Haaksirikko seurauksineen.
"Luulen kuulleeni yöllä hätäammuntaa", sanoi mrs Ratcliffe seuraavana
päivänä aamiaispöydässä.
"Se ei minua lainkaan kummastuttaisi", sanoi tohtori Jim. "Viimeöisessä
myrskyssä tapahtui varmaankin jollekin onnettomuus. Nyt näyttää ilma
jo tyyntyvän. Tuletteko ulos?" kysyi hän kääntyen Murieliin. "Lähden
hetkisen perästä sairaskäynnilleni."
Muriel suostui mielihyvin. Hän oli mielellään tohtori Jimmin seurassa
ja jo parin päivän perästä hän aikoi matkustaa mrs Langdalen luo. Sen
hän oli päättänyt tehdä saatuaan Daisyn kirjeen ja ymmärrettyään, että
Daisy syystä tai toisesta oli kyllästynyt hänen seuraansa.
Tohtori Jimmin kanssa hän ei enää puhunut suruistaan ja huolistaan. Hän
oli vain kertonut kihlauksensa purkautuneen.
Istuessaan tohtorin vastaanottohuoneessa autoa odotellen hän kuuli
äkkiä kavion kapsetta ja katsahtaessaan ulos akkunasta huomasi
ratsastajan ajavan täyttä laukkaa taloa kohti. Ratsastaja hyppäsi
kiireesti alas ratsultaan ja soitti kiivaasti ovikelloa. Tohtori Jim
meni avaamaan ja Muriel kuuli Nick'in äänen:
"Olipa onni, ettet vielä ehtinyt lähteä. Joudu nyt kanssani. Grange
hukkui aamulla ja... ja luulen, että tämä vie Daisyltä hengen. Tule
Jumalan nimessä pian."
Muriel seisoi jäykkänä kuin olisi saanut halvauksen.
"Tule sisälle", kuuli hän tohtorin sanovan. "Sinun täytyy juoda
jotakin. Olen aivan heti valmis lähtemään."
Samassa astuivat he kumpikin huoneeseen, jossa Muriel oli. Nick horjui
ja tarttui tohtorin käsivarteen. Silloin hän huomasi Murielin. Tohtori
rypisti kulmakarvojaan ja asetti Nick'in tuolille.
Ponnistaen äärimmilleen tahdonvoimaansa sai Muriel liikuntakykynsä
takaisin ja astui suoraan Nick'in luo.
"Sanoitteko, että Blake on kuollut?" kuiskasi hän.
Nick huomasi parhaaksi ilmottaa hänelle totuuden.
"Niin", sanoi hän. "Grange meni aamulla muutamien kalastajien
kanssa pelastamaan erään haaksirikkoutuneen laivan miehistöä.
He pääsivätkin laivalle, mutta sen miehistö olikin suurempi kun
mitä kalastaja-alukseen mahtui ja silloin Grange hyppäsi mereen
luovuttaakseen paikkansa toiselle. Hän luuli voivansa pitää kiinni
nuorasta, joka oli kiinnitetty kalastaja-alukseen, ja siten päästä
rantaan, mutta myrsky olikin liian ankara, nuora katkesi. Kaksi tuntia
sitten ajautui hän rantaan. Hän oli ollut vedessä jo kello kolmesta
alkaen aamulla ja oli mahdotonta häntä saada enää henkiin. Se oli jo
liian myöhäistä."
Nick vaikeni ja tyhjensi lasin, jonka tohtori Jim oli asettanut hänen
viereensä.
Muriel seisoi yhä paikallaan ja katseli häntä. Tuon tuostakin huomasi
hän Nick'in vapisevan kuin vilusta.
Tohtori laittautui lähtökuntoon ja hänen poistuttuaan hetkeksi
huoneesta, sanoi Nick:
"Älkää antako sen vaikuttaa itseenne noin valtavasti. Hän kuoli kuin
mies."
"Miksi annoitte te hänen lähteä?" huudahti Muriel kiihkeästi. "Eikö
olisi ollut toisia menijöitä hänen sijastaan? Tehän olitte siellä.
Miksi ette pidättänyt häntä?"
"Näytte pitävän minua kaikkivaltiaana", vastasi Nick miltei hymyillen.
Muriel katsoi häneen uhmaten.
"Teidän tahtonnehan aina pääsee voitolle", sanoi hän katkeroituneella
äänellä. "Kiellättekö olevanne juuri se henkilö, joka pakotti Blaken
kirjottamaan tuon kirjeen?"
Nick ei kysynyt, mitä hän tarkotti.
"En", vastasi hän niin vilpittömästi, että Muriel aivan hämmästyi,
"sitä en kiellä. Kuten tiedätte, en ole koskaan hyväksynyt
kihlaustanne."
Hänen suoruutensa sai Murielin pois suunniltaan. Hänen silmänsä
salamoivat.
"Te saitte hänen peruuttamaan kihlauksensa", sanoi hän, "mutta te ette
voinut estää häntä heittäytymästä varmaan kuolemaan."
Nick vastasi tyynesti ja, kuten Murielista tuntui, sydämettömän
kylmästi:
"Ei ollut minun asiani pidättää häntä urotyöstään. Hän oli ainoa, joka
saattoi ottaa johdon käsiinsä. Ellei hän olisi sitä tehnyt, eivät
kalastajatkaan olisi lähteneet."
"Oliko teidän joukossanne siis ainoastaan yksi mies?" kysyi Muriel
halveksuen.
"Oli", vastasi Nick syvään kumartaen. "Muut olivat kuin pelästyneitä
lampaita lukuunottamatta erästä, joka oli -- raajarikko."
Muriel tunsi sydämensä puristuvan kokoon tuskasta. Tuntui aivan kuin
olisi joku lyönyt häntä vasten kasvoja. Ja tuo tunne yllytti häntä yhä
julmemmaksi.
"Te tiesitte, ettei hän enää palaisi", sanoi hän raivosta vapisevalla
äänellä. "Teidän tarkotuksenne ei ollutkaan, että hän palaisi."
Nick'in silmät näyttivät ikäänkuin suurenevan ja Muriel luuli jo
iskun osuneen. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt hänen silmissään
sellaista ilmettä ja vaistomaisesti vältti hän tuota katsetta kuin
välkkyvää salamaa.
Mutta kun Nick vastasi, ei Muriel enää uskonut loukanneensa häntä.
"Vai niin, niinkö luulette!" kysyi hän hymähtäen. "Olipa se sangen
ystävällinen ajatus. Olisi hauska tietää, minkälaisena te oikeastaan
pidätte minua?"
Muriel ei antanut hänen kauan odottaa vastinetta.
"Pahana henkenä", huudahti hän hysteerisesti: "Pidän teitä pahana
henkenä."
Nick käänsihe poispäin niin kiivaasti, että Muriel säpsähti, mutta kun
Nick taasen alkoi puhua, selin häneen, katosi hänen pelkonsa.
"On samantekevää, minkälaisena te pidätte minua", sanoi hän käheästi.
"Teidän ei enää tarvitse etsiä suojelijoita minua vastaan, sillä minua
ette näe enää milloinkaan, ellette itse tule luokseni. Kotka iskee
saaliiseensa vain kerran -- varsinkin tällainen yksisiipinen kotka."
Muriel kuuli selvään hänen naurunsa, mutta ei nähnyt, miten Nick painoi
kättään sydäntään vasten. Puhuessaan oli hän edennyt oven luo, siinä
kääntyi hän Murieliin päin, ja loi häneen viimeisen, käsittämättömän
katseen. Mitään puhumatta hän lähti sitten pois huoneesta. Muriel kuuli
Nick'in askeleiden yhä hiljenevän. Hänen sisimmässään riehui taistelu,
jota hän turhaan koetti tukahuttaa.