Eräs kutsu.
Kilparadalla oli polttavan kuuma, miltei sietämätön helle, ajatteli
nuori tyttö, joka istui lady Bassetin hienoissa ajopeleissä kylmän
katkera ilme kauniilla kasvoillaan katsellen ihmisvilinää.
Hän kärsi kovin kuumuudesta, joka tällä kertaa olikin tavallista
suurempi Ghawalkhand'issa, jossa sir Reginald perheineen
virkatehtäviensä vuoksi -- hänet oli nimittäin määrätty nuoren rajah'in
neuvonantajaksi -- tänä vuonna oleskeli. Lady Basset oli kovin
pahoillaan siitä, etteivät he päässeet Simlaan, mutta Muriel Roscoe ei
olisi enää milloinkaan sinne tahtonutkaan.
Hänen elämänsä oli nyt niin tyhjää ja ilotonta. Huvit eivät lainkaan
häntä viihdyttäneet. Mutta kukaan ei aavistanut, miten yksinäiseksi hän
tunsi itsensä. Ei kenkään tiennyt, että hänen sydämensä oli kuoleman
sairas, joskin hän oli aina niin tyynen ja levollisen näköinen. Ei sitä
tiennyt Bobby Fraserkaan, jolla ylipäänsä oli sangen tarkka huomiokyky.
Hän kävi usein Murielin luona, mutta ei suinkaan siksi, että tyttö
olisi ollut vilkas ja iloinen. Bobby Fraser oli erittäin reipas nuori
mies ja kaikkien suosikki seuraelämässä.
Hän oli juuri tuonut Murielille teetä ja istui nyt jutellen hänen
kanssaan. Lady Basset oli hetkiseksi poistunut.
Bobby Fraser kysyi, oliko Muriel lyönyt tennistä. Ei, sitä hän ei ollut
tehnyt. Bobby kertoi pelanneensa ja hävinneensä oikein perinpohjin.
"Kuka olisikaan voinut uskoa sivullisen vievän palkinnon? Mieleeni
johtuu eräs mies, jonka seurassa ennen usein oleskelin, Nick -- en enää
muista hänen sukunimeään -- ja joka otti osaa erääseen kilpa-ajoon
Shapurassa. Kerrottiin, että hän oli lyönyt vetoa voittavansa ensi
palkinnon. Aivan viime hetkessä saapui hän kilpakentälle ratsastaen
laihalla ja vieläpä ontuvalla hevoskaakillaan, mutta kuitenkin sai hän
'Suuren Mogulin-maljan'. Se oli tosiaan aivan satumaista. Ratsastaja
oli notkea kuin apina ja hevonen kiiti kuin vihuri. Kaikki ihmiset
sanoivat, että tässä menossa oli jotakin noitakonstia, magnetismia,
taikuutta tai jotakin muuta sen tapaista. Ja minäkin miltei uskon sen.
Tuo samainen Nick oli omituinen olento. Onpa naurettavaa, etten saata
muistaa hänen sukunimeään. Matkustin tänne Intiaan samassa toivossa
kuin hänkin."
Bobby Fraserilla riitti juttuja aivan loppumattomiin, vaikkakaan hän ei
koskaan kertonut yhtä asiaa kahdesti samalle kuulijalle.
Hän tarjoutui tuomaan Murielille lisää teetä, mutta tämä ei enää
huolinut. Hän halusi vain kuulla enemmän tuosta omituisesta "Suuren
Mogulin-maljan" voittajasta.
Bobby teki parhaansa tyydyttääkseen hänen uteliaisuuttaan.
"Hän oli noin keskikokoinen, ehkä hieman pienempi ja ruma kuin
apina. Hänen kasvonsa olivat sangen kurttuiset ja silmät kiilsivät
kuin kinematografi. -- Mutta rohkea ja uljas hän oli. Luulin hänellä
olevan erinomaiset ylenemismahdollisuudet, mutta parina viime vuotena
hän on kadonnut aivan jäljettömiin. Muistan erään pienen tapahtuman
yhteiseltä laivamatkaltamme. Salongissa pelattiin korttia ja hän seisoi
vieressä katselemassa. Eräs nainen pelasi väärin ja Nick huomasi sen.
Tosiaan ikävä tilanne! Mutta hän tiesi heti mitä tehdä. Hän raapasi
yksinkertaisesti tulen savukkeeseensa ja sytytti samalla tuon naisen
hameen."
Muriel kuunteli kertomusta niin jännitettynä, että häneltä aivan
huomaamattaan pääsi kauhun huudahdus.
"Niin, eikö se ollutkin hiukan liiaksi uskallettu?" sanoi Bobby.
"Me luulimme ensin sen johtuneen huolimattomuudesta. Sain vasta
jälkeenpäin tietää, että hän teki sen tahallaan, mutta itse hän
ei sitä minulle kertonut. Pelipöytä kaatui, hame oli ilmitulessa,
naiset saivat hysteerisiä kohtauksia, mutta tulen sytyttäjä sammutti
lieskan paljailla käsillään. Hän pyysi monin kerroin anteeksi ja hänen
kätensä paloivat verille. Kyseessä oleva nainen ei vahingoittunut
lainkaan, paitsi hänen hermonsa ja mielentilansa joutuivat kiihdyksiin.
Loppumatkalla hän ei ollut huomaavinaankaan Nick'ia, mutta enpä luule
Nick'in sitä suurestikaan surren. Häneen ei mikään sanottavasti
vaikuttanut. Hän... Anteeksi, mrs Philpot viittoo minulle tuolla. Minun
täytynee kai mennä hänen luokseen. Hyvästi hetkiseksi."
Bobby kiiruhti pois jättäen Murielin syviin ajatuksiin, kunnes lady
Basset herätti hänet unelmistaan.
"Vai niin, olet jo saanut teetä. Sepä hyvä, lapsi kultaseni. Luulin
nähneeni Bobby Fraserin äsken luonasi. Hän on niin äärettömän
herttainen sinua kohtaan."
Lady Basset piti viisaimpana olla ilmaisematta, että hän tiesi Murielin
ja Grangen kihlauksen purkautuneen ennen Grangen odottamatonta
kuolemaa. Hänen hartain toivonsa oli nyt naittaa "tuo rakas lapsi" niin
pian kuin mahdollista ja sitä hän ei koettanutkaan salata. Viime aikana
oli hän alkanut toivoa, että Bobby Fraser kosisi Murielia.
Siksipä olikin hän nykyisin sangen ystävällinen hoidokkiaan kohtaan,
jota hyvyyttä tämä ei kuitenkaan ymmärtänyt oikein arvostella.
Muriel oli iloinen kun kotiinlähdön aika tuli, sillä hän halusi
kernaasti olla yksin. Bobbyn kertomus oli niin omituisella tavalla
järkyttänyt hänen mieltään. Hän oli viime aikoina tuntenut olevansa
aivan erotettu menneisyydestään. Nick'in nimeä ei enää kenkään
maininnut hänen läsnäollessaan. Olgakaan ei kirjeissään puhunut
hänestä. Nick oli jäljettömiin kadonnut. Mutta nyt oli Bobbyn eloisa
kuvaus taasen loihtinut Nick'in hänen eteensä aivan ilmielävänä.
Tuntikausia olisi Muriel väsymättä voinut kuunnella Bobbyn kertovan
hänestä. Kuullessaan vain hänen nimensä oli veri syöksähtänyt Murielin
poskille.
Lady Basset ei häirinnyt Murielia näissä unelmissaan, joiden hän
luuli johtuvan aivan toisista syistä, mutta kun Muriel kurottautui
vaunusta heittääkseen pari kolikkoa vanhalle kerjäläiselle, joka
istui residensitalon muurien luona, ei hän voinut pidättyä lausumasta
paheksumistaan.
"Etkö voisi olla rovoillasi yllyttämättä noita ihmisiä. Ne ovat niin
epävarmoja ja nykyisinä rauhattomina aikoina säikähdän heti, kun vain
näenkin tuollaisen olennon."
Muriel pyysi anteeksi ja päätti itsekseen tästä lähin jakavansa
almujaan vain lady Bassetin poissaollessa.
Kotia tultuaan hän näki pöydällään kirjeen. Kirje oli Will Musgravelta
ja kuului:
"Parahin miss Roscoe!
Monasti epäröityäni olen vihdoin päättänyt kirjottaa teille ja
pyytää teiltä erästä suurta palvelusta. Kuten ehkä tiedätte,
tuli vaimoni tänne luokseni muutama kuukausi sitten. Hän on yhä
terveydeltään heikonpuoleinen ja haluaisi hartaasti tavata teitä.
Luulen hänellä olevan jotakin sanottavaa juuri teille. Ja minä
uskon, että hän helpommin kestäisi nekin kivut, joiden lävitse
hänen nyt piakkoin on käytävä, jos hän saisi keventää sydäntään.
Tiedän kyllä olevan paljon vaaditun, kun pyydän teitä tulemaan
näin pitkän matkan taakse tällaisena vuoden aikana, mutta jos
hyväntahtoisesti suostutte pyyntööni, tulen teitä vastaan
jollekin asemalle ja saatan teidät tasangon poikitse. Olisin
teille suuresti kiitollinen, jos heti sähköttäisitte vastineen.
Olen kirjottanut tämän Daisyn tietämättä, sillä näyttää siltä,
kuin hän katsoisi kadottaneensa oikeuden pitää teitä ystävänään.