Viimeinen ottelu.
Miksi oli Nick kadonnut? Tuo sama ajatus pyöri Murielin mielessä koko
yön hänen rauhattomana heittelehtiessään vuoteessaan. Hän uskoi nyt
varmasti, että Nick Ratcliffe oli päästänyt tuon huudon, että hän oli
ottanut tuon pantterinkaltaisen hypyn ja kumartunut hänen, Murielin,
puoleen, ottanut revolverin hänen kädestään ja hiljaa pyytänyt häntä
rauhottumaan.
Muriel oli varma siitä, että Nick jo oli saanut hänen terveisensä. Hän
tiesi siis jo, että Muriel kaipasi häntä ja että hänen ylpeytensä oli
jo aivan lannistunut. Miksi Nick siis kiusasi häntä? Miksi leikki tuo
mies hänellä, kuin kissa pyydystämällään hiirellä? Tahtoiko hän kenties
kostaa kärsimänsä vääryyden ja halveksumisen? Tahtoiko hän pakottaa
Murielin uudistamaan pyyntönsä? Niin, siten asia varmaankin oli.
Murielin mieleen muistui äkkiä lupaus, jonka Nick oli pakottanut hänet
tekemään ja hän ymmärsi, että Nick odotti hänen pitävän sen ja sitten
-- häntä puistatti sitä ajatellessaan -- sitten Nick ehkä nauraen
kääntäisi hänelle selkänsä ja jättäisi hänet häpeäänsä.
Ei, ei, ennen tulkoon vaikka kuolema, kuin se saisi tapahtua.
Mieluummin, niin, mieluummin hän rikkoisi lupauksensa.
Mutta sitten johtui hänen mieleensä Nick'in omat sanat, että hänessä
oli toinenkin puoli, ja tämä ajatus pelasti Murielin epätoivoon
joutumasta. Jos Nick todellakin rakasti häntä, niin ei hän varmaankaan
tahtoisi nähdä rakastamaansa naisen nöyrtyvän edessään tomuun ja
tuhkaan. Daisy oli sanonut, että Nick rakasti häntä. Siispä ei hän
tahtoisi tuottaa Murielille tuskaa. Mutta miksi, miksi oli hän siis
kadonnut, kun kaikki taasen olisi voinut kääntyä heille parhain päin,
jos hän vain olisi lausunut yhden ainoan sanan.
Yön hetket tuntuivat Murielista aivan loputtomilta ja jo päivän
koitteessa nousi hän ylös. Hänen oli mahdoton enää olla vuoteessaan.
Hän istuutui avonaisen akkunan ääreen ja nojasi päätään käteensä.
Sydän tuntui niin raskaalta, ettei hän edes voinut rukoilla toivonsa
täyttymistä.
Ulkoa kuului koiran haukuntaa. Ja samassa alkoi joku viheltää alhaalla
puutarhassa.
Muriel säpsähti ja kuunteli hievahtamatta. Nyt muuttui vihellys
korvaa hivelevän, kutsuvan ja kiehtovan valssin säveleiksi, samoiksi
säveleiksi, jotka olivat kaikuneet illan hiljaisuudessa sinä iltana,
jolloin hän oli taistellut niin epätoivoisesti saadakseen vapautensa
takaisin ja myös saavuttanut päämääränsä. Mutta saavuttiko hän tuona
iltana tosiaan halutun päämääränsä? Eikö hän juuri siitä alkaen
joutunut vangiksi?
Yhä kuuluivat valssin säveleet, väliin hiljemmin, väliin taasen
kovemmin, toisinaan ne ikäänkuin kutsuivat häntä, toisinaan taasen
vähitellen häipyivät aamun hiljaisuuteen. Muriel nousi ylös, sillä enää
ei hän voinut kuunnella hurmaavaa säveltä. Päättäväisenä astui hän
kuistille ja meni alas puutarhaan.
Vihellys taukosi samassa. Kaikki oli aivan hiljaista. Mutta hän
ei aikonut mennä takaisin sisälle, sillä hän ei tahtonut kadottaa
malttiaan. Liian usein olikin hän pelännyt aivan ilman syytä.
Hän meni aivan maantietä vasten olevan aidan luo, mutta ei nähnyt
ketään. Hän epäröi hetkisen mitä tehdä.
Samassa alkoi joku hyräillä aidan takana, aivan hänen kohdallaan,
särkyneellä, omituisella äänellä, joka sai veren syöksähtämään Murielin
sydämeen niin kiivaasti, että hän oli tukehtua.
"Nick", kuiskasi hän.
Ei vastausta. Hyräily jatkui yhä.
"Nick", kuiskasi hän taasen.
Mutta vastausta ei vain kuulunut. Kohtaus ei suinkaan ollut
traagillinen, päinvastoin koomillinen, mutta tuo nuori, kalpeakasvoinen
tyttö puutarhassa ei suinkaan pitänyt sitä naurettavana.
Hän odotti, kunnes hyräilijä piti lyhyen paussin hengähtääkseen, ja
alkoi sitten hermostuneesti koputtaa aitaan kädellään.
Hyräily taukosi tykkänään.
"Nick! Nick! Tulkaa Jumalan tähden puhumaan kanssani", pyysi hän
vapisevalla äänellä.
Iloinen ääni vastasi:
"Kas vain, Murielko se onkin?"
Muriel tyyntyi hieman. Nick'in ääni kuulosti niin luonnolliselta.
"Niin", vastasi hän. "Miksi seisotte siellä alhaalla? Tulkaa tänne."
"Näinkö aikaisin?"
Tuntui siltä, kuin olisi Nick oudoksunut sellaisen sopimattoman teon
mahdollisuuttakin.
Mutta nyt loppui Murielin kärsivällisyys. Tämänkö vuoksi hän siis
olikin kärsinyt ja kiusannut itseään aivan loppumattomiin? Nick'in pila
tuntui hänestä luonnottomalta.
"Tulkaa heti tänne", sanoi hän käskevällä äänellä.
"Miksi?" kysyi Nick.
"Sentähden että... sentähden että..."
Hän pysähtyi ja lensi tulipunaiseksi.
"Sentähden että...?" toisti Nick.
"Oh, älkää teeskennelkö", huudahti Muriel epätoivosena. "Emmehän voi
puhua toistemme kanssa näin aita välillämme."
"Riippuu kokonaan siitä, mitä me aiomme puhua", sanoi Nick. "Jos se on
jotakin aivan salaista..."
Hän pysähtyi hieman.
"Entä sitten?" kysyi Muriel.
"Voittehan te yhtä hyvin tulla minun luokseni", jatkoi Nick. "Mutta
teidän sijassanne en sitä tekisi. Sehän olisi sopimatonta ja arvoanne
alentavaa. Ja nuori tyttö teidän asemassanne ei voi olla kyllin
varovainen. On sangen ajattelematonta seurata hetken päähänpistoa.
Neuvon teitä vakavasti, ettette tee mitään ensin tarkoin harkitsematta.
Ajatelkaahan asiaa vielä vuosi tai pari. Maailmassa on monta kunnon
miestä valittavananne, ja teidän naurettava kiintymyksenne ei
varmaankaan kauan kestä."
"Vaiti, Nick. Älkää puhuko tuolla tavoin, se ei ole teiltä
ystävällisesti tehty."
Murielin ääni kuulosti puolittain huvitetulta, puolittain surulliselta.
"Ystävällisestikö?" toisti Nick. "Tässähän ei nyt ole puhettakaan
ystävyydestä."
"Ei olekaan", vastasi Muriel katkeroituneena, "te vaan koetatte olla
sukkela."
"Myöntänette, että siinä toisinaan onnistunkin", vastasi Nick. "Minä
olenkin kuin rotta, eikö totta? Kekseliäs, mutta inhottava."
"Ei, te olette kuin kotka, joka on aikeissa hyökätä uhrinsa kimppuun",
sanoi Muriel hermostuneesti nauraen. "Miksi te viivyttelette? Miksi
ette jo hyökkää?"
"Niin, myönnän kyllä, että osaan hyökätäkin yhtä hyvin kuin kuka muu
tahansa. Mutta en pidä sopivana tällä haavaa näyttää teille taitoani,
vaikka te kenties pidättekin sitä uskomattomana. Teillähän on
sitäpaitsi tähän asti ollut tapana pujahtaa pakoon, vaikka ei kukaan
ole teitä ahdistanutkaan. Sehän on ollut teidän rakkain ajanviettonne
siitä asti, kun opin tuntemaan teidät."
Hiljaisuudessa, joka seurasi näitä Nick'in sanoja, oli jotakin
traagillista. Muriel oli lyyhistynyt istumaan läheiselle
puutarhapenkille. Hän ei jaksanut mennä tiehensä. Se, mitä hän oli
pelännyt, oli siis käynyt toteen. Nick aikoi kostaa hänelle omalla
omituisella tavallaan. Olisihan hänen pitänyt se jo tietää. Oi, oli
tosiaan sulaa hulluutta pyytää Nick'ia tulemaan.
Ja taasen kuului Nick'in ääni, mutta ei enää samanlaisena. Nyt se
kuulosti osaaottavalta.
"Muriel, kyyneleitäkö?"
Muriel suoristihe nopeaan.
"Ei. Miksi itkisin?"
"Sitä en tosiaankaan tiedä. Sen vain tiedän, että se olisi aivan
hyödytöntä. Ei pidä milloinkaan itkeä ennen aamiaista. Se vie
ruokahalun ja tekee nenän punaiseksi koko päiväksi. Sitäpaitsi ei
teillä ole siihen mitään syytäkään."
"Älkää olko noin naurettava", huudahti Muriel kiivaasti. "Minä en
lainkaan itke."
"Onko se aivan varma?"
"On."
"Se on hyvä", sanoi Nick. "Koska tuuli käy sieltä päin, neuvon teitä
kuivaamaan silmänne oikein tarkoin, sillä minä aion nyt tulla sinne
katsomaan, miten teidän laitanne oikeastaan on."