Juhlasalissa.
Seuraavina päivinä ei Muriel poistunut huoneestaan, ennenkuin
juhlaan mennessään. Hän ilmoitti syyksi matkaväsymyksen ja sai siten
enimmäkseen oleskella yksinään. Mutta ilman pätevää syytä ei hän
kuitenkaan voinut olla poissa juhlasta, jonka vuoksi lady Basset oli
hänet kotiin kutsunut.
Hänellä oli yllään valkoinen puku ja hänen tuuhean tumman tukan
ympäröimät kasvonsa näyttivät vahan kalpeilta. Silmissä oli omituisen
välinpitämätön ilme ja koko ruumis ilmaisi velttoutta hänen istuessaan
lady Bassetin viereen vaunuihin.
Heidän ajaessaan ulos veräjästä huomasi hän kerjäläisukon istuvan
tien vieressä vanhalla paikallaan. Ukko kumarsi syvään Murielille,
mutta tällä ei ollut rahaa mukanaan, eikä hän olisi voinut antaakaan
tavanmukaista almuaan, sillä lady Basset ei olisi sitä hyväksynyt.
Vaunu vieri edelleen ja kerjäläinen katsoi sen perään yhä kumarrellen.
Loistava juhlasali oli tosiaan komea näky. Kallisarvoisia
eurooppalaisia ja intialaisia pukuja ja univormuja siellä aivan
vilisemällä vilisi. Soitto kaikui ja naurun ja puheen humina täytti
juhlasalin.
"Jopa löysin teidät" huudahti Bobby Fraser ojentaen kättään
tervehdykseen. "Te olette epäilemättä juhlan kuningatar miss Roscoe.
Onpa vahinko, että kuningas puuttuu. Mutta ehkä hänkin löytyy. Kukapa
sen tietänee! Merkitsettekö minulle jonkun tanssin? En luule, että
minulla enää on vapaata valssia, mutta voimmehan istua ja jutella
jonkun toisen aikana. Olen valinnut itselleni aivan erinomaisen
juttunurkan. Ja minulla on niin paljon puhuttavaa teille. Siis viides
tanssi. Hyvästi siksi."
Muriel tuijotti hämillään hänen jälkeensä. Varmaankin Bobby Fraser
aikoi puhua hänelle jostakin perin tärkeästä asiasta. Häntä hieman
pelotti ja kun Bobby viidennen tanssin alkaessa tuli hänen luokseen ja
tarjosi hänelle käsivartensa, ei tämä voinut olla huomaamatta miten
hermostunut Muriel oli. He istuivat juhlasalin äärimmäiseen sopukkaan
kukkivien tamariskien taakse.
"Oletteko olleet kovin peloissanne noiden rauhattomuushuhujen
johdosta?" kysyi Bobby. "Huhut liiottelevat kuten tavallista."
"En pelkää lainkaan", vastasi Muriel. "Mutta eräs englantilainenhan
murhattiin juuri hiljattain."
"Niinpä kyllä, mutta se tapahtui kaukana täältä. Sellaistahan tapahtuu
sitäpaitsi joka paikassa. Alkuasukkaat pitävät yleensä rajah'ista,
joten täällä ei ole mitään pelättävää. Mutta puhukaamme toki muistakin
asioista, kuin vain murhista ja politiikasta. Tehän olitte juuri
matkalla?"
Muriel kertoi hänelle matkastaan ja Will Musgravesta, jonka tiesi Bobby
Fraserinkin tuntevan.
"Will on kunnon mies", sanoi Bobby. "Ja niin harvinaisen etevä
alallaan. Tapasin hänet muutama vuosi sitten Shapurassa, samaan aikaan
kuin Nick Ratcliffe voitti 'Suuren Mogul-maljan.' Kerroinhan jo teille
siitä, vai miten?"
Muriel nyökäytti päätään välinpitämättömän näköisenä.
"Tehän tunnette Nick Ratcliffen?" sanoi Bobby hetken hiljaisuuden
perästä.
Muriel punastui. Sitä kysymystä ei hän ollut odottanut.
"On jo niin kauan siitä, kun hänet viimeksi tapasin", vastasi Muriel
niin huolettomasti kuin suinkin taisi.
"Omituinen mies tosiaan", sanoi Bobby. "Hänen aikomuksistaan ei
milloinkaan kukaan tiedä. Hän puikahtaa aina esiin silloin kun häntä
vähimmin odottaa. Nyt parhaillaan huhutaan, että hän olisi mennyt
johonkin luostariin Tiibetissä. Jumala tietänee, kuka tuon huhun
alkuunpanija lienee ja mikä aikomus hänellä on ollut. Mutta se on sulaa
valhetta. Sellaiselle miehelle, jolla on Nick Ratcliffen luonne, on se
aivan mahdotonta. Enkö ole oikeassa? Mutta te ette ehkä tunne häntä
niin hyvin, että voisitte lausua ajatuksenne siitä?"
"En", sanoi Muriel hiljaa, "tunsin häntä vain jonkun verran. Mutta olen
kuullut tuon huhun. Ja luulin sen todeksi."
Hän tunsi punastuvansa aina hiusrajaa myöten.
"Jos tahdotte kuulla minun mielipiteeni asiasta, niin sanon teille,
että joku henkilö on ilkeydessään keksinyt tuon jutun ja sitten
levittänyt sitä", sanoi Bobby.
"Niinkö luulette? Ja minkätähden?"
Bobbyn tavallisesti niin iloiset piirteet olivat ankaran vakavat hänen
katsoessaan Murielin silmiin.
"Sentähden, että eräs määrätty henkilö tahtoi saada erään toisen
uskomaan, että Nick oli poissa ainaiseksi."
Muriel loi katseensa alas.
"En ymmärrä", sanoi hän.
"En minäkään", vastasi Bobby. "Minä vain arvaan sen niin olevan. Ei
pidä milloinkaan uskoa kaikkea, mitä kuulee."
Bobby tarjosi Murielille käsivartensa.
"Menkäämme hetkiseksi puutarhaan. Täällä sisällä on niin kuuma."
Muriel seurasi häntä mielellään ulos pimeyteen. Tuhannet kysymykset
pyörivät hänen huulillaan, mutta hän ei uskaltanut niitä lausua.
Hän vain käveli Bobbyn vieressä ja koetti parhaansa mukaan olla
kuuntelevinaan tämän lystikkäitä juttuja.
Mutta hänen sisimmässään myllersivät ihmeelliset onnen tunteet.
Milloinkaan ei hän ollut tuntenut näin rajatonta iloa. Kaikki, kaikki
oli taasen niin kaunista ja valoisaa.