Merkillinen sormus.
Myöhään saman päivän iltana sai Muriel tohtori Jimmiltä seuraavan
lyijykynällä kirjotetun kirjelipun:
"Te ette voi täällä olla miksikään hyödyksi. Daisylla on aivokuume,
joka on varmaan aiheutunut hänen serkkunsa kuolemasta, ja minä katson
parhaaksi, ettei hänellä ole lähellään ketään tuttavaa. Saatte olla
vakuutettu siitä, että teemme kaiken voitavamme. Ja mitä teihin
itseenne tulee, neuvon teitä matkustamaan mrs Langdalen luo. Te
kaipaatte vaihtelua. Kirjotan teille sitten, miten Daisyn laita on,
mutta kestänee jonkun aikaa, ennenkuin muutos hänen tilassaan tapahtuu."
Muriel piti parhaana näinollen matkustaa. Hän ikävöi pois sieltä kaiken
sen hermojännityksen jälkeen, jota hän oli viime aikoina saanut kestää.
Viimeisenä iltana Weirissa meni hän jo aikaisin huoneeseensa, mutta
ei paneutunut levolle. Hän oli päättänyt tehdä jotakin, jotta jälleen
saisi takaisin tunnonrauhansa.
Vapisevin käsin avasi hän laatikon, jossa hän säilytti muistojaan ja
kalleuksiaan. Laatikon pohjalla oli pieni silkkipaperikäärö. Hän otti
sen käteensä ja aikoi panna sen avaamattomana kirjekuoreen, mutta sitä
hän ei voinutkaan tehdä.
Vihdoin -- silloin oli puoliyö jo aikoja sitten vierähtänyt ohitse
-- avasi hän käärön. Vastoin tahtoaan otti hän sormuksen kääröstä ja
katseli sitä. Rubiinit välkkyivät kuin veripisarat, ne säihkyivät
monissa eri vivahduksissa lampun kirkkaassa valossa. "_Omnia vincit
amor_." Nuo sanat polttivat kuin tuli. Oli ollut aika, jolloin hän oli
epäillyt, oliko niissä perää.
Nyt hän sen tiesi. Nick oli pakottanut hänet sen huomaamaan. Nick oli
vanginnut hänet. Jonkinlaisin taikakeinoin oli hän sytyttänyt Murielin
sydämeen tulen, joka ei koskaan sammuisi. Vastoin hänen tahtoaan
ja hänen vastustuksestaan huolimatta oli Nick sen tehnyt. Hän oli
valloittanut tytön herkän sydämen huolimatta tämän syvästä vihasta
häntä kohtaan. Ja nyt oli Nick hänet jättänyt täten pirstottuaan hänen
elämänsä. Ja Muriel tiesi, ettei kukaan milloinkaan osaisi vallita
häntä niinkuin Nick. Eikä kukaan mies koskaan voisi sammuttaa hänen
sydämessään liekkiä, jonka Nick oli sinne sytyttänyt.
Ja tämäkö oli siis rakkautta, tämä jano, jota ei koskaan voisi
sammuttaa ja ikävä, joka ei milloinkaan saisi tyydykettä? Rakkaus oli
siis voimallinen, voittamaton, kuolematon. Hän oli koettanut tappaa
sitä jo pienenä taimena, mutta se oli sentään jäänyt eloon. Se oli
kasvanut ja kehittynyt, kunnes hän oli aivan tukehtua sen ikeen alle.
Oli aivan turhaa enää taistella sitä vastaan, nyt huomasi hän sen.
Muriel kysyi itseltään, miten rakkaus oli herännyt hänen sydämessään.
Vastinetta siihen ei hän saanut, hän ymmärsi vain, että oli rakastanut
Nick Ratcliffeä jo kauan, kauan. Hän ymmärsi nyt senkin, ettei kukaan
vihaa toista ihmistä, siten kuin hän oli Nick'ia vihannut, ellei
rakkaus siihen yllytä. Rakkaus on julmaa ja armotonta. Se voittaa
tosin kaiken, mutta se heittää vankinsa erämaahan, jossa näitä odottaa
nälkäkuolema.
Yön hiljaisuudessa kuului pientä liikettä. Ujo koputus uudistui
ja kääntyessään oveen päin näki Muriel Olgan seisovan yöpuvussaan
kynnyksellä.
"Olin hereillä", selitti tyttönen, "ja kuulin sinun vielä liikkuvan
täällä, siksi tulin katsomaan, voisinko jotenkin auttaa sinua."
Muriel syleili häntä. Hänestä tuntui, kuin olisi itse Jumala lähettänyt
Olgan hänen luokseen tänä sanomattoman katkerana ja tuskaisena hetkenä.
Muriel ei puhunut mitään ja hetken perästä kysyi Olga hiljaa:
"Itketkö kapteeni Grangen kuolemaa?"
"Kadehdin häntä siksi, että hän sai kuolla", vastasi Muriel. "Olga
kultaseni, tahdotko tehdä minulle pienen palveluksen? Ota tuo sormus.
Se on Nick'in. Hän antoi sen minulle kauan sitten muistoksi jostakin.
Pyydän, että sinä antaisit sen hänelle takaisin ja sanoisit, että minä
mieluummin toivoin voivani unohtaa kaiken."
Olga otti sormuksen, mutta hänen huulensa vapisivat.
"Etkö enää koskaan ole ystävällinen Nick'ille?" kysyi hän.
Muriel oli vaiti.
"Ja sentään lupasit olla hyvä hänelle", sanoi tyttönen nuhtelevasti.
Muriel käänsi kasvonsa pois eikä vastannut kotvaan.
"Siitä ei ole mitään hyötyä, Olga", sanoi hän vihdoin. "Minä en voi. En
mitenkään. Se ei ole minun syyni, vaan hänen. Oi, luulen, että sydämeni
särkyy."
Ja samassa purskahti hän niin rajuun itkuun, että Olga pelästyi, sillä
hän ei milloinkaan ennen ollut nähnyt kenenkään noin hillittömästi
itkevän eikä hän ymmärtänyt, miten lohduttaa ystäväänsä.
Olga jäi Murielin luo yöksi, mutta kun hän päivän sarastaessa heräsi ja
näki Murielin vihdoin vaipuneen uneen, hiipi hän hiljaa pois puristaen
kädessään Nick'in sormusta, kuin olisi pelännyt sen hukkuvan.