Mies ja vaimo.
Daisy ei puhunut mitään, ei edes tervehtänyt häntä. Hän oli aavemaisen
kalpea ja piti käsiään lujasti yhteenpuristettuina.
He katselivat toisiaan hetkisen kumpikin aivan liikkumattomina.
Will tointui ensin. Hän koetti sanoa jotakin, mutta ei voinut.
"Will", sanoi Daisy vihdoin, "etkö tahdo puhua minulle?"
Hänen äänensä vapisi. Will astui samassa hänen luokseen ja tarttui
hänen käsiinsä.
"Daisy!" huudahti hän. "Luulin näkeväni unta. Miten ihmeen tavalla...?"
Hän pysähtyi äkkiä, sillä Daisy vetäytyi kauhuissaan taapäin
välttääkseen hänen suudelmaansa.
Will piti yhä hänen käsiään omissaan ja katseli häntä. Daisy oli
palannut hänen luokseen, mutta hänestä tuntui, että Daisy oli sentään
niin saavuttamattoman kaukana hänestä, kauempana, kuin niinä monena
kuukautena, jolloin he olivat olleet erossa.
Hän päästi Daisyn kädet.
"Miksi et ilmottanut minulle tulostasi?"
Daisy painoi kättään sydäntään vasten, näytti siltä kuin olisi hänen
vaikea hengittää.
Vaistomaisesti koetti Will auttaa häntä ja sanoi kiireesti:
"Sinun täytyy saada jotakin syötävää. Olet niin äärettömän väsynyt.
Etkö tahtoisi istua ja..."
Taasen keskeytti hän puheensa ja tuijotti Daisya. Lampun valo osui nyt
suoraan hänen kasvoilleen ja Will huomasi, että hänen tukkansa ei enää
ollut vaalea, vaan hopeanharmaa.
Nähdessään Willin katseen alkoi Daisy puhua nopeaan, lyhyin ja
katkonaisin lausein:
"Olen ollut sairas, kuten tiedät. Sairastin aivokuumetta, sanoi tohtori
Jim. Silloin tapahtuu välistä, että hiukset käyvät tämän näköisiksi."
"Oletko nyt aivan terve?" kysyi Will.
"Olen. Olen jo kauan ollut aivan terve", vakuutti Daisy kuumeisesti.
"Kiitos, en minä tarvitse mitään. Söin tuolla kylän dok-bungalow'issa.
Minusta oli parasta tehdä siten."
Hän kiihtyi yhä enemmän puhuessaan ja vaipui syvään hengittäen
läheiselle tuolille.
"Sanohan toki, mikä sinun on", sanoi Will tyynesti, mutta hänen
äänessään oli käskevä sävy, jollaista Daisy ei koskaan ennen ollut
huomannut. "Miksi tulit tällä tavoin?"
"En ole tullut jäädäkseni tänne, Will", kuiskasi Daisy tuskin
kuuluvasti.
Willin kasvot kovettuivat.
"Kahdenkymmenen kuukauden kuluttua!" sanoi hän.
Daisy painoi päänsä alas.
"Tiedän kyllä. Se on kokonainen ijäisyys. Olet jo oppinut elämään ilman
minua. Niin ainakin toivon sinun itsesi tähden."
Will ei vastannut. Vihdoin sanoi hän:
"Etkö tahtoisi sanoa, mikä sinua kiihdyttää? Sinun ei tarvitse lainkaan
pelätä."
Hänen äänensä lempeä sointuko se oli, joka antoi Daisylle takaisin
rohkeutensa? Hän katsoi Williin. Oliko tuo tyyni, päättäväisen näköinen
mies, joka seisoi tuossa niin varmana hänen edessään, sama kiihkeä,
poikamaisen hempeäluonteinen mies kun ennen? Hänessä oli nyt jotakin
uutta ja arvokasta, joka teki Daisyyn syvän vaikutuksen. Tuntui miltei
siltä, kuin olisi Will kasvanut jollain tavoin.
"Olen tullut sanoakseni sinulle kaiken", sanoi Daisy. "Kun olen sen
sanonut, menen jälleen. Katoan ainaiseksi elämästäsi."
Willin huulet puristuivat lujasti yhteen, mutta hän pysyi vaiti.
Daisy nousi hitaasti ylös, vaikka hän tuskin jaksoi seisoa suorana.
"Will", alkoi hän vapisevalla äänellä, "sinä olet aina luottanut
minuun, aina ollut minulle uskollinen. Oli aika, jolloin miltei
jumaloit minua, mutta se aika ei palaja enää milloinkaan, sillä minä
en ole sinun arvoisesi. Ymmärrätkö? Minut estettiin jättämästä sinua
vasta viime hetkessä. Muuten en nyt seisoisi tässä edessäsi. Mutta
olen tehnyt syntiä sydämessäni. Ja sama tunne elää vieläkin minussa.
Nyt olen sanonut sanottavani. Sinun täytyi saada tietää se... En pyydä
sinulta armoa enkä anteeksiantoa."
Ääni ja voimat peittivät hänet samassa. Hän horjui ja vaipui lattialle
rajusti nyyhkien.
Sanaakaan sanomatta kumartui Will ja nosti Daisyn ylös. Hän oli
aivan kalpea, mutta ei epäröinyt hetkeäkään, vaan toimi ripeästi ja
päättävästi, varmana omasta itsestään.
Nostaen Daisyn syliinsä kantoi hän hänet akkunan luona olevalle
leposohvalle.
Ja kun Daisy vihdoin, äärimmäisen väsyneenä, taukosi itkemästä, huomasi
hän Willin polvistuneena vierellään hiljaa hyväilevän hänen hiuksiaan.
Daisy käänsi kasvonsa toisaalle, hän ei voinut katsoa Williin. Eikä
Will sitä tahtonutkaan.
Sitten sanoi Will vitkaan, vakavalla ja varmalla äänellä:
"Daisy, tästä emme enää milloinkaan puhu sanaakaan."
Daisy säpsähti. Myötätuntoa niin, kenties jonkunlaista ystävyyden
sekaista sääliäkin oli hän luullut saavansa osakseen, mutta ei
tällaista. Hän koetti irtautua Willin syleilystä, mutta tämä ei
päästänyt häntä.
"Ei, ei, Will", pyysi hän murtuneena. "Anna minun mennä sinun itsesi
tähden."
"En laske, en voi laskea sinua luotani nyt kun kerran olet palannut,
Daisy", sanoi Will tyynesti.
"Mutta ethän tahtone pitää minua luonasi", kuiskasi Daisy katkerasti.
"Vaiti", sanoi Vili, "sinä olet vaimoni. Minä rakastan sinua enkä sinua
luotani päästä."
Kyyneleet valuivat Daisyn poskille, mutta tällä kertaa ne kevensivät
hänen tuskaansa. Hän ei enää koettanutkaan työntää Willia luotaan.
"Mutta minun täytyy kertoa sinulle kaikki. Minun täytyy", kuiskasi hän.
"Jos aiot antaa minulle anteeksi, täytyy sinun myös tietää kaikki."
"Kerro siis, jos se keventää mieltäsi. Mutta ennenkuin alat, sanon
sinulle, että olen jo antanut anteeksi kaiken."
Hän kuunteli Daisyn kertomusta keskeyttämättä häntä kertaakaan.
Kaksikymmentä pitkän pitkää kuukautta olivat opettaneet hänet
kärsivälliseksi. Daisyn lopetettua sanoi hän vain:
"Ja sinä luovuit hänestä?"
Daisy vapisi tuskasta muistaessaan tuota hetkeä.
"Niin. Nick osotti minulle, miten paha ja väärä tekoni olisi ollut. Ja
hän... hän antoi minun valita. Hänenkin mielestään se oli väärin. Hän
ymmärsi tarkotukseni. Ja samana yönä, Will, samana yönä hän kuoli."
Will puristi häntä lujemmin rintaansa vasten.
"Rakkahimpani", sanoi hän.
"Sinun tulisi vihata minua", puuskahti Daisy nyyhkien.
"Vaiti", kuiskasi Will.
Ja Daisy ymmärsi, että Will tuolla ainoalla sanallaan tahtoi saada
hänet, Daisyn, tajuamaan, että hän unohti sen syvän kuilun, joka oli
heidän välilleen muodostunut. Will tahtoi, että Daisy uskoisi hänet
kyllin vahvaksi rakentamaan sillan tuon ammottavan kuilun yli.
Ja kun Will sitten suuteli häntä vakava ilme kalpeilla kasvoillaan,
kietoi Daisy kätensä hänen kaulaansa kuin väsynyt lapsi. Hän ei
enää pelännyt Willin katsetta, oli vain kiitollinen hänen hellästä
huolenpidostaan.
Hetken perästä alkoi Will kysellä häneltä matkastaan sekä mitä hän
sillä tarkotti, kun sanoi jo syöneensä.
"Saavuimme tänne, Nick ja minä, hetkinen sitten", kertoi Daisy.
"Nick? Minne hän jäi?"
"Hän jäi odottamaan dök-bungalowiin. Lupasin tulla takaisin pian",
kuiskasi Daisy kätkien kasvonsa miehensä rintaa vasten.
"Mutta hänenhän täytyy tulla tänne, eikö niin?" sanoi Will hyväillen
hänen päätään. "Lähetän heti noutamaan häntä."
Tultuaan takaisin kumartui hän taasen Daisyn puoleen.
"Nyt on sinun mentävä nukkumaan, Daisy. Kannan sinut vuoteeseen kuten
ennen Simlassa, kun pieni lemmikkimme oli syntynyt. Oma pieni poikani,
muistan vielä, miten hänellä aina oli tapana hymyillä unissaan."
Daisy nousi hitaasti istumaan.
"Oi, Will", sanoi hän hiljaa, "Jospa hän olisi saanut elää!"
Will painoi häntä lujasti rintaansa vasten ja huokasi syvään.
"Ehkä... joskus, Daisy", kuiskasi hän.
Daisy puristautui häntä lähemmä kuiskaten:
"Will, se olisi hartain toivoni."