Luostari Tibetissä.
Daisy ja Muriel eivät enää tämän jälkeen puhuneet keskenään näistä
asioista. Se ei enää ollut tarpeen, sillä he ymmärsivät toisiaan ilman
sanojakin.
Päivät kuluivat rauhaisasti ja melkeinpä hupaisastikin. Daisy alkoi
vähitellen näyttää yhä terveemmältä ja reippaammalta. Hän olikin nyt
paljon iloisempi ja toisinaan jo aivan ennallaan.
"Olette saanut vaimossani ihmeitä aikaan", sanoi Will eräänä päivänä
Murielille ja vaikka tämä vakuuttikin, ettei Daisyn elpyminen sekä
henkisesti että ruumiillisesti suinkaan ollut hänen ansiotaan, iloitsi
hän tästä yhtä suuresti kuin Willkin.
Itse tunsi Muriel olevansa sanomattoman onnellinen, sillä uusi toivo
oli alkanut sarastaa hänelle. Usein ajatteli hän, ettei hänellä
oikeastaan ollut mitään syytä tähän iloonsa, mutta siitä huolimatta
versoi onni hänen sydämessään.
Hän olisi kernaasti jäänyt tänne miten pitkäksi aikaa tahansa, mutta
Daisy ei sitä sallinut.
Eräänä aamuna tuli Daisy hänen luokseen kuistille kirje kädessään.
"Rakas Muriel", sanoi hän, "sinun täytyy jo matkustaa. Lady
Basset kirjoittaa minulle niin liikuttavasti kaikista niistä
huvitilaisuuksista, joissa sinä et ole saanut olla mukana ja kehoittaa
minua niin pian kuin mahdollista lähettämään sinut kotiin. Linnassa
tulee piakkoin pidettäväksi loistavat juhlat, joihin rajah on
kutsunut kaikki merkittävimmät henkilöt läheltä ja kaukaa. Ja lady
Bassetin mielestä ei hänen suojattinsa suinkaan saa jäädä pois tästä
suuremmoisesta tilaisuudesta. Ja minunkin mielestäni on parasta, että
menet."
"Mutta miksi...?" kysyi Muriel kummastellen.
"En ole ajatellutkaan, että sinä saisit jäädä tänne sadekaudeksi",
keskeytti Daisy hymyillen hänet. "Täten siirtyy matkasi vain viikon
lähemmä. Näyttänee siltä, kuin tahtoisin minä siten päästä sinusta,
mutta sinä kyllä tiedät, ettei niin ole asian laita. Minun tulee
varmaankin sangen ikävä sinua, mutta en saa olla itsekäs. Minulla ei
tosin ole samoja perussyitä kuin lady Bassetilla, mutta kyllä sentään
toivon, että matkustat. Voithan sitten sadekauden lopulla taasen tulla
meitä tervehtämään. Olisin niin iloinen, jos tulisit jouluksi meille,
Muriel."
Kahden päivän perästä oli Muriel jo kotimatkalla. Will saattoi häntä
jonkun matkaa, kunnes sir Reginald tuli häntä vastaan muutaman aseman
päässä Chawalkkandista. Sanoessaan jäähyväisiä muistutti Will vielä
Murielia, että tämä oli luvannut tulla heille lopulla vuotta.
Sir Reginald oli sangen ystävällinen häntä kohtaan ja selitti, että
sekä hän että vaimonsa iloitsivat, saadessaan Murielin jälleen kotiin.
Rauhattomuudet maassa jatkuivat yhä, joitakin ilkitöitä oli siellä
täällä tehty, mutta ne eivät kuitenkaan olleet vakavampaa laatua. Lady
Basset oli peloissaan, kertoi sir Reginald, mutta itse puolestaan ei
tämä uskonut, että mikään todellinen vaara uhkaisi heitä alkuasukasten
puolelta.
Lady Basset otti hänet vastaan erittäin rakastettavasta. Hän saattoi
Murielin tämän huoneeseen.
"Nyt täytyy sinun oikein perinpohjin levätä, jotta jaksat tulla
rajahin juhlaan ylihuomenna", sanoi hän. "Mr Bobby Praserkin on sitä
järjestämässä ja hän sanoo siitä tulevan suuremmoisen ja loistavan.
Ohimennen sanoen toivon, etteivät sinun osakkeesi sillä taholla olisi
laskeneet poissaollessasi. Tiedäthän, että sinun onnesi on minulle
sydämen asia. Ja tämähän olisi sitäpaitsi niin erinomaisen sopiva
avioliitto sinulle. Eikä liene hauskaa jäädä vanhaksi piiaksikaan."
Sitten kysyi lady Basset, miten mrs Musgrave voi sekä oliko hän jo
tointunut siitä sairaudesta, jonka serkkunsa kuolema hänelle aiheutti.
Omasta puolestaan oli lady Basset aivan vakuutettu siitä, että he aina
olivat rakastaneet toisiaan ja olivat siitä saaneet paljon kärsiä.
Näistä seikoista ei Muriel sanonut mitään tietävänsä. Lady Basset kysyi
lopuksi, oliko Muriel kuullut viime uutisen kapteeni Ratcliffestä. Ehkä
olivat Daisy Musgrave ja hänen miehensä siitä hänelle kertoneet.
"Millainen se uutinen on?"
Muriel teki parhaansa hillitäkseen itsensä. Hänet valtasi äkkiä ääretön
pelontunne, mutta hän katsoi kuitenkin lady Bassetia suoraan silmiin.
"Luulin tosiaan sinun kuulleen sen", vastasi lady Basset. "Se on
tosiaan vallan uskomatonta. Ja aivan peruuttamatonta. Mutta minusta
onkin aina tuntunut siltä, että hän tekisi lopuksi jotakin ennen
kuulumatonta, sillä hänessä oli tosiaan jotakin yliluonnollista, niin,
miltei hirvittävää."
"Mutta mitä hänelle sitten onkaan tapahtunut?"
Muriel oli tukehtumaisillaan. Hänestä tuntui, kuin olisi raudankova
käsi puristanut hänen sydäntään. Mutta siitä huolimatta istui hän
tyynenä katsellen lady Bassetia kuin vanki kiusanhenkeään.
"Rakkaani, hän on mennyt Tiibetin buddalaisluostariin."
Hymyillen lausui lady Basset nämä sanat, jotka terävän miekan tavoin
lävistivät Murielin sydämen, joskaan hän ei sitä millään tavoin
osoittanut.
"Kuka sen kertoi?" kysyi hän vain lady Basset'in noustessa ylös
poistuakseen huoneesta.
"En tiedä, kuka siitä ensin puhui. Olen kuullut sen useammalta
henkilöltä."
Tämän sanottuaan poistui hän jättäen Murielin liikkumattomana
tuijottamaan eteensä.
Tämä oli siis syynä hänen äänettömyyteensä, syynä siihen, ettei mitään
vastausta tullut Murielin hänelle lähettämään tervehdykseen. Hän oli
sen lähettänyt liian myöhään.
Taasen kuuli hän Nick'in äänen yhä uudelleen kiihkeästi toistavan:
"Koko ikänne olette te muistava, että teillä kerran oli valintavapaus,
että rakastitte minua ja kuitenkin hylkäsitte minut."
Usein, ah, liiankin usein olivat nuo sanat kaikuneet hänen korvissaan,
mutta koskaan eivät ne olleet tuottaneet hänelle tällaista tuskaa
kuin tällä hetkellä, kun kaikki toivo jo oli mennyttä, kun hän
täysin käsitti, miten olisi voinut olla ja mitkä äärettömät onnen
mahdollisuudet hän oli työntänyt luotaan.