etikkaa ja pippuria syltylle ja puhui miten tärkeätä on "varjella
sydämmensä kaikella ahkeruudella sillä siitä elämä tulee". Sitten otti
hän pari lusikallista viiliä ja tuumi että kun on nuori ja kaunis ja
koko mantaalin omistaja niin mahtanee olla vaikea varjella sydäntään.
Jos hän vaan voisi jollakin tavoin tukea häntä tämän maailman
vaikeuksissa niin hän tahtoi niin mielellään...
Kun apulainen oli päässyt tähän kohtaan mietinnöissä, löi Taava kättä
yhteen ja huusi:
— Herra siunatkoon, anteeksi pastori hyvä! Mutta porsaat ovat karanneet
navetasta!
Ja niin juoksi hän tiehensä jättäen sielunpaimenensa aivan yksin,
ja kun hän hetken perästä tuli takaisin ei herkuista ja apulaisen
hellämielisyydestä ollut paljon tähdettä.
Jussi teki työtä kahden edestä hän hommasi ja johti koko talon toimet
ja vuosi vuodelta saatiin runsaampi sato ja yksi lehmä lisää navettaan.
Ja sunnuntaisin pukeutui hän mustiin verkavaatteisin ja ruskeesen
huopahattuun ja kyyditsi emännän kirkkoon. Reipas ja toimelias pehtori
hän oli, hyvä ja ystävällinen väelle, paitsi toisinaan; silloin räyski
ja tuiski hän aika lailla, ja jos piiat ja rengit olisivat olleet
tarkempia ihmistuntijoita, olisivat he kyllä huomanneet että pehtorin
huono tuuli ilmestyi aina samaan aikaan kuin emännälle uusi kosija.
Jussin piti sitten näytellä itse kullekin kosijalle navetat, pellot
ja metsät. Ja kun ne sulhaisiksi aikovat sitten toisinaan määräilivät
ojittamisesta ja laitumen laajentamisesta ikäänkuin omalla tilallaan,
niin silloin Jussin sydäntä kouristi kovasti ja hän päätti lujasti että
kekrinä hän muuttaa.
Mutta kesällä siihen aikaan kun liinoja kitkettiin, ja jo uusia
perunoita syötiin tuli emäntä Jussin luo, katsoi häneen ystävällisesti
suurilla ruskeilla silmillään ja sanoi:
— Jussi, jääthän meille vielä ensi vuodeksi? Palkasta kyllä sitten
sovimme. Ja silloin ei Jussi vasten tahtoansakaan voinut vastata muuta
kuin:
— Jos emäntä on tyytyväinen niin jäänhän minä.
Ei tuo kunnon Jussi hetkeäkään toivonut Taavaa itselleen. Ei hän
oikeastaan oloansa ajatellutkaan ja jos hän olisi sitä tehnyt niin
ei hänen toiveensa olisi koskaan saavuttaneet korkeampaa päämaalia
kuin että saada olla rauhassa "emännän kosijoilta" ja uskollisesti ja
ahkerasti tehdä työtä rippikoulutoverinsa hyväksi ja kolmasti päivään
istua häntä vastapäätä ruokapöydässä, jolloin Taavan rinta kohoili
valtavasti hänen ystävällisesti ja lempeästi hymyillessä niin että
valkeat, leveät, tasaiset hampaansa hohtivat punaisten huulien välistä.
Vihdoinkin tuli täysi tosi emännän naimisesta. Järvenpään isäntä oli
komeilla rattailla ja pulskilla, ruskealla oriilla ajanut tuimaa
vauhtia pihaan. Mies oli kopea ja valjaat muhkeat ja kun hän lyödä
säväytti hevostansa aitan nurkalla kääntäissänsä, arveli Taava: "nyt,
taikka ei koskaan".
Ja näyttipä siltä kuin nyt olisi tullut "oikea". Taava ja Järvenpää
mieltyivät toisiinsa ja kosija piti Peltolan koko komennosta. Tosin
ei emäntä ollut "rakastunut" eikä hän koskaan rakastuisikaan; hän oli
noita tyyneitä luonteita. Mutta kerran hän kuitenkin menisi naimiseen
ja tällaista kosijaa ei hän toistamiseen saisi, sen hän tiesi.
Niinkuin ainakin talonpojissa ei asiaa ensi kerralla päätetty. Nyt
oli helluntai ja juhannuksena menisi Taava katsomaan rukin sijaa
Järvenpäähän.
3
— 34 —
Tuli kesä ja koivujen valkoiset rungot peittyivät yhä enemmän ja
enemmän vastapuhkeavien lehtien suojaan, tuomet rupesivat kukkimaan
ja mehiläiset surisivat pesissään. Aurinko paistoi niin lämpimästi,
leuto tuuli puhalsi, hyväillen vastaan tulijan poskia ja rintaa, ja
nurmikko peittyi kirjavaan kukkaisvaippaan. Järven tyynellä, sinisellä,
kimaltelevalla pinnalla uiskentelivat kalat ja kauniit pienen pienet
pyörteet kertoivat että tuolla syvyydessäkin vilpoisessa aallossa oli
myös juhannus, eloa ja rakkautta.
Silloin kyyditsi Jussi emäntänsä Järvenpäähän ja nuori isäntä seisoi
eteisen rappusilla iloisena ja ylpeänä ottaakseen vastaan rakkaan
vieraansa.
Kaikki oli niin muhkeata, rakennukset kauniit, liinavaatekaapit suuret,
viljavat pellot ja viheriöivät niityt. Paljon oli kupariastioita
keittiön seinällä, paljon hopeita kaapissa ja paljon lämpöä isännän
katseessa.
Seuraavana päivänä aikoi Taava lähteä kotiin. Mutta sitä ennen tahtoi
kosija päättävän vastauksen. Sen hän saisikin kohta, ja Taavan
ystävälliset sanat antoivat hänelle toivoa. Mutta aivan lopullisesti ei
hän tahtonut päättää, ennenkuin oli asiaa kotonaan tarkemmin miettinyt.
Sillä aikaa kun isäntä meni käskemään sisartansa keittämään
lähtö-kahvia, läksi Taava etsimään Jussia, pyytääkseen häntä
valjastamaan hevosen.
Hän pysähtyi äkkiä, peräytyi askeleen ja katseli äänettömänä suoraan
pensaikkoa kohden. Siellä venyi Jussi käsi poskella. Mutta mikä herran
nimessä miestä vaivasi? Koko hänen ruumiinsa värisi ja hän koetti
pidättää nyyhkytyksiä, jotka tunkeutuivat hänen leveästä rinnastaan.
Taava emäntä kalpeni. Vai niin, sentähden lienee hänellä ollut niin
vaikea valita itselleen toista miestä! Rippikoulutoveri rakasti häntä
salaisesti, ujosti, toivottomasti, hän ei ollut koskaan uskaltanut
pyytää mitään itselleen, mutta nyt suri hän sitä että lapsuuden ystävä
kohta olisi toisen oma.
Ja tämä nöyrä, vaatimaton rakkaus oli Taavan itsensä tietämättä
kietonut hänet pauloihinsa. Ja nyt se selvisi hänelle äkisti kuin
salaman iskulle että hänkin oli rakastanut Jussia. Kuinka kauan? Sen
Jumala yksin tiesi, kenties... aina siitä asti kuin he yhdessä pääsivät
ripille.
Taava oli tavoitellut rakkautta kaksikymmentäkahdeksan vuotta, vasta
nyt heräsi se hänen sydämmessään. Hiljaa hiipi hän Jussin luo ja laski
kätensä hänen olkapäälleen:
— Jussi!
Hän säpsähti, lensi tuli punaiseksi ja änkytti:
— Hyi, emäntä, kuinka säikäytitte minua! Mitä te minua poloista väjytte?
Mutta silloin istuutui emäntä hänen viereensä mättäälle, kietoi
käsivartensa hänen ruskeelle kaulalleen veti hänet luoksensa ja
kuiskasi uudelleen:
— Jussi!...
Ja sitten kuiskasi hän vielä paljon muutakin, ja Jussista tuntui
ikäänkuin tuo raju, mahdoton ilo tahtoisi tukehuttaa hänet ja ettei
hän paljaasta ilosta vaan voisi elää kauemmin. Ja kun hän vihdoinkin
saattoi puhua sanoi hän:
— Mutta rakas, siunattu emäntä... Taa... Taava, tahdoin sanoa, mitä
pitäjäläiset ja väki siellä kotona sanovat? Ja entä Järvenpää?
Taava emäntä ojentihe suoraksi, huokasi syvään, hänen täyteläs rintansa
kohoili, ruskeat silmänsä välähtivät ja sitten komensi hän aivan kuin
olisi seisonut kotonansa omilla rappusillaan:
— Valjasta hevonen, Jussi! Peltolan emäntä on siksi rikas että hän
saattaa tuoda sulhon itselleen omilla rattaillaan!
Kun isä tuli kotiin.
Ei ollut satanut tippaakaan koko pitkään kevääsen. Viljat seisoivat
saroilla hentoina ja mehuttomina, kuin piit häkylässä, mutta
vieläkin harvemmassa. Perunanvarret kellastuivat jo ennen aikaansa
ja elukoita löydettiin janoon nääntymäisillään kuivuneiden lähteiden
reunoilta. Tuntui kuin kuuma virta olisi eroittanut janoovan maan ja
armollisen taivaan. Myllypuro kuivi ja suuri nariseva ratas särkyi.
Järvet painautuivat syvyyteen ikäänkuin piiloon polttavaa aurinkoa.
Lapset kuolivat punatautiin ja pellot savusivat kuin sotatanner.
Sotatantereita ne olivatkin, sotatantereita, missä maamiehen toivo
tykkönään raukesi ja hänen pelastettavansa haavoittui auttamattomasti.
Lammen Kallea ei pienet onnettomuudet säikäyttäneet. Hänellä oli
kaukana kuusimetsässä pieni tupa ja sen ympärillä palanen hiekkaista
peltoa, josta ei hyvinäkään vuosina voinut odottaa kunnon satoa. Sade
kesinä voi siitä mahdollisesti saada puolitoista tynnyriä "sekajyviä"
enimmäkseen kauroja ja siellä täällä muudan rukiinkorsi, jonka olki oli
kuin ompelurihma ja tähkät kovin surkastuneet ja näytti siltä kuin ne
olisivat hiukan kummeksineet olemassa-oloaan.
Siis hyvinä vuosina puolitoista tynnyriä ja tänä vuonna ei mitään; tämä
eroitus ei voinut masentaa niin karastuja ihmisiä kuin Lammen Kallea ja
hänen Eevaansa.
Pahinta oli se ettei saatu työtä kotiseudulla. Kalle kävi tavallisesti
puimassa riihtä kylän talonpojissa, mutta nyt ei heillä ollut mitään
puimista. Osasipa hän panna olkikattojakin, mutta nyt tarvittiin
rukiinoljet navetassa. Sitäpaitsi oli hän kunnon kivityön tekijä, mutta
kenellä oli nyt varaa panettaa kiviaitoja!
Jossakin kaukana Pohjanlahden rannalla rakennettiin silloin rautatietä
ja nimismiehen nuori herra oli sanonut että niin reipas kivityöntekijä
kuin Kalle saisi kyllä työtä siellä, ja nuori herra tiesi sen varmaan,
sillä hän aikoi itsekin matkustaa sinne työnjohtajaksi.
Sitten pantiin paras nuttu päälle ja äiti nouti talirasia voidellakseen
isän saappaat. Oli niin omituista erota; Kalle ja Eeva olivat olleet
yhdessä viisitoista vuotta ja heillä oli neljä poikaa ja kaksi tyttöä.
Viikkokauden olivat he enintäin olleet erotetut toisistaan ja se oli
silloin kun Kalle oli kauempana työssä. Ja nyt tulisi isä viipymään
poissa kokonaisen vuoden! Mutta hän lupasi lähettää rahaa kotiin, niin
ettei Eevan ja lasten tarvitseisi nähdä nälkää, ja silloinhan oli
kaikki hyvin.
Ei ääni vavissut hyvästiä heitettäissä, ei hyväilty, eikä itketty.
Mutta Kalle katsoi vaimoonsa ja varsinkin hänen nuttuunsa, ja sitä hän
ei ollut tehnyt ainakaan viiteen vuoteen.
— Sinä raukka olet tullut niin vanhaksi ja huonoksi noiden lasten
kanssa, sanoi hän.
Huomautus ei ollut juuri kovin kohtelias tai hellä laadultaan, mutta
Eevan ruskeat kasvot kirkastuivat, hän ymmärsi niin hyvin että Kalle
oli tahtonut sanoa jotakin oikein ystävällistä.
— Jumala kanssasi, Kalle! Hoida nyt hyvin terveyttäsi, että jaksat
kiviä hakata. Syö sianlihaa, se antaa voimia. Ja herran tähden, varo
ettet joudu viinan tai dynamiitin uhriksi!
Kalle pisti viimeisen perunan puukon kärellä suolavedessä ja arveli
että kyllä hän "varoisi".
Ja niin läksi hän pois, kauaksi pois kotoa, hankkimaan leipää
perheelleen, läksi syleilemättä, hyväilemättä. Tosin sykki vaimon
kuihtunut, ruskistunut rinta, tosin tuntui Kallen povella lämpimämmältä
kuin tavallisesti, mutta ei kylliksi, voidakseen murtaa kuoren, jonka
kova työ, kärsimykset ja puute muodostavat viheliäisyyden lasten
tunteille. Ainoastaan kaksi pienintä, Antti ja Liina itkivät. Mutta
äiti seisoi eteisen ovella, varjosti kyynelettömiä silmiään laihalla
kädellään ja katsoi isän jälkeen kauan, kauan, ja tultuaan tupaan otti
hän hänen puukenkänsä ja viskasi ne kauaksi sängyn alle. — Niitähän ei
tarvittaisi aivan kohta.
Hetken kuluttua aukeni ovi ja isä seisoi taas kynnyksellä:
— Eihän sulla ollut enempää kuin kolme silliä, Eeva?
— Ei.
— Minkätähden panit sitten minulle kaksi evääksi? Tässä on toinen
takaisin. Hyvästi!
— Ota se vaan, tarvitset sinä toisenkin!
— Anna olla, joutaa jäädä lapsille. Hyvästi Eeva!
Ja niin läksi hän taas, kävellen hitaasti, mietteissään, selkä
kumarassa, läksi avaraan maailmaan riehumaan ja raastamaan siksi kunnes
jäsenet kestäisivät.
Kuukauden kuluttua alkoi isältä tulla rahaa. Ainoastaan vähän, mutta
kuitenkin melkein kaikki, mitä hän ansaitsi. Ja jopa tuli kirjekin!
Vanhin tyttö, joka kävi kansakoulua luki sen ja luki sitä siksi
kuin kaikki olivat oppineet sen ulkoa. Ne olivat pieniä, karkealla
kädellä huonosti kirjoitettuja kirjeitä, vaikka ne hämärältä muistolta
sulhaisajoilta, silloin kun Eeva palveli naapuri pitäjässä, aina
alkoivat: "rakas ystävä". Niissä kerrottiin että isä Jumalan kiitos oli
terveenä ja toivoi samaa Herran lahjaa heillekin! Työnjohtajat olivat
sävyisät, ruoka kallista ja että siellä sai maata metsissä, sillä
taloja oli hyvin harvassa.
Eeva säästi ja säästi ja pani silloin tällöin muutamia markkoja kirstun
pohjalle, joita hän ei välttämättömästä tarvinnut perheen elatukseksi.
Kaikki mahdolliset työansiot käytti hän hyväkseen ja vihdoinkin oli hän
saanut säästetyksi niin paljon että sai kankaan kuteille. Siitä aikoi
hän ommella vaatteet lapsille ja Kallelle, itse ei hän tarvinnut mitään.
Sitten tuli aika, jolloin ei kuulunut kirjettä kaualle. Eeva kävi joka
viikko rovastissa kysymässä ja kävipä hän rautatien asemallakin, mutta
turhaan. Kului kuukausi, toinen ja kolmaskin, mutta isästä ei kuulunut
mitään. Rahvaan sitkeällä, tyynellä kärsivällisyydellä odotteli hän,
vähensi perunoita ruokaveroiksi, leikkasi sillin pienempiin palasiin ja
luotti huomispäivään ja Kalleensa.
Ja huomispäivä tuli ja Kalle tuli. Hän istui sohvan kannella kevätillan
hämärässä, Eevan kotiin tullessa. Hän oli ollut metsässä taittamassa
varpuja, jotka lapset sitten kuorivat vispilöiksi ja möivät kylään.
Kalle istui sohvan kannella hämärässä eikä noussut seisalleen kuin Eeva
tuli tupaan.
— Hyvää iltaa, Eeva!
— Herra siunatkoon, sinäkö sitä olet Kalle! huusi Eeva, heitti varvut
uunin nurkkaan ja silmäsi lieteen nähdäkseen oliko siinä tulta. Ei
syleilty eikä hyväilty nytkään; mutta Eevan silmät säihkyivät ja hän
liikkui entistä sukkelammin.
Kalle istui paikallaan ja oli tavattoman kalpea. Häntä väsytti
varmaankin matkan perästä, voi raukkaa. Asemalle oli rautatien
työmiehillä vapaaliput, mutta siitä oli vielä kolme peninkulmaa
jalkapatikassa kulettavaa.
Eeva kyseli kaikesta ja Kalle vastaili tyynellä ja miettivällä
tavallaan. He puhuivat lapsista ja heidän voinnistaan isän poissa
ollessa, risutuvista Pohjanmaalla, Lassin rippikoulussa käynnistä ensi
talvena ja tuvan katosta, pitikö se vielä veden.
Lapset tulivat tupaan ja tervehtivät ilohuudolla isää. Myöhemmällä toi
äiti puuron pöydälle. Mutta isä istui yhä sohvan kannella paikaltaan
liikkumatta ja niin tavattoman kalpeana.
— Etkö tahdo syödä, Kalle?
Isä ei tainnut kuulla. Hän pyyhki vaan otsaansa nutun hihalla ja ähki
hiljaa. Hän raukka lie kovin väsynyt!
Äiti antoi hänen istua, otti sangon ja läksi lähteelle hakemaan
raitista vettä. Kevätilta oli valoisa ja lämmin. Eevan sydän sykki
ilosta. Nyt oli Kalle taas kotona, nyt oli "kova vuosi" kulunut, nyt
saisivat he olla yhdessä, tehdä työtä ja ahkeroida, tämä vuosi olisi
ehken parempi ja ruis kasvaisi kotitienonkin pelloilla niin ettei
kenenkään, jolla on koti, vaimo ja lapsia tarvitseisi mennä kauaksi
pois hankkimaan elatustaan.
Hän täytti sangon, ryyppäsi tuohiliuhkasta pari kertaa ja kiiti taas
mäkeä ylös. Miten reippaasti hän kulki ja miten keveästi hän kantoi
sankoa! Niin iloiseksi ei hän ollut tuntenut itseään sitten kuin sinä
juhannusiltana, jolloin he yhdessä Kallen kanssa, käsivarret toistensa
vyötäisellä, olivat tulleet kotiin tuoksuavien niittyjen ratisevien
lepis...
— Nyt sinun pitää tulla syömään puuroa, Kalle, muutoin se jäähtyy!
Kalle ei liikahtanut.
— Tuonko minä puurokupin sinulle sinne sohvan kannelle?
Silloin nousi hän äkkiä, mutta ensimmäisellä askeleella herjahti hän
niin kummallisesti ja toisella kolahti aivan kuin olisi iskenyt kepillä
lattiaan, ja niin kulki isä ontuen ja horjuen pöytään ja suuret, suuret
hikipisarat tippuivat hänen kalpealta otsaltaan...
Lapset seisoivat kauhistuneina suut selällään. Eeva vavahti ja tarttui
lujasti kiinni sängynpäähän.
— Herra Jumala, mikä sinun jalalla on, Kalle? Kalle vaipui tuolille,
peitti silmät kädellään ja sanoi:
— Jalka, Eeva, niin se... se... on Pohjanmaalla hiekkahaudassa.
Iso-sisar.
Kesän tulosta ei ollut tänä vuonna tahtonut tulla mitään, se oli
kestänyt hyvin kauan, mutta syksy sitä vastoin oli sen kauniimpi. Vaan
jo Lokakuussa tapahtui ilman muutos, odottamatta ja äkkiä; ja ennen kun
turkit ja sisäikkunat saatiin reilaan, oli täysi talvi. Silloin tuli
keuhkokuumeen vuoro, ja siihen kuoli kamreeri Raitiokin.
Raition perheellä oli myös ollut kaunis syksy kylmän ja tuiskuisen
kesän perästä. He olivat tahtoneet yhdistyä liika aikaiseen, jo
elämänsä keväällä, seuraus oli köyhyys ja puute; ja taistelu niitä
vastaan oli vienyt ilon heidän parhaalta ijältään. Mutta nyt oli
taistelu taisteltu ja kovin aika oli paennut kodin kynnykseltä, ja
syysaurinko hymyili heidän päittensä yli, jotka jo olivat tulleet
harmaiksi. Mutta kohta tapahtui käännekohta tässäkin, jo ennen kuin oli
täysin hengähdetty toimeen tulon rauhan jälkeen; kuolema — velkoja,
jota ei oltu ajateltu, vaikka hänelle oli maksettu korkoa koko ajan,
terveyttä turmelevalla yötyöllä — tuli ja vei kamreeri Raution
huolimatta äidin kyyneleistä tai Annin ja Viivin voivotuksista.
Mutta vaikka kuolemaa ei voi koskaan estää tekoaan tekemästä, niin
näkee Manalan ukon kuitenkin toisinaan heltyvän. Tosin ei hän jätä
iskuaan iskemättä, mutta toisinaan iskee hän kahdesti, kun hän näkee
kaksi, jotka ovat niin kiintyneet toisiinsa etteivät voi erota.
Ja senpätähden seurasi rouva Raitio Villeään nytkin ja jätti Annin ja
Viivin aivan yksin.
Anni, iso-sisar, niinkuin häntä kutsuttiin oli ruumiikas ja pitkä
kasvultaan, hänen säännölliset sopusointuiset, kauniit kasvonpiirteensä
olivat kuin hakatut marmoriin, korkeaa otsaa ympäröi tummanruskeat
kähärät ja hänen tummat suuret silmänsä hymyilivät harvoin. Hän oli
ollut maailmassa isän ja äidin vaikeimpina aikoina; hänen lapsuutensa
ensimmäiset muistot olivat katkeria, hän muisti kyyneliä, joita oli
vuodatettu kuluneiden vaatteiden tähden, jouluiltoja, mutta vaan
nimeksi, sillä niitä ei oltu voitu viettää somemmin kuin muitakaan
päiviä ja unettomia öitä vuokranmaksun tähden. Sentähden kehittyi hän
niin aikaseen ja oli jo neljäntoista vanhana ajattelevainen nainen ja
sentähden hymyilivät hänen suuret ruskeat silmänsä niin harvoin.
Viivi oli pikku-sisar, eikä kukaan koko talossa tiennyt mikä hänen
oikea nimensä oli, Kun hän juosta sipsutteli kadun poikki kouluun, oli
hän kauniimpi, viehättävämpi ja iloisempi kuin kaikki muut ja äidit
pistivät päänsä ulos ikkunasta hymyilivät ja mutisivat: "Viivi!" Ja kun
hän naurahteli ja juoksi leikkipaikalla niin että hänen kullankeltaiset
hiuksensa tuprusivat tuulessa, huusivat pojat iloissaan: "Viivi,
Viivi!" Mutta äidin kuoltua, kun pikku jalka oli hiljaa ja keltaiset
kähärät vavahtelivat itkusta ja pienet rusottavat posket nyyhkyttäen
kätkeytyivät sohvan nurkkaan, kietoi iso-sisar käsivartensa pienen
keijukaisen vyötäiselle, suuteli häntä ja kuiskasi: "Viiviseni!"
Viivi lie sitten hänen nimensä ollut, mutta ei suinkaan häntä oltu
ristitty siksi.
Iso-sisar oli kahdenkymmenen ja pikku-sisar neljäntoista vuoden vanha,
silloin kuin he jäivät yksin maailmaan.
Eriikka täti piti raskaana velvollisuutenaan ottaa Viivin luokseen ja
arveli että Anni voisi kyllä hankkia itselleen opettajattaren paikan.
Mutta siihen sanoi iso-sisar "ei", sulki yhä itkevän Viivin syliinsä
ja selitti että he tahtovat olla yhdessä, tehdä yhdessä työtä ja — jos
tarvis vaati — nähdä nälkääkin yhdessä.
Täti Eriikka jätti heidät pudistaen miettiväisesti päätään, mutta tunsi
suloisen tunteen päästyään vapaaksi tästä kalliista velvollisuuden
täyttämisestä. Parin viikon kuluttua naulattiin kaupungin kauneimman
kadun varrelle pieni kyltti, johon oli kirjoitettu: "Anni Raitio.
Muotikauppa."
Ei Anni ollut aivan vasta-alkava tällä alalla, sillä silloin ei se
olisi vetellyt. Hän oli työskennellyt rouva Svenssonin luona, syksyin
keväin kiireenä aikana ja Annilla oli hyvä kauneuden aisti ja näppärät
sormet.
Ei ollut leivästä puutetta. Jäipä rahaa vielä Viivin tutkinnoihinkin,
niin että hänestä tuli paljon oppineempi ja taitavampi pianonkin
soitossa kuin isostasisaresta. Säästyipä pieni rahasumma marmoori
ristiksikin rouva ja herra Raition haudalle. Paras seikka oli se että
täten muodostui heille varma ja turvallinen koti, joten iso-sisar sai
olla pikku-sisaren luona, niin että he molemmat, jotka eivät kaivanneet
muita maailmassa, saivat joka ilta lopetetun työn perästä mennä maata
samaan, pieneen, viehättävään huoneesen. Siellä voi Anni loikoa
tuntikaudet ja kuunnella Viivin tyyntä, tasaista hengitystä, toisinaan
sytytti hän kynttilänkin keskellä yötä, ainoastaan katsellakseen
pieniä, puhtaita, viattomia kasvoja ja niin ihmeen kaunista pientä
kättä, joka nöpötti niin somasti posken alla.
Sitten tuli hän.
Hän oli koulun opettaja, palkkansa oli kolmetuhatta markkaa vuodessa.
Oli hänellä vähän velkojakin ja sitä paitsi kaunis laulunääni ja hyvä
sydän. Nuorellinen oli hän mieleltään ja jotenkin hyvänäköinen.
Ylipään oli hän iloinen, mutta vielä iloisempi kuin tapasi neidet
Raitio rehtorissa illallisilla, tai kuin hän tarvitsi kaulahuivia eli
paidan nappeja, joita myöskin myötiin Anni Raition muotikaupassa.
Ja iloisin oli hän silloin kuin liike oli niin vilkastunut ettei
neiti Anni tahtonut joutaa muilta töiltään hoitamaan konttokirjoja ja
kirjoittamaan laskuja.
Ja niin tuli hän iltapäivillä, jolloin ei ollut koulussa ja kirjoitti
neiti Annin pääkirjaan kauniilla käsialallaan ja lähetti laskuja
kaupungin rouville niin että he aivan hämmästyivät.
Kuta enemmän maisteri kirjoitti sitä eloisammiksi muuttuivat Annin
kauniit marmoorimaiset tummat kasvot, ja ylpeät silmät säteilivät
entistä kirkkaammin ja huulensa vetäytyivät hymyyn, aivan kuin laine
järven pinnalla vienon iltatuulen puhaltaessa, kun maisteri sanoi
jotakin hauskaa; ja hän ei säästänytkään hauskuuksiaan, se täytyy
myöntää.
Ja Viivi oli silloin vielä lapsi.
Niin hyvä ja vakaantunut oli Anni Raition kauppaliikkeen maine etteivät
juoruämmät kyenneet puhumaan mitään eikä kukaan sanonut pahaa sanaa
liikkeen päänaisesta, vaikka kirjanpitoa hoiti maisteri joka oli hyvä
laulaja.
Ja pääoma kasvoi kenenkään huomaamatta..
Niin tuli hän kerta edeltäpuolen päivän kun kaikki kirjat ja laskut
olivat kirjoitetut. Mutta hänellä oli "huoneiden puhdistuslupa" ja
paras nuttu päällä ja punakkaposkinen oli hän kuin tytöt ja hänen
tavallisesti niin miehekäs äänensä oli nyt melkein vieno, sanoessaan:
— Neiti Anni, minä...
— Mutta kas vaan, tervetuloa! Istukaa, olkaa hyvä, tohtori! Näittekö
viuhkia puodissa? Eikö ne ole ihmeen kauniita?
— Ovat kyllä, mutta minä olen kauan, kauan aikonut sanoa teille
jotakin, neiti Anni... ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ Hiljaa, hassu sydän!
Nythän hän tulee. Oi, hän tulee, ja hänen rakkautensa palkitsee
pitkien, vaivaloisten vuosien työn ja ikävän... ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ —
Minä tahtoisin niin kovin mielelläni pyytää teiltä jotakin, jotakin
oikein paljon... paljon... äärettömän paljon... tarkoitan jotakin
suuremmoista... ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ — Tietäähän tohtori, että jos minä
vaan voin, niin...
— Tiedän kyllä, mutta voittekohan tämänkin? Voittekohan nytkin, kun
minä pyydän korkeinta, suloisinta, kalleinta kaikesta? ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒
‒ ‒ ‒ Oi, kuin olet tyhmä, sinä rakas, rakas! Etkö näe kuinka minä
ikävöin? Sanoja ei kaivata, ethän tarvitse muuta kuin aukaista sylisi!
Kunhan vaan Viivi ei juuri nyt töytäisi sisään! Hän on vielä aivan
ymmärtämätön lapsi! Kun hän nyt vaan viipyisi vielä vähän aikaa. Oi
kuinka onnellisiksi me kolme sitten tulemme! Aina yhdessä... ‒ ‒ ‒ ‒
‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ — Mutta mitä kummaa tahtoo tohtori sitten? sanoi hän ja
koetti hymyillä.
Silloin nousi hän seisoalleen, tarttui Annin käteen ja kuiskasi
vapisevalla äänellä:
— Antakaa minulle Viivi! ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒
* * * * *
On Kesäkuu ja täysi kesä. On Kesäkuu ja lukukausi loppunut. Maisteri
on saanut vakinaisen viran ja huvilan veranta on liputettu. Aurinko
paistaa ja iso-sisar valmistaa häitä Viiville, oikein suuria häitä.
Siellä tulisi olemaan sulhaispoikia ja morsiusneitoja, mutta iso-sisar
ei tahdo itse olla morsiusneitona. Kuinka se sopisi, hänhän on
morsianta paljon vanhempi! Nauraen oli hän selittänyt että hän tahtoi
ainoastaan esitellä "morsiamen äitiä". Ja sentähden on hän pukeutunut
mustaan silkkipukuun, rinnassa hohtokivineula ja on niin pulska ja
komea. Niin, hohtokiviä! Lanko itse on lopettanut viimeiset tilit ja
niistä näkyy että Anni Raitiolla on varaa ostaa itselleen hohtokiviä.
Hänellä on myös varaa hankkia yksinkertaiset mutta sievät huonekalut
maisterin uuteen kotiin. Viivi on saanut mainiot myötäjäiset, vaikka
sekä isä että äiti olivat köyhiä.