language: Finnish
VAIHEITA
Kokoelma pieniä kertomuksia
Kirj.
SIGURD
Suomentanut
Helmi G—g
Helsingissä,
J. C. Frenckell'in ja Pojan kirjapainossa,
1894.
SISÄLLYS:
Kansanopistossa.
Sananen naisesta.
Pehtori Vuorela.
Silmäpuoli Tiina.
Emännän kosijat.
Iso-sisar.
Kaunis Anna.
Neiti Liina.
Vanha äiti.
Salainen yhtymys.
Navetta juttu.
Lovisa mamseli.
Kesä tuli.
Kansanopistossa.
Harvan humoristisen kirjailijan teokset ovat niin yleisesti pidetyt ja
laajalti luetut kuin Sigurdin kotimaallansa Ruotsissa, kuin myöskin
Suomessa, jossa ne varsinkin ruotsalaisessa lukijakunnassa ovat
herättäneet suurta huomiota ja mieltymystä. Ne ovatkin sellaisia jotka
sopivat niin ylhäisemmällä kuin alhaisemmallakin sivistyskannalla
olevan yleisön luettaviksi.
Toivossa että mainitun kirjailijan teokset saavuttavat suomalaisessakin
lukijakunnassa yhtä suurta mieltymystä kuin ruotsalaisessa, jätetään
tämä kirjanen yleisölle nimellä "Vaiheita".
_Suomentaja_.
Kansanopistossa.
— Ei, se ei käy päinsä, lautamies! Ylpeäksi saattaa poika muutenkin
tulla, vaikkei häntä panna kansanopistoon.
— Sinä puhut kuin sinulla ei olisi järkeä ollenkaan, Olli! Minun
poikani eivät ole koskaan, luojan kiitos, olleet röyhkeitä, mutta sen
saatan sanoa, että niin kilttejä kuin he ovat olleet kansanopistossa
käytyään, eivät he ole olleet ennen.
— Niin, ehken se saattaa sopia lautamiesten pojille, mutta
pikkutilallisten lapset saavat tyytyä kansakouluun, arveli Mäkelän Olli
ja pani suitset kärryihinsä kirkkomäellä, jossa lautamies, joka kuului
kansanopistonjohtokuntaan oli puhutellut häntä, saadakseen opistoon
oppilaan ja Mäkelän taloon valistuneen pojan.
Ja sitten nousivat he kärryihin, Olli ja hänen poikansa asettuivat
mukavasti etusijalle, vaimo tyttärensä kanssa takaistuimelle. Kuta
likempänä alkutilaa, sitä vähemmän kunnioitettiin naista; ja Mäkelässä
oltiin, totta puhuen, kerrassaan alkuperäisellä kannalla, vaikka
Ollilla oli sekä linjaarinrattaat että rahaa säästöpankissa.
Ja kun he rupesivat syömään, oli poika ensimmäisenä puurokupin kimpussa
ja kun hän sitten ruu'alta herettyään oli hetkisen loikonut sohvan
kannella, huusi hän, niin että sisar korjatessaan pois ruokaa, oikein
säpsähti:
— Isä, juotitteko hevosen?
— En.
— Onko sekin laitaa, antaa elukan kärsiä janoa? Ja niin mennä
tallusteli vanha isä ulos hevostaan juottamaan, poika lurjuksen
kääntyessä toiselle kylelleen.
Mutta ylpeä ei hän, luojan kiitos, ollut tuo Olli Mäkelän Jussi,
se oli siunattu asia. Vaikka hän oli talollisen poika, oli hän
aina mukana herrastalon renkien kanssa ryypiskelemässä ja kun he
kiroilivat, kiroili hän myöskin ja kun he kuljeksivat pitkin maanteitä
sunnuntaiöinä ja melusivat, kuului hänen kimakka äänensä yli muiden,
ja kahakoissa oli hän aina ensimmäisenä miehenä; sanalla sanoen, hän
oli hauska, seuranhaluinen poika, jota olisi ollut vahinko lähettää
kansanopistoon saamaan kaikellaisia houreita päähänsä.
Mutta mitenkä olikaan, Jussi ei kumminkaan jättänyt isäänsä rauhaan,
ennenkuin pääsi sinne. Ei siltä, että hän mielestään tarvitsi oppia
jotakin. Ei suinkaan! Mutta hän oli kuullut että poikien oli siellä
hyvä olla ja että he lauloivat "neliäänisesti" ja että heidän oli
hauska siellä yhdessä asua. Isän mielestä se kyllä oli hulluutta,
tietysti, mutta Marraskuussa lähti Jussi kuin lähtikin kansanopistoon,
uudet vaatteet päällä sekä kaksi suurta juustoa ja monta näkkileipää
kirstussa.
* * * * *
Tuli kevät ja lumi suli Mäkelän harmailta saroilta, jotka odottivat
auraa ja karhia. Ja Olli ja Anna odottivat poikaansa.
— Pitänee pestata joku poikanen kesäksi, sillä ei kai Jussista ole
enään töihin, tuumi vanha Olli, voidellessaan rattaita ja täyttäessään
heinäsäkkiä lähteäkseen kansanopistoon hakemaan Jussia kotiin.
— Sinä saat tulla mukaan, tyttöseni, kuulemaan heidän lörpötyksiään,
sanoi hän Liinalle.
He lähtivät tutkinnon edellisenä päivänä, sillä kansanopiston johtaja
oli ilmoittanut toivovansa että vanhemmat ja holhojat kuunteleisivat
myöskin opetusta vähäisen eivätkä olisi vaan lopettajaisissa läsnä.
Kun Jussi näki heidät tulevan maantiellä, juoksi hän vastaan ja huusi:
"hyvää päivää, hyvää päivää!" ja nosti hattuaan.
— Ptroo! sanoi ukko ja katsahti oikealle sekä vasemmalle, nähdäkseen
sitä herrasmiestä, jolle poika nosti lakkiaan. Mutta siellä ei ollut
ei niin ristinsielua. Jokohan nyt Jussi olisi nostanut lakkiaan isä
vanhukselle? Hm!
Päivemmällä piti "oppilasten leikkiä kuntakokousta" ja Mäkelän Ollin
kuunnella sitä. Oikeastaan oli se olevinaan vaivaishoito-kokous,
ja he olivat miettineet kokoon koko joukon "asioita", jotka olivat
ratkaistavat ja Jussi istui siinä myöskin johtokunnan jäsenenä muka.
Ja opiston puheenjohtaja herra Saarela, istui siellä myös jäsenenä ja
oli hyvin saita köyhiä kohtaan ja jäykkä sekä kova puhuessaan. Mutta
kun Olli oli hiukan tähystänyt hänen lempeitä kasvojaan ja suopeita
silmäyksiään, huomasi hän kyllä, ettei tuo maisteri suinkaan olisi noin
ankara jos olisi täysi tosi edessä; hän vain kai tahtoi nähdä millainen
mielenlaatu pojilla oli.
— Herra puheenjohtaja!
— Herra Saarelalla on puheen vuoro.
— Minusta tulee liika kalliiksi kunnalle, jos vanhaa Jaakko Lassilaa
elätetään samalla lailla kuin tähän asti. Tuolla hän venyy vanhassa
tuvassaan, tyttärensä hoidettavana ja nauttii täyttä eläkettä
vaivaishoidolta. Eläke täytyy meidän hänelle antaa, koska hän on
vanha ja saamaton. Mutta tuvan katto tarvitsee korjausta ja se tulee
maksamaan vähintäinkin kaksitoista markkaa, ja puita siellä menee aivan
kauheasti. Minä ehdottelen että tupa revittäisiin rikki ja vanha Jaakko
sijoitettaisin köyhäinhoitolaan.
— Herra puheenjohtaja!
Olli säpsähti. Se oli hänen poikansa.
— Jussi Ollin pojalla on puheenvuoro.
— Minä en voi uskoa, että viimeisen arvoisan puhujan ehdotus saa
kannatusta niiltä miehiltä, joilla on sydän rinnassa ja jotka
ymmärtävät panna arvoa omalle kodille, vaikkakin köyhimmän ja
halvimman. Ystäväni! Vanha Jaakko Lassila on asunut omassa vanhassa
mökissään, jonka hän työllään on itselleen hankkinut parempina päivinä.
Vaikkakin hänen on täytynyt syödä kunnan armoleipää, joka on kyllä
ollut katkeraa, on hän kuitenkin saanut syödä sitä oman kattonsa alla
ja hänen kiltti tyttärensä on hellästi hoitanut vanhusta. Ette kai
henno eroittaa heitä muutaman markan ja jonkun halkokuorman tähden ajaa
Jaakkoa kodistaan ja estää hänen tytärtään täyttämästä ensimmäistä
ja kaunista kaikista velvollisuuksistaan, hoitamasta ja auttamasta
isäänsä! Minä vaadin että Jaakko Lassilalle annetaan eläkkeensä
niinkuin ennenkin ja kaksitoista markkaa tuvan katon korjaamiseksi!
Vanhan Ollin liivin alusta rupesi niin kummallisesti lämpenemään. Vai
tuommoista sitä kansanopistossa opetettiin!
Jälkeen puolen päivän oli heillä maanviljelyskemiaa, tietysti vaan
ensimmäiset alkeet ja sitte oli heillä korkeuden-mittausta.
Pussilantaa oli ruvettu Mäkelässäkin käyttämään, mutta Olli ei ollut
koskaan uskaltanut ostaa sitä enempää kuin korkeintain kaksi säkkiä,
sillä hän oli kuullut ettei kaikellainen pussilanta soveltunut
kaikellaiseen maahan. Mitähän jos poika ymmärtäisi valita!
Ja sitten juohtui hänen mieleensä, mitenkä kävi, kun hänen muutamia
vuosia sitten piti kaivaa ojaa norosta, tuolla lehmihaassa. Sekä Olli
itse että naapuri kylän kirkkoväärti ja Seppälän Kalle, joka oli vanha
viljelijä, väittivät kiven kovaan, että maa vietti länteen päin, ja
Olli työskenteli monta päivää turhaan, sillä maa sattuikin viettämään
etelään, vaikkei se siltä näyttänyt. Tuollaista vastoinkäymistä ei
saata enään tapahtua, sitten kuin Jussi oppi tuon korkeuden-mittauksen.
Kun Olli heräsi seuraavana aamuna, näki hän sinisen-keltaisen lipun
liehuvan opistokartanon katolla; iso sali oli lehdillä koristettu,
kateeteri ympäröity kukilla ja porstuan oven päälle oli laitettu
kunniaportti. Ja joka taholta tuli ajajoita ja pappi myös; ei siis
tainnut tuo opisto ollakaan niin peräti syntistä laatua.
Sitten helähti virsi avatuista ikkunoista ja Mäkelän Jussin kimakka
ääni kuului nytkin yli muiden — niinkuin sunnuntaiöinä tuolla kotona,
— mutta äidin sydämmen ei tarvinnut vavista, ei penkkejä, aitoja eikä
veräjiä tarvittu korjata tämän laulun perästä.
Kateeterille astui johtaja ja piti lopettajaisesitelmänsä "Suomen
luonnosta ja kansanelämästä". Kyllähän vanha Olli tiesi ennestäänkin
että isänmaata oli hyvän matkaa toiselle puolelle kotikylää, mutta
kuin hän nyt, selvästi ja havannollisesti, oli näkevinään vaihtelevat
luonnonilmiöt eri maakunnissa liitävän ohitseen, eri kansankuvat
astuvan esille kirjavassa moninaisuudessa ja kuuli kuinka rautatiet
moni haaraisina, entistä lujemmin liittävät kaikki Suomenniemen
lapset yhteen, veljestyttävät heitä ja kuluttavat pois särmiä ja
ennakkoluuloja, silloin täyttyi hänen vanha harmaa päänsä uusilla
ajatuksilla ja hänen sydämmensä aivan oudoilla tunteilla.
Ja tämä sama kansa oli jo kuitenkin siihen aikaan, jolloin höyryhevoset
eivät kuljettaneet suomalaisia toistensa syliin, jolloin karjalainen
oli vieras satakuntalaiselle ja pohjalainen harvoin oli nähnyt miltä
uusmaalainen näytti, tuntenut itsensä yhdeksi mieleltään ja hengeltään,
ja uhrannut omaisuutensa, verensä ja henkensä saadakseen pysyä yhtenä;
ja Mäkelän maatila oli palainen tätä maata, vanha Olli sukua tälle
kansalle ja hänen Jussinsa toimisi kansansa kunniaksi...
"Oi maamme Suomi, synnyinmaa..."
Vanhan Ollin mielestä rupesi katto liikkumaan. Mutta olihan se hänen
oma poikansa, joka lauloi ensimmäistä tenooria.
Mutta ylpeydestä ei näkynyt jälkiäkään kansanopistossa; ovat tainneet
tykkönään laiminlyödä sen aineen tänä vuonna?
Ja siellä puhuttiin vielä paljon ja laulettiin kenties vielä enemmän,
ja kohta seisoi Putte rappuisten edessä ja oli aika sanoa hyvästi.
Liina sisar kapusi nöyrästi takaistuimelle, sehän lankesi luonnostaan.
Mutta Jussi nauroi, kietoi jäntevän käsivartensa hänen vyötäiselleen ja
nosti hänet istuimelle, isän viereen. Siellä, etuistuimella on naisen
paikka, niin kotona kuin matkallakin, niin pian kuin talonpoika oppii,
ymmärtämään että löytyy toinenkin ihmisarvon mittaaja, kuin käsivarren
voima.
Oli ollut erittäin kaunis työpäivä tänään. Mutta vanhasta Ollista
tuntui ettei tässä mitään työpäivää oltu laiminlyöty, vaan tässä
oli tapahtunut kevätkylvö, josta aikanaan tulisi hyötyä Mäkelänkin
saroille, vaikka karhi oli levännyt pari päivää ja kylvövakka riippunut
paikallaan aitan seinällä.
— Ptroo Putte, nyt olemme taas kotona. Ei, isä, kyllä minä pidän huolen
hevosesta; te tarvitsette levätä.
Oli lauantai-ilta. Myöhemmällä illalla hiipi Anna-äiti pojan kamarin
ovelle, katsoakseen oliko hän lähtenyt etsimään vanhoja tuttaviaan.
Tasainen, syvä hengitys sängystä ilmoitti hänelle ettei Jussilla ollut
kiirettä minnekään.
Maanantaiaamuna nousi vanha luuvaloinen Olli hyvään aikaan sängystään,
mennäkseen kesantoa kyntämään. Mutta tultuaan talliin ei siellä hevosta
ollutkaan, ja päästyään kesannolle näki hän joukon uusia, mustia
tuoreita vakoja ja kansanopiston läpi käyneen pojan, joka käänsi auraa
saran toisessa päässä.
Kaikki oli entisellään; paitsi se ettei Jussi kiroillut hevosta. Kaikki
oli entisellään, kesäaurinko hymyili Mäkelän kartanolle; mullassa
kiiltoutunut auranterä kiilsi auringonpaisteessa; ehkenpä kiilsi tuolla
myös jotakin vanhan Ollin silmässä. — —
Sananen naisesta.
Nainen on kummallisin kaikesta mitä Jumala on luonut. Senpätähden
miettikin hän kokonaisen viikon, ennenkun sai sen valmiiksi. Jopa
arveli hän antaa maailman tulla toimeen naisitta, sillä hän älysi kyllä
kaikkitietäväisyydessään, kuinka paljon vaivaa ja vastusta he matkaan
saattaisivat.
Mutta silloin näki hän kuinka Aatami lau'antai-illan lähetessä,
loikoi ja haukotteli riippumatossa ja hänellä oli ikävä. Mies oli
kyllä koetellut huvitellaita kaikin tavoin. Hän ojensi jalkansa ja
antoi kuningastiikerin hyppiä sen yli, hän antoi leijoonan kanneksia
nenäliinaansa ja hyeenan istua takajaloillansa, palainen sianlihaa
nenällään. Mutta lopuksi kyllästyi hän kaikkeen ja tunsi itsensä
yksinäiseksi ja haluttomaksi ja hänen mielestään oli se kovin
alentavaista että hän, joka oli luomisen mestariteos, menisi itse,
omin käsin panemaan totivettä tulelle. Ja niin huokasi hän itsekseen:
"Miekkonenpa se, jolla kuitenkin olisi tyttö palvelemassa täällä
ravintolassa! Välipä tällä, joskin hän olisi neljäkymmentä vuotta
täyttänyt, koska siveydensaarnaajat pitävät sen niin tärkeänä".
Taivas oli kaareva ja sininen; se itki sateella ja hymyili
päivänpaisteella. Mutta se katseli koko luontoa ja heitti yhtä lempeitä
katseita Aatamin kolmentoista korttelin korkuisiin härkiin kuin
Aatamiin itseensä, ja Aatami oli itsekäs ja kaipasi sellaista olentoa,
joka katseleisi vaan häntä. Hauki oli vikkelä ja komea liikkeissään,
mutta hänen puhetaitonsa oli niin vähäinen, ja Aatami ikävöi sellaista
olentoa, joka voi puhella hänelle, hänen omalla kielellään. (Hänellä
raukalla ei ollut aavistustakaan kotiripityksistä!) Tähdet tuikkivat
kauniisti taivaalla, mutta ne eivät lämmittäneet ja niitä oli mahdoton
lähestyä. Naarasantilooppi oli ihana ja korea ja söi mielellään Aatamin
kädestä, mutta sitten nelisti se pois ja siveli turvallaan puolisonsa
kaulaa ja katseli häntä hellästi silmiin. Kun Aatami näki tuon,
kohosivat kyyneleet hänen silmiinsä ja hän sanoi: "Käärme vieköön koko
poikamiehen elämän!" ja niin nukkui hän.
Herättyänsä tunsi hän kovin pistävän vasempaan kylkeensä ja hänestä oli
niin ahdas riippumatossa. Kun hän avasi silmänsä, näki hän vieressään
makaavan mamselin, joka punastui aivan korvia myöten ja sanoi ranskan
kielellä ujostellen ja hämillään:
— Patruuni saa luvan olla hyvä ja suoda anteeksi että minä olen
kiivennyt tänne riippumattoon, mutta minä pelkäsin niin kauheasti
rottia...
Ja Aatami katseli häntä, ja kas, hänen silmänsä oli sininen kuin
taivas ja itki sateella ja hymyili päivänpaisteella, mutta itki ja
hymyili yksinomaan hänelle. Ja hän oli ketterä ja vikkelä kuin kala,
mutta hänellä oli lämmintä verta ja hän oli puheliaampi. Ja hän loisti
kuin tähti taivaankannella, mutta hän lämmitti myöskin, ja hän lepäsi
Aatamin käsivarrella ja katseli häntä silmiin, ja hän oli ihana ja
kaunis kuin antilooppi, mutta hänen huulensa hyväilivät Aatamin
olkapäitä. Kun Aatami oli tarkastellut häntä pari sekunttia ja muisti
ettei hänellä ollut äitiä, eikä tätejä, jotka voisivat tulla huutamaan
ja meluamaan epäsäätyisestä avioliitosta, sanoi hän:
— Älkää olko millännekään, neiti! Ette te litisty, ja jos te litistytte
niin ette litisty pahoin. Mutta mitenkä ihmeellä te olette tullut
tänne? Rautateitähän ei ole vielä keksitty.
— Oi, minä olen ryöminyt teidän omasta vasemmasta kylestänne, sanoi hän
ja veti ujosti peitettä olkapäälleen.
— Totta tosiaankin, siltä se tuntuukin, sillä kylkiluuni ja lompakkoni
ovat poissa!
— Oi armaani, älä nyt heti rupea huolehtimaan talousrahoista,
sinä, jolla ei ole vielä penniäkään kunnallisveroja! sanoi hän
ja kietoi käsivartensa Aatamin kaulaan. Ensimmäinen aviopari oli
onnellinen, sillä olosuhteet olivat silloin niin edulliset. Eevan
puku ei maksanut paljoa; hän ompeli itse lehtihameensa, ja palanen
Barnängen’in saippuaa joka toinen kuukausi, siinä kaikki mitä hän
tarvitsi pientä, perin tervettä olentoansa varten.
Hänellä ei ollut palvelustyttöä, itse pesi hän astiansa. Jos jotakin
sattui särkymään, ei hänellä ollut ketään, jolle olisi riidellyt.
Hän ei kiusannut koskaan miestään kysymällä, oliko hän "rakastanut
jotakin toista ennen häntä" ja jos tämä toinen "nyt oli aivan varmaan
vieraantunut hänen sydämmestään."
He eivät etsineet koskaan kotiopettajatarta, ja kun Eevan hiukset
rupesivat harmentumaan ja hänen kasvonsa tulivat ryppyisiksi, ei hänen
tarvinnut seistä ja katsoa peiliin jos Aatami ja nuori opettajatar
suutelivat toisiaan virkakamarin oven takana.
Täytyy myöntää että tästä taas toiselta puolen oli se haitta etteivät
pojat saaneet sitä kasvatusta kuin heidän olisi pitänyt, eivätkä
voineet ottaa mitään korkeimpia tutkinnolta, vaan Kainin täytyi tyytyä
metsä-opistoon, ja hänestä tuli metsästäjä, jota paitse hänellä oli
raaka ja raju luonne ja niin sanoakseni tappoi veljensä, ja vielä
lisäksi, en ymmärrä muuta kun hän nai sisarensa, s.t.s. oman oikean
sisarensa, eikä ainoastaan siveyssisarensa taikka nurkkasisarensa,
sillä silloinhan ei asiasta olisi mitään virkkamista.
Mutta sitten senperästä ei tytöistä ole ollut puutetta, ja vaikka
maailman ei sanota kärsineen erityistä puutetta sisarusrakkaudesta,
niin on kuitenkin useimman nuoren miehen elämässä ollut aika, jolloin
he ovat rakastaneet toisten sisaria, enemmän kuin omiaan. Niin,
tapahtuuhan, että rakastamme aivan tuntemattomien henkilöiden sisaria
enemmän kuin omaa henkeämme ja että meissä kytee lämpimimpiä tunteita
lastemme äitiä kuin omaa äitiämme kohtaan. Kaikki tämä näyttää niin
mahdottomalta, mutta minä vetoon sen itse kunkin omaan kokemukseen.
Mitä taas naisia koskee, niin on se kauhea erehdys, luulla, että
he panevat mitään erityistä arvoa miehille ja että he menevät
mielellään naimiseen. Ei toki, useimmat ovat monta erityistä kertaa
vakaasti päättäneet ettei koskaan antaa jonkun miehen katkeroittaa
elämäänsä, mutta jos nyt kaikessa tapauksessa pitemmän ajan — kolmen,
neljän kuukauden kuluttua taikka niin — langetaan polvilleen äidin
vieraskamarissa, joka juhlan kunniaksi on hyvin kaunisteltu, niin ei se
suinkaan ole sentähden, että ne herttaiset tytöt itse ovat muuttuneet
mieleltään, vaan ainoastaan armeliaisuudesta, etteivät mies-parat
menisi ja tekisi itselleen jotakin pahaa taikka ottaisivat jonkun, joka
on huonompi ja turmeleisivat siten ihmissuvun.
Tyttö, joka menee naimiseen, tekee todellakin peljättäviä uhrauksia.
Ajatelkaapas vaan että jo kihloissa ollessa tulla niin tuttavalliseen
ja omantakeiseen väliin vieraan herran kanssa! Äidillehän se kyllä kävi
päinsä kun sai ottaa isän, mutta herranen aika, ajatelkaa että ottaa
aivan vieras mies, kenties toisesta päästä valtakuntaa! Tyttö raukat!
Tytöt ovatkin rehellisesti tehneet mitä ovat voineet, peljättääkseen
nuo pahat miehet luotaan. Kerta panivat he tynnyrinvanteita
hameisiinsa, niin että korkeintain neljä viisi tyttöä sopi yhteen
hehtolitraan ja kaikki rappuset täytyi rakentaa uudestaan. Näitä
tynnyrinvannehameita kutsuttiin "krinoliineiksi", ne olivat hyvin
muodissa noin kolmekymmentä vuotta sitten ja moni kotiopettaja, joka
pimeinä iltoina oli seisonut pihamaalla ja ollut kohtelias, niinkuin
hän luuli, perheen tyttärelle, kauhuksensa huomannut seuraavana päivänä
seisseensä ja keskustelleensa pyykkisaavin kanssa. Ei se auttanut.
Miehet möivät osan huonekaluista ja vuokrasivat suuremmat huoneet,
ainoastaan voidakseen suojella kodeissaan naisen krinoliinineen ja
päivineen.
Paremmat tytöt ovat viime vuosisadalla kuluttaneet useampia vuosia
suloisesta nuoruudestaan oppiakseen hyväilemään norsun luita n.k.
pianolla, sillä tavoin, että miesten pitäisi pysyä loitolla. Mutta se
oli sama, kun olisi rämisyttänyt padan kantta peljättääkseen harakoita
kirsimarjapuusta. Tuskin on melu vaiennut, niin ne ovat siellä taas,
sekä harakat että miehet.
Naiset olivat kuulleet että miehet pitivät kamelia rumana eläimenä.
Saadakseen olla rauhassa, pukeutuivat he joka ikinen dromedaareiksi,
suuri, suuri kyttyrä takana, jota he kutsuivat "turnyyriksi". Mutta
miehet puhelivat näinikään: "Koska ne Herran enkelit sietävät
sellaisella kärsivällisyydellä niin suuren kuhmun takanaan ainoastaan
kevytmielisyydestä, kuinka mielellään he eivät siedä kuhmua vierellään
rakkaudesta!"
Kun naiset vihdoinkin älysivät etteivät miehet pitäneet mitään
niin pyhänä koko maailmassa kuin leipäpalaa, niin tunkeutuivat
he konttoreihin, virkahuoneisin, sähkösanomalaitoksiin, postiin,
telefooniasemille ja sanomalehtitoimistoihin ja veivät leivän miehiltä
ja toivoivat viattomissa sydämmissään: "Nyt he varmaankin suuttuvat ja
jättävät meidät rauhaan!" Mutta ei, heidän mielestä on se yhtä soma jos
vaimo hankkii perheen elatuksen, kun että mies sen tekee.
Kaikista pahinta on se että tytöillä on niin hyvä sydän että he harvoin
voivat kieltää, kun joku oikein sydämmellisesti pyytää heitä rupeamaan
rouvaksi ja äidiksi tuleville lapsilleen, vaikkakin he äärettömästi
halveksivat avioliittoa.
Naisen luonne on täynnä ristiriitoja.
Matkustaakseen neitseellisyyden, rakkaiden nuoruudenunelmain ja
viattoman lapsuuden maasta avioliiton, kieltäymysten, puutteen,
kärsimysten ja vallanalamaisuuden valtakuntaan, tarvitsevat he
ainoastaan muutamia ystävällisiä sanoja ja pari pitkää viikseä, mutta
matkustaakseen Kongovirralta Lysekiliin tarvitsevat he kolme kirstua ja
viisi matkalaukkua.
He huutavat kuin hurjat, jos he sattuvat loukkaamaan jalkansa, jossa on
kumikalossi, siiliin, mutta vaikenevat kuin seinä, jos joku mies pistää
heitä poskeen neljän päivän vanhalla parralla.
Kun he ovat kihloissa eivät he jaksa kantaa puolen kilon painoista
kesänuttua niin pitkältä kuin verannalta lehtisaliin, vaan sulhasen
täytyy se tehdä. Mutta kun he ovat olleet pari vuotta naimisissa,
kävelevät he silloin ujostelematta viisi, kuusi kilometriä yöllä edes
takaisin sänkykamarin lattialla, käsivarrellaan kymmenen kiloa painava
poika, ja mies makaa ja katsoo vaan, ikään kuin se ei koskisi häneen
enempää kun jos hän näkisi lähetyskartan kaikkein sisimmästä Afrikasta.
Jos he pistävät itseään neulalla voivottavat he ja saavat kyyneleet
silmiin, mutta jos he ulkona seurassa saavat tietää että se, jota
he ovat rakastaneet yli kaikkea maailmassa, on mennyt kihloihin
toisen kanssa, niin nauravat he niin, kuin heitä kutkuteltaisin
hanhenhöyhenellä jalkapohjaan.
Ymmärtäköön se joka voi!
Pehtori Vuorela.
— — — Ja sitten toivon minä, rakas Vuorelani, että tulen olemaan
tyytyväinen teihin. Erehdyksiä ja tyhmyyksiä suon mielelläni anteeksi,
vaan uskollisuutta minä vaadin, järkähtämätöntä uskollisuutta.
— Niinkuin herra kreivi käskee...
Nuori pehtori Vuorela on saanut paikan Rauhalinnan kreivin luona.
Ja hän palveli vuotensa ja kreivi oli tyytyväinen ja hän palveli
toisenkin vuoden ja kreivi korotti, itsestään palkkaa, ja kun hän
oli korjannut kolmannen kesän sadon, pantiin uusi lattia ja koreat
seinäpaperit pehtorin asuntoon. Seinäpaperit olivat niin kauniit
ettei emännöitsijä voinut kulkea pihan poikki, vilkaisematta sisään
avonaisesta ikkunasta. Ja kun kotiopettajatar meni ulos kävelemään,
pistäysi hän aina ensin pehtorin luona kysymässä "missä haassa äkäinen
härkä oli."
Liehän toki oikeutta pelätä henkeään, vaikka onkin vaan opettajatar
raukka!
Varsinkin kuin pehtori oli ainakin yhtä kaunis kuin hänen
seinäpaperinsa. Kolmen kyynärän ja kahden tuuman pituinen, suora
ja solakka, ruskeat hiukset ja punaiset posket. Ja sitä paitsi
pari tummansinistä silmää, joita hän räpäytti niin uskollisesti
vakuuttaessaan: "Aivan varmaan, mamseli, härkä ei ole sielläpäinkään."
Se oli siihen aikaan, jolloin kotiopettajattaria kutsuttiin
"mamseleiksi."
— Mutta ehkä herra Vuorela tulee kuitenkin tuolle puolen veräjää ja
katsoo... ehdoitti mamseli.
Ja silloin hymyili hän ja saattoi mamselia korkeintaan viisisataa
kyynärää, mutta sitten täytyi hänen aina tarkastaa joko puimakonetta,
perunoita tahi varsoja, sillä uskollinen hän oli, järkähtämättömän
uskollinen.
Kun pikku Juulia neiti rupesi ratsastamaan, eikä kreivi joutanut aina
seurata häntä, oli pehtori Vuorelalla enemmän aikaa. Silloin voi
tapahtua että mökkiläiset ja rengit saivat levähtää kyllikseen, sillä
silloin sattui pehtori Vuorela viivähtämään poissa kokonaista kaksi
tuntia. Voihan hän seurata häntä yhtä hyvin kuin ajurikin. Juopa neiti
Juulian ja hänen välillään oli aivan ääretön. Mutta vaikka Juulia
neiti oli kuinka varomaton tahansa ja vaikka "Putte" hyppi vielä
rajummasti keveän kuormansa alla, toi Vuorela neitosensa kuitenkin
eheänä kotiin. Ja hajallaan olevat, pitkät, ruskeat hiuksensa liehuivat
vallattomasti hänen kauniiden, pehmeiden kasvojensa ympärillä, ja
viidentoistavuotiaat silmänsä loistivat ja pehtorin posket punottivat
ja hänen sydämmensä sykki.
Mutta ei he sanoneet kumpikaan mitään, sillä pehtori oli uskollinen,
järkähtämättömän uskollinen.
Sitten, kun Juulia neiti tuli kuudentoista vuotiaaksi ja läänin nuoret
aatelismiehet olivat tutkineet aateliskalenteria ja saaneet selon
Rauhalinnan peltomaan suuruudesta ja kuulleet että kreivitär oli liian
kivulias, voidakseen toivoa Juulia neidille sisaruksia, tarvitsi
Vuorela yhä harvemmin seurata häntä ratsastusretkillä. Silloin tuli
nuoria serkkuja ja pikkuserkkuja ja muita nuoria, komeita, urheilua
harrastavia suuren maailman herroja, ja kaikki tahtoivat he seurustella
Juulia neidin kanssa, niin että joskus täytyi vaunuhevosetkin satuloita.
— Saanko kysyä kuka on tuo nuori herra tuolla ryytimaassa? sattui
toisinaan joku vieraista kysymään ja vilkaisemaan tiepuoleen.
— Oi se on Vuorela, pehtori Vuorela, oikein kunnon mies, vakuutti
Juulia neiti.
— Hm... mutta eiköhän näin suurelle maatilalle olisi tarpeen
kokeneempi pehtori? ehdotteli Yrjö serkku, painaen nenälasit varmemmin
silmännurkkiin ja arveli itsekseen, ettei tuo Vuorela ollut ollenkaan
pehtorin näköinen.
— Ei suinkaan! Vuorela on niin uskollinen, järkähtämättömän uskollinen,
jatkoi Juulia neiti.
Ja enempää eivät nuoret herrat saaneet tietää pehtori Vuorelasta, sillä
luonnollisesti ei hän saanut "syödä pöydässä."
* * * * *
— — — Ja sitten tarvittaisiin hiukan vihreätä porteille ja köynnöksiä
pilarien ympärille. Oikein hienoa, sillä... niin, Vuorelalle voin sanoa
vaikka jo tänään: neiti Juulian kihlaus, veljenpoikani, kreivi Yrjön
kanssa julaistaan huomenna, vaan vait siksi.
— Niinkuin käskette, herra kreivi, sanoi pehtori Vuorela ja kumarsi
syvään.
— Herranen aika, onko pehtori kipeänä? sanoi emännöitsijä, kohdatessaan
Vuorelaa pihalla ja katseli häntä hellästi ja lämpimästi pienillä
ruskeilla silmillään.
— Kuinka niin, mamseli Reetta?
— Hyvänen aika, kun hän on niin kalpea, että aivan peloittaa, sanoi
mamseli ja kiiruhti keittiöön valmistaakseen lemmikilleen jotakin
oikein vahvistavaa päivälliseksi.
Ja kunniaportteja pystytettiin ja pilarit koristettiin köynnöksillä ja
kihlajaiset vietettiin ja aikanaan häätkin, joissa itse Vuorelakin sai
olla läsnä.
Muudan vanha armollinen leskirouva tapasi hänet portailla, hänen
astuessa sisään uudessa hännystakissaan, suorana ja pulskana.
— Joku sulhaspojista, luullakseni; sanoi leskirouva ja hymyili.
— Oi, täti, pehtori hän vaan on, selitti joku morsiusneidoista.
— No, se täytyy minun sanoa, että olipa sekin yksi Heikki serkun
ihmisystävällisistä mielipiteistä kutsua tuollaisenkin häihin! kuiskasi
leskirouva.
Kaikki kävi tavallista tasaista kulkuaan, vihkiäiset ja päivälliset,
puheet ja maljat, morsiusneitorunot ja rääpiäiset, nuorten
häämatka ja kotiintulo ja kodin järjestäminen Rauhalinnan pihanpää
rakennukseen ja sitten ilmestyi sinne pieni poika ja kylvöt ja sadot
vaihtuivat vuorotellen, ja niin tulivat aikanaan hienot ruumisarkut
hopeavaakunoineen vanhalle kreiville ja kreivittärelle.
— Totta kai pehtori jää meille vielä edelleenkin? sanoi kreivi Yrjö kun
pehtori oli ollut läsnä pesänkirjoituksessa.
— En tiedä... olen perinyt pienen talon sedältäni ja...
— Kas vaan, herra Vuorela, älkää pahoittako meitä! pyysi Juulia
kreivitär ja taputti häntä olkapäälle.
Pehtori katsahti hänen lempeihin kauneihin kasvoihinsa ja surumyssyyn,
katseli pientä, valkoista, nyt hiukan lihavaa kättä, joka lepäsi hänen
olkapäällään. Se ohjasi häntä yhtä helposti kuin kerta Puttea; hän
kumarsi ja vastasi:
— Niinkuin kreivitär käskee.
Ja kulkiessaan yksinäiseen asuntoonsa, jossa koreat seinäpaperit olivat
vaalenneet ja jonne hyväsydämmiset emännöitsijät eivät enään heittäneet
ikävöiviä katseitaan ja istahtaessaan pöydän ääreen tarkastaakseen
päivätyökirjaa, tunsi pehtori Vuorela ettei hän olisi voinut elää
viikkoakaan näkemättä häntä, joka... hm...
Tarha-Antti sairastanut kaksi päivää. Rantatorpan Eero taittanut
jalkansa ja ollut poissa seitsemän viikkoa. Tammelan Leena... Hävetkää
vanhat silmät, aijotteko kostuttaa päivätyökirjani...
* * * * *
Nuori Rauhalinnan kreivi vietti iloista ja kallista elämää. Kaikki kävi
hyvin niin kauan kun Yrjö kreivi eli, vaan jo viidenkymmenen vuotiaana
kuoli hän ja silloin otti nuori kreivi Heikki kaikki mitä elukoista ja
jyvistä saada voi. Vaan kun sekään ei riittänyt, sai pehtori Vuorela
käskyn myydä metsää. Kun metsä oli lopussa sai pehtori matkustaa
käräjille yhä suuremmilla ja suuremmilla kiinnitys-velkakirjoilla, vaan
kun kukaan ei tahtonut enää lainata Rauhalinnaan matkusti nuori kreivi
Heikki eräänä synkkänä Marraskuun aamuna Amerikkaan. Samana aamuna
keksittiin sitä paitsi että hän oli omin päin tehnyt vekselin kolmelle
nimelle.
* * * * *
Kreivitär Juulian hiukset ovat aivan valkoiset. Valkeat ja punaiset
pehmeät posket ovat tulleet keltaisiksi, hyvin keltaisiksi, ja selkä,
joka kerran niin suorana ja solakkana hetkui Puten selässä on kumarassa.
Pehtori Vuorela on myös vanha. Hän on tullut kaljupääksi, ja silmät
alkavat hämärtää. Mutta vanhuksella on vielä hyvä ryhti ja näyttää
siltä kuin hän nyt olisi entistä iloisempi.
Mutta nyt ei hän ole Rauhalinnan saleissa kuulemassa käskyjä ja
tuomassa ilmoituksia hänen armolleen. Rauhalinna on aikoja sitten
vasarakaupalla myöty ja nyt hoitaa pehtori vaan pienen pientä kartanoa.
Kreivitär lie varmaan hiukan tylsistynyt. Hän ei tahdo oikein käsittää
miten tämän talon laita on.
— Kuulkaas, pehtori Vuorela — sanoi hän toisinaan ensimmäisenä vuonna —
onko Laaksonmaja aivan varmaan minun omani?
— Kreivitärhän on itse nähnyt kiinnityskirjan.
— Onko talo todellakin tykkönään minun omani, niin ettei täällä ole
sellaisia kauheita kiinnityksiä kuin Rauhalinnassa?
— Onhan kreivitär itse nähnyt velkatodistuksen.
— Niin, mutta minä en voi sitä käsittää, Vuorela. Sanoihan tuomari
Ruotsi ettei jäänyt mitään jälelle myötyämme Rauhalinnan?
— Ei, vaan sitten, kun kreivitär hyväntahtoisesti jätti kaikki asiansa
minun hoidettavikseni, niin... silloin... hm... onnistuin minä saamaan
paljon rahaa nuorilta herroilta, joiden takauksia kreivi Heikki oli
maksanut.
— Olipa se onni, Vuorela.
— Suuri onni, kreivitär. Ja sitten ostimme Laaksonmajan. Minulla on
tilit kaikesta.
— Näyttäkää tilit minulle, Vuorela!
— Miksi ei... hm... aivan kernaasti... voinhan näyttää... hm... se
tahtoo sanoa... kreivitär on aina ennen luottanut minuun... hm...
— No antaa tilien olla, Vuorela! En tahdo loukata häntä. Tiedänhän että
hän on aina ollut uskollinen, järkähtämättömän uskollinen. — Ja sitten
tahdoin minä sanoa että minusta on sääli että Annan pitää kattaa kaksi
pöytää täällä Laaksonmajan yksinkertaisissa oloissa. Vuorela saa syödä
minun kanssani samassa pöydässä.
— Kreivitär! Kuinka voin kiittää teitä hyvyydestänne vanhaa erakkoa
kohtaan, jolla ei ole ketään muita koko maailmassa, kuin te, joka
välittää hänestä!
Ja päivällisellä meni vanha Vuorela, ylpeänä kuin kuningas "pöytään
syömään". Omaan pöytäänsä.
* * * * *
Niin tuli vanha Vuorela vihdoinkin onnelliseksi. Hän sai rakastaa ja
hoitaa häntä mielin määrin, häntä, joka oli ollut hänelle kaikki maan
päällä, aina siitä hetkestä asti kuin hän kohtasi hänet ensi kerran
Rauhalinnan eteisessä.
Se oli eräänä sunnuntaiaamuna, jolloin hänellä oli valkoinen puku ja
pienet keltaiset kengät.
Hänen rakkautensa oli pyhempi, suurempi ja jalompi kuin juopa pehtorin
ja Juulia neidin välillä. Se oli runollisen ihanaa nuoruuden rakkautta
vielä seitsemännelläkymmenennellä vuodella. Rakkautta, jota ei oltu
solvaistu ylellisellä nautinnolla, rakkautta, jota oli annettu
tarjoamatta. Vanhaa rakkautta, vaan samalla uudestiheränneen sydämmen
ujoutta ja tunteitten ja halujen puhtautta.
Vanha hupsu! Siinä istui hän iltakaudet katsellen valkoista päätä,
ryppyisiä kasvoja ja vapisevia käsiä. Vaan oikeastaan ei hän niitä
katsellut. Hyväilevässä, nuoruuden ihanassa muistojen kätkössä näki hän
"Juulia neidin" ruskeat hiukset hajallaan kuumien poskien ympärillä,
suupielissä veitikkamaiset kuopat, hetkuvan Puten selässä ja itsensä
hänen vierellä, nuorena ja vahvana, mutta ujona, oi niin äärettömän
ujona...
— Mutta Vuorela, mitä te teette?
— Minäkö? En mitään, kreivitär...
— Tehän istutte ja maiskutatte kuin hevonen olisi huoneessa ja
tiedättehän ettei meillä ole hevosta koko Laaksonmajassa.
Silmäpuoli Tiina.
En ole koskaan ilman erityistä osanottoa voinut katsella muurahaista,
joka vetää kekoonsa kortta, vetäjää viittä kertaa pitempi ja aina
tahtovat silmäni unehtua katsomaan talollisen "lapsentyttöä" joka
kantaa retuuttaa isännän lapsia, jotta selkä on kumarassa ja lantiot
vinossa.
Mutta kuinka erilaisissa suhteissa he molemmat elivät! Muurahainen
kokoo omaan kotiinsa; korsi korrelta, jotka hän laahaa pesään, kohoo se
korkeammaksi. Itse ei se ole siellä milloinkaan liikanainen, eikä häntä
ajeta pois tästä kodista ja sen rinnalla työskentelee miljoonittain
olentoja, yhtä pieniä ja vähäpätöisiä, yhtä ahkeroita ja väkeviä kuin
se itse, kun lapsentyttö sitävastoin... Mutta meidänhän piti puhua
silmäpuoli Tiinasta.
Hän asuu tuolla etempänä, veräjän luona, josta kohta tulemme ajamaan.
Kun Tiina yhdeksän vuotiaana tuli kirkkoväärtiin hoitamaan pientä
Lauria ja leikkimään hänen kanssansa, oli hänellä kaksi kirkasta,
iloista, sinistä silmää, jotka ihmetellen katselivat Laurin kaikkia
leluja. Silloin oli hänellä pienet ruusutkin poskilla, sellaiset kuin
ne köyhän kodissa, jossa syödään puoli tynnyriä eloja kuukaudessa
viiteen henkeen, voivat olla, ja paksut kullankeltaiset hiukset
ympäröivät otsaa, joka tuskin olisi voinut olla korkeampi ja puhtaampi,
vaikka Tiina olisi nähnyt kreivin palatsissa ensikerran päivänvalon.
Niinpä todellakin, se on sama Tiina, joka hoiperrellen kiirehtii
veräjälle aukaisemaan sitä meille. Anna toki pieni valkea hopearaha
tuolle harmaa-päiselle paikkahameiselle vaimolle! Näetkö, hän on
vetänyt huivin kasvolleen tällä puolen... no anna se raha myös...
katsos, se on juuri tältä puolen kuin silmä puuttuu.
Pikku Laurista ja Tiinasta tuli pian parhaat ystävät. Nauraen repi
poika hänen keltaisia hiuksiaan ja käsivarsi lujasti hänen kaulansa
ympärillä juostiin pitkin niittyjä ja pellonpientareita. No niin,
nythän se ei vielä tehnyt mitään, mutta ylipään on parasta että
mökkiläisten tytöt varovat kirkkoväärtien poikain syleilyjä; talonpojan
tuvassa vallitsee säätyeroitus yhtä hyvin kuin ylhäisten saleissa
ja moni mökin tyttö, joka talollisen pojan sylissä on uneksinut
kunnianhimoisesti silkkihuivista ja kirkkomatkoista linjaarinrattailla,
on herättyään saanut "erityisen ripityksen" ja kolmekymmentä markkaa
vuodessa...
Pikku Laurilla oli viidentoista vuoden vanha veli, Kalle niminen ja
hän oli saanut pistoolin isältään markkinalahjaksi. Tiina juoksi
Laurin kanssa suuren tuvan lattialla, äiti istui vyyhtien lankaa
uunin kupeella ja Kalle seisoi penkin vieressä ladaten pistooliaan.
Vahingossa sattui Tiina nykäisemään ruutisarvea niin että se putosi
lattiaan.
— Etkö voi katsoa eteesi, sen aasi! ärjyi Kalle ja töytäsi pistooli
kädessä kohden tyttöä.
— Herra isä, älä ammu minua, älä ammu minua, Kalle hyvä! rukoili Tiina
kuoleman tuskassa ja piti käsiä silmiensä edessä.
En luule että Kalle aikoikaan ampua tyttöä. Mutta piti hänen kuitenkin
vastaisen varalle saada muistutus ja niin juoksi hän tytön kimppuun
ja pui nyrkkiään. Jos nyt joku äkkiä pui nyrkkiä jossa sattuu olemaan
ladattu pyssy, ja läheisyydessä on toinen henkilö, laukeaa pyssy
tavallisesti ja panos sattuu tähän toiseen henkilöön. Tämä voi tuntua
kummalliselta, mutta sellainen on asian laita joka tapauksessa, eikä
Kallenkaan ase, vaikka se olikin vaan pieni markkinapistooli, voinut
käyttäytyä toisin, vaan laukesi kun laukesikin...
Tiina ja Lauri päästivät kauhean huudon ja molemmat kaatuivat he
lattialle.
Nyt sai äiti jalat allensa vyyhdinpuun vierestä. — Herra varjelkoon!
Ammuitko kuoliaaksi oman armaan lapseni? huusi hän, juoksi lapsen
luokse ja nosti hänet syliinsä. Hän käänteli ja tarkasti poikaa joka
puolelta, katsoi korvienkin taakse, repi vaatteet hänen päältään,
huiski käsillään vasten silmiä, nähdäkseen oliko hän kenties tullut
sokeaksi, otti hiusneulan päästään ja kaiveli sillä pojan nenää,
tunnustellakseen olisiko siellä ehkä haulia ja teki jos jonkinlaisia
kokeita. Vihdoinkin oli hän varma ettei sydänkäpynen ollut
vahingoittunut.
Nyt kääntyi hän Tiinan puoleen, joka makasi lattialla aivan kuin
kuollut.
— Ylös paikalla, muuten minä sinua opetan! Onko sinusta ihmisellistä
tuolla lailla lapsi sylissä paiskautua maahan, olisit voinut katkoa
häneltä jalat ja kädet, sinä heittiö!
Pikku Tiina ei vaan liikahtanut, mutta siltä kohdalta, jossa hänen
päänsä oli alkoi lattia muuttua punaiseksi. Äiti kalpeni.
— Poika, jos nyt olet ampunut tytön kuoliaaksi, niin tulee tästä kunnon
juttu. Herra isä, linnaan voit joutua, Kalleseni... Nousepa ylös,
Tiina! Jos nyt kiltisti olet huutamatta niin en kerro isännälle että
vallattomuudessasi juoksit pyssyn suuhun... Tiina, nousehan toki ylös!
Saat villasen hameen ja pitkävartiset sukat, jos olet kiltti... Kas
niin, nyt hän herää, tuo teeskentelijä. Voi hyvänen aika miltä silmäsi
näyttää! Eikö lie puhki koko silmä... Voi taivas, kun ajattelen että
näin olisi voinut sattua Lauriin, niin aivan tekee mieleni itkeä...
Kalle istui uunin kupeella ja katsoa tuijotti kulmiensa alta, vaan ei
virkkanut mitään.
Niin se nyt kävi; laukaus oli tehnyt tekonsa ja pikku Tiinasta tuli
toissilmä koko ijäkseen ja toinen poski oli ruudin polttama.
Jonkun tunnin kuluttua tuli kirkkoväärti kotiin ja sai kuulla kaikki.
Heti läksi hän Kallen luo antaakseen hänelle kunnon selkäsaunan.
Mutta silloin huusi Anna muori: "Ethän toki turmele omaa lastasi!" ja
Tiina, joka oli kohotettu sellaiseen kunniaan että sai maata isännän
ja emännän sängyssä, nyyhki hiljaa ja rukoili: "Älkää lyökö häntä,
isäntä!" ja silloin vihdoinkin malttui kirkkoväärti sen verran ettei hän
käynyt käsiksi omaan lihaansa ja vereensä.
Myöhemmällä iltasella, kun Tiina oli nostettu keittiöön ja isä ja äiti
itse makasivat sängyssään, sanoi kirkkoväärti, hiljaa, ettei tyttö
kuulisi:
— Meidän pitää antaa tuolle raukalle jotakin hyvitystä, sillä minä
luulen ettei hän enää koskaan tule näkemään sillä silmällä.
— Annetaan vaan, lupasinkin jo hänelle villasen hameen ja sukkaparin.
— Ei ne riitä, Anna; ikävä kyllä, mutta meidän täytyy antaa hänelle
paljon enemmän. Arvelin jos panisi 50 markkaa säästöpankkiin...
— Ei ikinä, sen sanon sinulle Pekka! Tahdotko saattaa häviöön sekä
vaimosi että lapsesi, tuon kerjäläispennun tähden? Yhtä hyvinhän hän
voi tehdä työtä silmäpuolenakin, ja siitä että kasvot ovat toiselta
puolen hiukan rumemmat, pitäisi hänen oikeastaan kiittää meitä, sillä
nyt pääsee tuo köyhä raukka monesta kiusauksesta tässä syntisessä
maailmassa, haha niin niin!
Ja niin puhuttiin asiasta sinne tänne, ja lopuksi päätettiin, että
jos kyläläiset suostuvat antamaan vähän hirsiä niin saisi Ruoti-Olli,
Tiinan isä, rakentaa itselleen pienen tuvan mäen rinteelle tien
viereen, kirkkoväärtin vasikkahakaan ja vielä lisäksi hiukan maata
ympäriltä, niin ettei hänen vaimoineen ja lapsineen tarvitse asua enää
köyhäinhuoneella kirkon vieressä.
Kyläläiset tyytyivätkin tuumaan ja monta hirttä ei sitä tarvittukaan,
sillä voihan tuvan kaivaa pari kyynärää maahan, ja niin tarvittiin vaan
neljä kerrosta hirsiä ja silloin saatiin jo pieni ikkuna maantielle
päin.
Ja kaikkien mielestä oli kirkkoväärtillä hyvä sydän. Mitään hyötyä ei
hänellä tosiaan tuosta maanpalasesta ollut ennenkään, mutta ei sitä
joka mies ota tiluksilleen köyhää roskajoukkoa, joka myötäänsä etsii
risuja ja tuulenkaatamia puita lämmittääkseen uuniaan, ja aamusta
iltaan sai pikku Tiina kuulla kuinka kiitollinen hänen pitäisi olla
hyväntekijälleen.
Sitten sai Tiina täysikasvuisen palvelijan paikan ja reipas ja sukkela
oli hän toimissaan. Ja pellolla ja niityllä teki hän tehtävänsä
niinkuin nekin joilla oli kaksi silmää ja kauniit kasvot. Mutta kun
nuoriso kokoontui tanssimaan, sai hän seisoa yksin nurkassa, huivi
ruudin polttamalla poskella ja katsella muiden iloa. Ei yksikään
poika tahtonut tanssia silmäpuoli Tiinan kanssa, ei kukaan tullut
ajatelleeksi että hänelläkin oli sydän, hänellä kuin muillakin, ja että
se sykki myös lämpimästi ja toivehikkaasti nuoruuden kevätaikana.
Vähitellen oli sitten Ruoti-Olli raivannut pienen maatilkkunsa
pelloksi, josta sai kauniita perunoita ja herneitä. Kun kirkkoväärti
näki sen, sanoi hän:
— Et sinä, Olli, ihan ilmaiseksi saa asua tässä ja nauttia kaikkea
tätä siunausta. Saathan sinä kuitenkin kunnalta apua niille lapsille,
jotka käyvät koulua, voithan siis maksaa neljä markkaa vuodessa tästä
paikasta.
Hän saikin neljä markkaa joka vuosi.
Sitten kuoli Ruoti-Olli ja hänen vaimonsa, ja nuorimmat lapset menivät
palvelukseen, silloin asettui Tiina itse asumaan tuohon mökkiin ja
elätti itseään kehruulla, milloin ei käynyt päivätöissä muualla.
Eräänä päivänä nähtiin Tiinan tulevan veräjälle; esiliina täynnä
koreita vaatetilkkuja ja vanhoja konvehtipaperia ja kädessä kaksi
pientä kuusta. Siellä laski hän ne maahan ja alkoi parhaimman taitonsa
mukaan koristella veräjää. Kun hän oli saanut työnsä valmiiksi,
istuutui hän kivelle tien viereen odottamaan. Hetken perästä alkoi
mäeltä kuulua rattaiden jytinää, ja kirkkoväärtin Kalle tuli ajaen
vaunuissa kahdella hevosella, messinkisilaisissa valjaissa, nuoren
emäntänsä kanssa. Sentähden oli silmäpuoli Tiina koristellut veräjän ja
nyt seisoi hän ja niiasi nuorten ohi ajaessa.
Kalle oli erittäin hyvä-sydämminen: hän seisautti hevoset ja sanoi:
— Kiitoksia Tiina, hyvästä tahdostasi! Ja sitten viittasi hän
piiskanvarrella Tiinaa ja sanoi:
— Emmi, tämä se on se silmäpuoli Tiina, josta olen sinulle kertonut
että me siellä kotona olemme olleet niin hyviä hänelle.
— Niin, Jumala siunatkoon... sanoi Tiina, mutta samassa riuhtasivat
hevoset ja vaunut katosivat pölypilveen.
Syksymmällä kutsuttiin Tiina kirkkoväärtiin vehnäskahville. Nuorikko
taputti häntä ystävällisesti olkapäälle ja sanoi:
— Kuulin ettet maksa enempää kuin neljä markkaa vuodessa kauniista
paikastasi ja koska appi-isä ja Kalle ovat aina olleet hyviä sinulle
niin ei tätä rahasummaa vastakaan suurenneta...
— Jumala siunat...
— Mutta puolen leiviskää pellavia saat sinä vuodessa kehrätä minulle
ilmaiseksi, se ei voi olla liiaksi siitä että saat asua niin kauniilla
paikalla.
Ja silmäpuoli Tiina maksaa joka vuosi neljä markkaa ja kehrää puolen
leiviskää pellavia siitä, että saa asua maankuopassa tuolla kivikolla
mäellä, jonka hänen isänsä on pelloksi raivannut. Tämä pieni koti on
hänelle sanomattoman rakas ja kummakos tuo? Onhan se tosiaankin hänen —
silmäteränsä.
Emännän kosijat.
Hienot ihmiset ovat kuuluneet "samaan seurapiiriin", viettäneet kesän
"samassa kylpylaitoksessa" tai "tavanneet toisiaan teaatterissa" eli
"olleet sulhaispoikina ja morsiusneitoina Otto serkun häissä".
Halvempi kansa "on palvellut samaan aikaan lautamiehellä", "ollut
yhdessä markkinamatkalla" tai "rippikoulukumppanit".
Hienot ihmiset hakkailevat halvempi kansa vaan katselee toisiaan, mutta
molemmat tuntevat he samaa: kaipaavat, toivovat, iloitsevat, nauttivat,
kärsivät ja — kieltäytyvät.
Jussi ja Taava olivat käyneet yhdessä rippikoulua, istuneet vastakkain
vanhan rovastin penkillä, tarjonneet toisilleen rinkeliä ja konvehtia
ja päässeet yhtä aikaa ripille.
Lämmintä verta ja punaiset posket, vahvat käsivarret ja kirkkaat
silmät oli heillä molemmilla ja yhtä verran tiesivät he molemmat
katkesmuksesta ja raamatusta, mutta juopa heidän välillään oli
kuitenkin suuri, Taava oli kirkkoväärtin tytär ja Jussi vaan mökin
poika. He eivät "olleet yhteen päin", olivathan vielä lapsia; mutta
Taava toivoi sydämmestään että nuo nuoret hovin pojat, jotka olivat
hänen vertaisiansa olisivat Jussin laisia ja Jussi — niin Jussi, hän
oli renkinä ja teki päivän ahkerasti työtä, eikä antanut turhien
toiveiden häiritä yörauhaansa.
Kun Taava oli yhdeksäntoista-vuotias tuli Peltolan ainoa poika
kosimaan. Hän oli kooltaan Jussia pienempi, hiukan vääräsäärinen ja
sitten oli hiukset sattuneet saamaan punertavan värin, mutta kaikessa
tapauksessa oli hän kunnon poika ja kun heitä ei ollut kuin kaksi
sisarusta tuolla suurella maatilalla niin tultiin hyvästi toimeen, ja
eipähän muuta kuin Tapaninpäivänä vietettiin häät.
Peltola oli sattunut saamaan edellisenä syksynä Jussin rengiksi;
mutta Taava oli hurskas, kutoi kangastansa kunnioitti Maunuansa eikä
vertaillut häntä muihin. Vaikka taisi sitä voita tulla Jussin osaksi
pyhäpäivinä enemmän kuin muiden.
Eräänä syksynä, kun viljat oli korjattu ja perunat nostettu, kylmettyi
Maunu ja kuoli. Suru oli suuri ja hautajaiset vielä suuremmat. Taava
teetti kauniin, mustan ja valkean puuristin, johon maalattiin isännän
nimi ja monta virrenvärssyä sekä palavia sydämmiä, sillä olihan
Maunu ollut niin hyvä hänelle. Muusta ei heillä ollut kiistaa kuin
"viemisistä" tädin hautajaisiin. Maunun mielestä riitti yksi juusto,
vakkanen voita ja kolme rieskaa, mutta Taava leipoi vehnäsetkin ja
siinä koko tora heidän avioliitossaan.
Jussi jäi taloon, sai "pehtorin" arvon ja piti hyvää huolta kaikesta.
Kesällä tuli jo kosijoita taloon, sillä leski oli vasta
kaksikymmentänelivuotias ja lapseton. Sanottiin että hänen laista
kilpakalua ei ollut seitsemässä lähipitäjässä.
Ensiksi tuli rovastin Eljas, hän oli käynyt maanviljelyskoulun ja
pukeutui säämiskäisiin liiveihin, pitkävartisiin saappaihin ja kaikin
puolin oli hän niinkuin kunnon maanviljeliän olla tulee. Sitä paitsi
oli hänellä talo.
Eljas herra kävi joka päivä linnunpyynnössä ja aina rupesi häntä
väsyttämään jonka tähden hän poikkesi Peltolaan levähtämään. Siellä
istui hän sohvankannella, suoroi saappaansa varsia, laski käden
sydämmelleen ja huokasi:
— Oi, Taava, jospa tietäisitte miltä täällä tuntuu...
Ja Taava seisautti rukkinsa, katsahti hyvin ystävällisesti Eljas
herraan ja sanoi palvelustytölle:
— Liisa, ota tuo pullo ja laita vieraalle rohtoa. Eljas herra raukka on
kylmettänyt vatsansa. Pippurihan on ikkunalla, sinä tollukka!
Silloin suuttui Eljas herra, meni kotiinsa isäukkonsa luo ja sanoi:
— Isä, en minä hänestä huoli! Hän on liika raaka, ei hän käsitä
tunteitani.
Tuskin oli Eljas herra saanut saappaat jalastaan ja istuutunut salin
sohvalle äitinsä puheelle, kun apulainen palatessaan pitäjältä ajoi
pihaan tervehtiäkseen Taava emäntää. Siellä tarjottiin parasta, mitä
talossa löytyi, munavoita, sylttyä, sianlihapaistia ja viiliä.