Murhayritys.
Kun Muriel sittemmin muisteli tämän keskustelunsa jälkeisiä tunteja, ei
hän parhaimmalla tahdollaankaan voinut muistaa mitään yksityisseikkoja.
Ei kukaan hänen tanssiaisritareistaan ollut vielä koskaan nähnyt häntä
iloisena, mutta nyt hän oikein säteili iloa ja elämänhalua. Kuvapatsas
oli äkkiä herännyt eloon.
Aika kului nopeasti, mutta Muriel ei sitä lainkaan huomannut. Nick
Ratcliffen nimi kaikui yhä hänen sielussaan ja hän tanssi kevyin
askelin sisäisen soiton tahdissa, jonka säveliä ei kukaan toinen
kuullut.
Juhla lähestyi jo loppuaan, kun lady Basset lähetti hänelle sanan, että
kotiinpaluun aika oli käsissä.
Suuri marmorieteinen oli täpösen täynnä lähteviä vieraita. Muriel
pujottelihe näiden välistä erään porraspylvään luo ja seisoi siinä
katsellen, miten vaunut toisensa perään vierivät pois. Juhlasalissa
tanssittiin vielä ja hän kuuli sieltä "An der schönen blauen Donau'n"
suloiset, korvaa hivelevät sävelet.
Hän kuunteli niitä kyynelten kihotessa silmiin. Miten olikaan hänen
ollut niin vaikea päästä selville omista tunteistaan? Voisikohan hän
koskaan täysin sovittaa kaiken sen pahan, jonka oli rakastamalleen
miehelle tuottanut? Ja mitenkähän kauan Nick'in vastaus viipyisi? Ei
ollut hänen tapaistaan viivytellä täten, kun jo oli saanut Murielin
terveiset. Kunpa hän pian tulisi. Odottaminen tuntui niin hirveän
pitkältä.
Hänen mieleensä muistuivat Nick'in viime sanat. Nick oli sanonut, ettei
kotka kahdesti iske saaliiseensa, mutta muulla tavoinhan ei hänen
tulonsa kuitenkaan voinut tapahtua. Äkkiä ja odottamatta hän saapuisi,
eikä hän kysyisi ja rukoilisi, hän vain yksinkertaisesti ottaisi omansa.
Muriel huoahti syvään ja koetti ajatella jotakin muuta, jottei tuo
ahdistava itsensä soimaamisesta johtuva tuskantunne, joka jo oli
tuottanut hänelle niin monta katkeraa hetkeä, taasen uusiutuisi.
Tungos hänen ympärillään ei ollut enää yhtä suuri. Katsahtaessaan
alas huomasi hän portaiden alapäässä saman kerjäläisen, jolla oli
tapana kyykältää residensitalon veräjillä. Samanlaisia kerjäläisiä
oli tosin tusinoittain Chawalkkandissa, mutta hän tunsi tuon ukon
siitä omituisesta tavasta, jolla tämä tuon tuostakin nytkähytteli
tuuhea partaansa silmille ulottuvan päähineensä alla. Ukko oli tosin
vastenmielisen näköinen, mutta hänessä oli sittenkin jotakin huvittavaa.
Kerjäläinen ei huomannut Murielia. Joku seikka näytti kokonaan
kiinnittävän hänen huomionsa.
Samassa kuuli Muriel takanaan sir Reginaldin äänen. Hän keskusteli
rajah'in kanssa odotellessaan vaimoaan.
Ja äkkiä -- hän oli juuri puolitiessä portaita -- äkkiä kuuli hän
kiivaan huudon:
"Koira! Kirottu murhaaja!"
Ja samassa silmänräpäyksessä heittäytyi vanha kerjäläisukko portaiden
alapäässä notkeasti kuin pantteri jonkun henkilön kimppuun.
Miehen ihmeellinen notkeus ja varmuus hänen hyökätessään uhrinsa
kimppuun ja ennenkaikkea hänen äänensä tuttu sointu sai Murielin
pysähtymään yhtä paljon hämmästyneenä kuin liikutettunakin.
Seuraavassa hetkessä pamahti revolverinlaukaus ja sitten heti toinen
ja kolmas Muriel näki kaksi alkuasukkaan tavoin puettua miestä rajussa
taistelussa alhaalla portailla.
Nick se oli -- Nick aivan ilmielävänä taistellen elämästä ja kuolemasta
vihollisensa kanssa aivan samalla tavoin, kuin Muriel oli nähnyt hänen
taistelevan kerran kauan sitten, jolloin tuo raju taistelu juuri oli
herättänyt hänessä inhoa ja äärimmäistä kauhua.
Nyt ei se vaikuttanut häneen siten. Hän tunsi vapisevansa pelosta, että
Nick kuolisi ja tuo tunne sai hänet heittäytymään Nick'in ja hänen
vihollisensa väliin ja antoi hänelle voimaa kiskaisemaan savuavan
revolverin murhamiehen kädestä.
Muriel ei ollut selvillä siitä, mitä hän teki, hän vain totteli
sokeasti vaistoaan, joka pakotti hänet suojelemaan rakastettuaan.
Hänen tekonsa oli silmänräpäyksen päätöksen aiheuttama, mutta hän ei
epäröinyt eikä pelännyt. Hän oli täysin varma itsestään.
Kun näytös oli ohitse ja joukko miehiä oli rientänyt paikalle ja
ottanut murhaajan haltuunsa, oli Murielinkin rohkeus lopussa. Hän
vaipui portaille ja puhkesi hysteeriseen itkuun.
Joku kumartui hänen ylitseen, kuiskasi rauhottavia sanoja ja veti
hiljaa revolverin pois hänen kädestään. Katsoessaan ylöspäin näki
Muriel edessään vanhan kerjäläisukon, jolle oli usein roposen antanut.
"Nick", änkytti hän. "Nick."
Ja taasen vaikeni hän, tuskaisena ihmetellen, saattoiko tuo repaleinen,
siivottoman näköinen olento todellakin olla Nick Ratcliffe.
"Puhu minulle", pyysi hän. "Sano edes yksi ainoa sana."
Mutta ennenkuin ukko ennätti vastata, tuli Bobby Fraser hänen luokseen
ja nosti hänet ylös.
"Ettehän vain ole haavoittunut, miss Roscoe?" kysyi hän. "Tekikö tuo
kirottu heittiö teille mitään pahaa? Lähtekäämme tuonne ylös. Te olette
urhoollisin tyttö, minkä koskaan olen tavannut."
Bobby tuki häntä ja yritti viedä hänet portaita ylös, mutta Muriel ei
tahtonut tulla.
"Älkää... älkää antako sen miehen mennä..." änkytti hän.
"Ei, ei", vastasi Bobby heti. "Kuulkaahan, vanha linnunpelätin, tulkaa
auttamaan."
Mutta "vanha linnunpelätin" ei enää kuullut kutsua, sillä hän oli
jäljettömiin kadonnut.
"Hän on mennyt!" huudahti Muriel epätoivoisena. "Miksi annoitte hänen
mennä?"
"Hän tulee kyllä takaisin", vakuutti Bobby rauhottavalla äänellä.
"Tuollaiset olennot eivät katoa ainaiseksi. Mutta tepä vasta olette
kalpea, miss Roscoe. Ettehän vain aio pyörtyä?"
Bobby, auttoi hänet portaita ylös ja vei hänet istumaan eräälle
sohvalle. Muriel ei pyörtynyt, mutta ankara mielenliikutus vaikutti
sen, että hän tunsi olevansa aivan menehtymäisillään. Hän sulki
silmänsä ja kuuli kuin unessa puheensorinan ympärillään. Miksi, miksi
oli Nick niin kiireesti poistunut, kysyi hän tuskaisena itseltään.
Kukaan ei näkynyt täysin olevan selvillä siitä, mitä oli tapahtunut.
Tiedettiin vain, että joku oli aikonut hyökätä sir Reginald Bassetin
kimppuun ja otaksuttiin Murielin huomanneen tämän ja temmanneen
roistolta murha-aseen pois. Eräs alkuasukas oli auttanut häntä,
sanottiin, mutta koska tämä heti oli kadonnut, otaksuttiin, ettei
hänellä ollut mitään suurempaa osaa tässä kahakassa. Oli ollut siksi
pimeätä ja kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, etteivät edes lähinnä
seisovat olleet selvillä tapahtumasta. Arvailtiin sinne ja tänne, mutta
kukaan ei oikeastaan ollut totuuden perillä.
"Oma, pikku Murielimme kyllä kertoo meille, miten asia on", sanoi lady
Basset lempeällä äänellään.
Mutta Muriel ei edes kuullut lady Bassetin sanoja. Vasta kun sir
Reginald tuli hänen luokseen ja suuteli häntä otsalle kutsuen häntä
uljaaksi, rohkeaksi tytökseen, avasi hän silmänsä.
Puristautuen lujasti sir Reginaldin rintaa vasten, kuiskasi hän
joitakin epäselviä sanoja ja puhkesi sitten äänekkääseen itkuun.