi
rintaa...
Jälkeen puolen päivän tuli neiti Elise ja kysyi, "oliko heidän vaikea
tulla toimeen?" Arvasihan hän sen, senpätähden olikin hän muistanut
Annaa, kuin hänen hyvä ystävänsä kamreeri Ollilan rouva tarvitsi
imettäjää tytölleen. Kaksikymmentä markkaa kuukaudessa ja lahjoja
jos rouva oli häneen tyytyväinen. Hyvä ja mukava asua hienosti
sisustetuissa huoneissa ja elää niinkuin ennenkin herrasväen lailla.
Voihan pikku Antti syödä pullosta. Tahtoiko hän?
Hän tahtoi. Jäykkinä kiintyivät hänen mustat silmänsä kätkyeesen,
hiljaa ajoi hän kärpäsen pois ison Antin otsalta, ja hänen laihat
huulensa vapisivat, mutta — kyllä hän tahtoi.
Huomenna oli hän valmis lähtemään. Iso Antti oli kalpea, mutta
"ymmärtäväinen". Pikku Antti oli saanut viimeisen veron äidiltä ja
nukkui niin hyvästi ja hymyili, niin lempeästi unissaan, eikä tiennyt
mikä häntä odotti.
Vaikeinta oli sulkea tuvan ovi. Kaksi kertaa kääntyi hän takaisin ja
katseli heitä molempia, jotka olivat yhtä avuttomia ja pyysi vanhaa
Kaisaa hoitamaan heitä hyvin ja lupasi lähettää rahaa joka kuukausi; ja
niin sitä erottiin.
Peninkulma oli kulettavaa jalkapatikassa ja sitten rautatiellä.
Neiti Elise oli sanonut että Annan kaikkein ensiksi kaupunkiin
tultuaan piti mennä lääkäriin pyytämään todistusta siitä että hän oli
kelvollinen aijottuun toimeensa.
Hän kysyi tietä johonkin lääkäriin, yhden tekevä oli se hänelle
kenenkä luo hän meni. Punottavin poskin nousi hän rappuja, sai odottaa
vastaanottohuoneessa ja pääsi viimeinkin sisään. Lääkäri istui ja
kirjoitti. Sitten katsoi hän ylös... Anna vavahti... Hän oli sama nuori
tohtori, joka kaksi vuotta sitten oli käymässä herraskartanossa. Luojan
kiitos ei hän tuntenut Annaa!
Anna oli tuonut vettä hänen huoneesensa eräänä kesä-aamuna kaksi
vuotta sitten. Kun hän tuli sisään, seisoi tohtori juuri ovella
valmiina menemään ulos. Hän taputti tyttöä poskelle, hänen seisoissansa
vesikannu kädessä, ja sanoi nauraen: "Pikku muisku aamuhetkellä,
tyttöseni!" Kiireesti heitti Anna vesikannun käsistään, kääntyi häneen
vihasta leimuavin silmin ja sanoi muutamia pistäviä sanoja.
Ja nyt... nyt tuli hän heti, kuin sai kuulla mistä oli kysymys, hymyili
ja alkoi aukoa hänen nuttunsa nappia...
Vähällä oli hän töydätä ulos, juosta kotiin, heittäytyä pikku Antin
kätkyeesen ja nyyhkyttää: "Minä en voi! Minä en voi!"
Mutta — perunathan olivat loppuneet ja he saisivat nähdä nälkää
mökissä... ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒
Täällä sai hän syödä hyvää ruokaa, maata pehmeällä vuoteella ja
hänet puettiin pieneen pitseillä koristeltuun nuttuun ja hän sai
paljon lahjoja sekä kamreerilta että rouvalta. Ja hänen selkänsä
tuli taas suoraksi, poskensa punottivat ja kätensä olivat valkeat
ja hienot kuin ennenkin. Hänestä tuli "kaunis Anna" vielä kerran ja
kamreeri Ollila istui usein pienen tyttönsä luona kuin hänen rouvansa
oli ompeluseurassa. Mutta eräänä päivänä tuli hän lastenkamarista
punottavin poskin ja vapisevin huulin, ja sen perästä ei kaunis Anna
saanut lahjoja kamreerilta, vaan ainoastaan rouvalta.
Ja iso Antti kirjoitti että hän oli parempi, voi istua ylhäällä ja
tehdä luutia ja vakkoja talonpojille, ja että pikku Antti oli terveenä
ja söi mielellään pullosta.
Ja Anna kirjoitti vastaan ja kertoi että hänellä oli ikävä heitä
molempia, lähetti rahaa isolle Antille ja leivoksia pikku Antille;
mutta leivokset tulivat koviksi ja kuiviksi ennenkuin ne joutuivat
mökkiin.
Niin kului viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta. Ja kun pikku neiti
Ollila rupesi syömään "pulla-maitoa" pisti Anna pillit pussiin, niiasi
ja heitti hyvästinsä.
Kotiin, kotiin metsän mökkiin, ison Antin ja pikku Antin luo! Voi
kuin juna kulki hitaasti ja hevonen, jonka hän otti asemalta, vielä
hitaammin!
Nyt he eivät eroisi enään koskaan! Nyt oli hän hankkinut itselleen
vaatteita moneksi vuodeksi, ja iso Antti oli terve ja voi tehdä työtä
niinkuin ennenkin, ja rahoja, joita hän oli ansainnut kaupungissa
oli hänellä myös säästössä. Kauniin Annan mustat silmät säihkyivät
niin kuin ennen maailmassa, ja hän hymyili ajatellessaan että Antti
näkisi hänet taas yhtä kauniina kuin silloin, jolloin he istuivat ojan
reunalla, ja hyväilivät toisiaan...
Mutta hetken perästä synkistyivät hänen kasvonsa... kenties ei pikku
Antti tuntisi häntä enään... kenties huutaisi hän ja tahtoisi pois
hänen sylistään, vanhan Kaisan luo?
No, kyllähän hän opettaisi pojan tuntemaan äitinsä ja rakastamaan häntä!
Kas niin, mäeltä näkyi jo pieni harmaa tupa! Hevonen seisattui. Ilosta
vavisten hyppäsi hän kärryistä ja kiireesti kulki hän pientä polkua
kotia kohti.
Ovi lensi auki. Pöydän päässä istui iso Antti ja vuoli kapustaa. Hän
nousi ylös ja meni Annaa vastaan. Mutta mikä häntä vaivasi? Eihän hän
tullut ollenkaan iloiseksi vaimonsa kotiin tullessa. Ja missä kätkyt
oli?
— Mi... mi... missä poika on, Antti?
— Anna kulta... Anna kulta... mutisi Antti ja katsoi lattiaan.
— Antti, herran tähden, sano, missä hän on? Silloin kääntyi hän
ikkunaan ja purskahti itkuun. Ja nyyhkyttäen selitti hän: että pikku
Antti on muuttanut pois kauaksi pois, kaksi viikkoa ennen äidin kotiin
tuloa. Nyt makasi hän pienen hautakummun alla kirkkomaalla. Viime
aikoina oli näyttänyt, kuin "pullo-ruoka" ei olisi ollut hänelle oikein
mieluista. Vähitellen oli hän kuihtunut ja viikko torstaista oli hän
kuollut juuri auringon laskiessa. Ja vanha Kaisa oli opettanut hänet
sanomaan "Äi" ja se oli hänen viimeinen sanansa...
Kun Anna hiukan tointui, meni hän Antin luo ja sanoi:
— Mutta minkä ihmeen tähden sinä et kirjoittanut että olisin tiennyt
tulla kotiin ja nähnyt lapsen kuolevan?
— Älä ole vihainen minulle, Anna kulta! Neiti Elise kävi täällä ja
kielsi minua kovasti kirjoittamasta sinulle että poika on kipeänä ja
sitten että hän kuoli, hän luuli että jos sinä suret niin kärsisi siitä
herrasväen lapsi siellä kaupungissa...
Anna ei vastannut mitään; hän meni keittiön kautta eteiseen, ja
sieltä ylös vinnille. — Siellä viipyi hän kauan, kauan. Ja kun
Antti vihdoinkin meni hänen perästään sinne, näki hän hänet siellä
polvillaan, pää pienessä, rumassa, maalaamattomassa kätkyessä, jonka
Antti itse oli tehnyt vähä ennen pienokaisen maailmaan tuloa.
Neiti Liina.
Maan seudulla ovat ihmiset hyvin uteliaita tietämään toistensa asioita,
he tietävät milloin naapurissa pannaan sahtia ja leivotaan, milloin
he saavat rahaa, milloin heidän tätinsä ja setänsä kuolevat, milloin
heidän lapsensa tulevat kotiin koulusta ja minkälaiset todistukset he
ovat saaneet, kuinka lihava heidän porsaansa oli ja milloin he ostavat
uuden leipomapöydän.
Suurissa kaupungeissa ollaan hyvin vähän tekemisissä naapurien
kanssa; he menevät naimisiin, perivät, voittavat arpajaisissa,
maalauttavat ruokasalinpöydän, tekevät itsemurhia, muuttavat toiseen
kaupungin osaan, eikä seinän takana asuvalla herrasväellä ole siitä
aavistustakaan.
Pienissä kaupungeissa eletään keskinkertaisesti; ei sitä nyt juuri
tiedetä milloin toisessa kerroksessa asuva rouva ostaa uuden kureliivin
tai milloin herra on tapannut korttipelissä, eli milloin vinnikamarissa
asuva koulupoika on saanut huonon todistuksen; mutta kyllä tiedetään
milloin naapurissa ovat kestit, silloin istutaan ikkunassa ja katsotaan
kutka sinne ovat kutsutut, ja onhan hauska kuulla, kuin he saavat
protesteeratun vekselin; ja kun naapurin rouva saa pieniä, kuunnellaan
hyvin mielellä kuin piijat kertovat mikä lapselle nimeksi pannaan.
Tällaisessa pienessä kaupungissa vuokrattiin eräässä suuressa talossa
kaksi pientä vinnikamaria, joista pyydettiin seitsemänkymmentäviisi
markkaa vuodessa.
Kirjuri Kivekäs asui toisessa ja kuka toisessa asui se oli hänelle
yhden tekevä. Puoli vuotta asui siellä räätäli, jolla oli neljä lasta,
silloin kuului sieltä itkua ja parkumista kuin lapsia kuritettiin.
Toisena puolena vuonna kuuli herra Kivekäs sieltä hyväileviä
lempisanoja hataran oven läpi; silloin asui siellä papin leski, jolla
oli kissa. Ja sitten muutti sinne seminaarilainen, joka veisaili virsiä
ja torvensoittaja sotaväen soittokunnasta. Hän koetti kehittää pieniä
luonnonlahjojansa ja herra Kivekkään vielä pienempää kärsivällisyyttä.
Niin tuli Lokakuun ensimmäinen päivä. Keveitä askelia kuului rappusista
ja viereisestä huoneesta ja toisinaan aamusella lauleli siellä joku
niin kauniisti. Ainakaan ei se nyt ollut joku papin leski.
Mitä se häntä liikutti? Lienee joku pieni kalvetusta sairastava
ompeluhevonen, joka joi rautapulveria veden seassa ja antoi sällien
armastella itseään. "Sä kasvoit neito kaunoinen, isäsi majassa."
— "Tuolla on mun kultani." — "Oi, jos ilta joutuisi." — Ja sitten
ensimmäiseksi ja viimeiseksi "Donau-Wellen" valssin. — No, nytpähän lie
kumma kuin hän ei saanut noita renkutuksia korvistaan!
Viimein tuli hän uteliaaksi.
— Tietääkö Tiina kuka se huutaa ja hoilottaa tuolla seinän takana?
kysyi hän huoneen siivoojalta.
— Huutaa ja hoilottaa! No, älähän huoli! Hän, joka laulaa niin ihmeen
kauniisti, aivan niinkuin lintunen! Niin, se on Liina neiti, tiedänhän
minä sen, Liina neiti, joka ompelee liinavaatteita. Hän on puutarhuri
Kukkosen tytär, joka hukkui viime syksynä, kyllähän minä sen tiedän.
Kas vaan! Eikös hän näet arvannut että se oli kuitenkin joku
ompeluhevonen! Heidät tuntee jo liikkeistä.
Hm! Hänellä mahtoi olla hyvin pienet jalat, sillä hän astua tipsutteli
kuin kissa aamuin kamarissaan. Hm! Sairastikohan hän kuitenkin
kalvetustautia? Iloinen hän oli kuin itikka auringon paisteessa. Ihme
kumma kuin häntä ei näkynyt koskaan rappusissa! Jos hän vaan saisi
nähdä tuon pienen tenhettären ei hän sitten koskaan enää ajatteleisi
häntä.
Tietämättänsä miten se oli käynyt laatuun, seisoi hän piironkinsa
edessä ja "paitalaatikko" oli vedetty auki. Tusina uusia, hyvä kyllä
ja puoli tusinaa vanhoja, jotka hän oli saanut kotoaan. Mutta eiköhän
varakkaalla miehellä pitäisi oikeastaan olla vähintäinkin kaksi
tusinaa? Kyllä hänen täytyi hankkia kuusi lisää. Hm! Voi kai hän tilata
ne yhtä hyvin Liina neidiltä kuin joltakulta toiseltakin. Hänhän ompeli
liinavaatteita sanoi Tiina. Ja niin otti hän yhden uusista paidoistaan
malliksi, pisti kainaloonsa ja läksi huoneesta.
Liina neiti herkesi juuri laulamasta "Donau-Wellen" valssia ja
aloitteli "Kultaisessa kartanossa" kuin herra Kivekäs koputti ovelle.
— Astukaa sisään!
Eipähän hän todellakaan sairasta kalvetustautia. Tuuheat, vallattomat,
ruskeat kähärät peittivät uljasta otsaa, joka oli vähä liika leveä.
Hänellä oli palavat tummat silmät ja kasvoiltaan oli hän niin terveen
näköinen kuin talviomena, mutta nenänsä muistutti perunaa, vaan
valkeaa, hyvämakuista "uutta perunaa". Lihava oli hän, täyteläs ja
selkänsä suora, ikäänkuin hän ei koskaan olisi nähnytkään ompelukonetta
ja kuin hän hymyili näkyivät hänen hampaansa, jotka olivat kuin pienen
petoeläimen, niin valkeat ja vahvat. Kun herra Kivekäs ei heti saanut
sanoja suustaan sieppasi Liina neiti nauraen ja niiaten mallipaidan
hänen kainalostaan ja tarttui heti asiaan käsiksi:
— Kuinka monta niitä pitäisi olla?
— Suokaa anteeksi; nimeni on Kivekäs, kirjuri Kivekäs. Olkaa niin hyvä
ja ommelkaa niitä puoli tusinaa!
— Aivanko tämän laisia?
— Niin.
Kyllä hän lupasi tehdä; keskiviikkona ensi viikolla joutuisivat ne
valmiiksi.
Virkatoverit eivät voineet ymmärtää mikä kumma kirjuri Kivekkäällä
oli. Hän ei tullut säännöllisesti kävelemään iltasilla ja varsinkin
lauantai-iltoina, jolloin he tavallisesti yhtyivät ravintolassa ei
häntä näkynyt sielläkään. Hänellä oli niin paljon kiireitä toimituksia,
sanoi hän.
Mutta kotonaan istui hän liikkutuolissa, eikä sytyttänyt lamppua, vaan
kuunteli ja kuunteli siksi kunnes sai kuulla "Donau-Wellen" valssin tai
jonkun muun Liina neidin lempilauluista.
Hän ei malttanut odottaa keskiviikkoon, jolloin "ne kuusi" olisivat
valmiit.
Perjantaina oli hän koputtanut ovelle ja sanonut että "niissä uusissa"
saisi olla hiukan väljemmät kaulukset.
Lauantaina meni hän ja kysyi "eikös nyt käytetty vaan yhtä nappikoloa
rinnassa ja yhtä ainoaa suurta nappia? Siinä tapauksessa tahtoi hän
ne sillä lailla, eikä kahta nappikoloa, niinkuin mallipai... hm...
niinkuin mallissa."
Maanantaina oli hän tullut siihen päätökseen että "hihat saisivat olla
hiukan lyhyemmät".
Ja Liina neidin mustat silmät ja punaiset huulet hymyilivät sanoessaan
"herra Kivekäs saa ne aivan mieleisiksensä".
Ja kun pitkä talvi oli kulunut, jäät sulaneet ja metsät vihersivät,
kävellä tipsutteli vinnikamarin neiti kaupungin puistossa. Silloin
toteutuivat herra Kivekkään toiveet. Pieni punaposkinen olento nojautui
hänen leveää rintaansa vasten, pari pyöreää, valkeaa käsivartta
kietoutui hänen kaulalleen ja kaksi kuumaa huulta painettiin hänen
huuliaan vasten.
Hän ei "kosinut" koskaan, eivät he puhuneet koskaan "tulevaisuudesta"
eivätkä he antaneet toisilleen mitään "lupauksia". Kerta kuin heidän
sydämmensä sykkivät tavallista valtavammin ja hermonsa olivat kovin
kiihoittuneet vaipuivat he sanaakaan virkkamatta toistensa syliin, ja
sitä ennen eivät he olleet armastelleet eivätkä taistelleet rakkautensa
edestä. He olivat tuetta, turvatta, yksin ja rakastuneet; mutta heidän
äitinsä olisivat surematta voineet nähdä heidän hyväilevän toisiaan.
He olivat lapsia, jotka eivät toivoneet muuta iloa kuin saada olla
yhdessä, ja joilla ei ollut mitään katumista erottuaan.
* * * * *
Naapuri pitäjän nimismies sairastui ja sai virkavapautta. Kirjuri
Kivekäs määrättiin hänen sijaiseksensa.