Taistelu oikean puolesta.
Saman päivän iltana, kun Daisy parhaillaan pakkasi tavaroitaan,
ilmotettiin hänelle että kapteeni Ratcliffe halusi häntä puhutella.
Daisy olisi mieluummin vastannut kieltävästi, mutta tuntien Nick'in
luonteen, huomasi hän sen mahdottomaksi. Jos Nick'illa oli jotakin
puhuttavaa hänelle, ei hän antaisi minkään esteen tulla tielleen.
Tervehtiessään ei Nick suudellut hänen kättään kuten tavallisesti, hän
puristi sitä vain lujasti omassaan.
"Minulla on teille vaikeata ja kiusallista sanottavaa, mrs Musgrave",
sanoi Nick Ratcliffe. "Ja tämä on minulle sitäkin vaikeampaa, me kun
aina olemme olleet niin hyviä ystäviä. Mitä aiotte tehdä, mrs Musgrave?"
"En ymmärrä teitä. Ja sanon teille suoraan, että minulla on hyvin
kiire. Järjestän juuri tavaroitani matkakuntoon."
"Teidän täytyy kuulla minua", vastasi Nick. "Olen täällä Villin
edustajana. Minä olen vanhin ja paras ystävänsä. Oletteko ajatellut,
että hän ahertaa työtä kuin orja siellä Intian vaarallisessa
ilmanalassa? Tiedättehän, miten uskollinen hän on. Ettekö tahtoisi
palata hänen luokseen? Eikö teidänkin mielestänne -- anteeksi suorat
sanani -- ole sangen rumaa kohdella häntä tällä tavoin, kun hyvin
tiedätte, miten hän suree ja kärsii siksi, että te ette palaa hänen
luokseen?"
Daisy oli aivan kalpea, mutta tyyni. Hän vastasi kylmällä ja varmalla
äänellä:
"On liian myöhäistä puhua siitä enää. Minä en milloinkaan palaa hänen
luokseen."
"Milloinkaan!" toisti Nick astuessaan askeleen häntä lähemmä. "Sitä
ette tarkottane."
"Juuri sitä tarkotan, ystäväni Ei maksa vaivaa koettaa taivuttaa minua.
Olen nyt tehnyt valintani."
"Minkä olette valinnut?"
Daisy epäröi hetken. Nick'in varma esiintyminen pelotti häntä.
Vastahakoisesti hän vastasi:
"Aion seurata sitä miestä, jota rakastan."
Daisy odotti Nick'in vimmastuvan, mutta niin ei käynytkään.
"Jumala teitä kumpaakin armahtakoon", sanoi hän hitaasti, "siten
tärvelette sekä hänen että oman elämänne."
Daisyn mielestä kuulosti tuo kuin kuolemantuomiolta, hän säpsähti.
Yht'äkkiä alkoi Nick astella edestakaisin lattialla kuin vangittu eläin
häkissään.
Vihdoin hän pysähtyi Daisyn eteen.
"Mrs Musgrave...", alkoi hän, mutta keskeytti sitten puheensa. Hänen
sisimmässään riehui ankara taistelu.
Daisy katseli häntä ihmeissään. Ei ollut lainkaan Nick'in tapaista
kadottaa itsensä hillitsemiskyvyn tällaisena hetkenä. Ja yhä enemmän
hän ihmetteli, kun Nick äkkiä polvistui hänen eteensä ja tarttui hänen
käsiinsä.
"Tämä on minun syyni!" huudahti Nick kiivaasti. "Minä olen pakottanut
teidän tähän. Ellei Grange olisi purkanut kihlaustaan Murielin kanssa,
ei tämä ajatus olisi koskaan juolahtanut mieleenne."
Daisyn kova ilme lauhtui hieman.
"Mitäpä hyödyttää enää puhua siitä asiasta?" sanoi hän leppeämmin.
"Mutta niin on asia joka tapauksessa", jatkoi Nick yhä kiivaammin.
"Tein oikein, sen tiedän, mutta jos se tekoni aiheutti tällaisen
onnettomuuden, on rauhani ainaiseksi mennyttä. Minun elämäni tulee
olemaan ainaista helvetillistä tuskaa. Enkä sitten enää milloinkaan
saata uskoa Jumalaankaan."
Hänen ruumiinsa huojui kuin olisi hän kärsinyt ankaria ruumiillisia
tuskia ja hengitys oli raskasta.
Daisy tuijotti yhä häneen, kunnes ei enää voinut katsella hänen
ääretöntä tuskaansa.
"Te ette tule katumaan", sanoi hän.
"En kadu, sen tiedän varmaan."
Vihdoin onnistui Nick hillitsemään itsensä ja nousi ylös.
"Luuletteko tulevanne onnelliseksi?" kysyi hän. "Luuletteko milloinkaan
voivanne unohtaa, mitä nyt uhraatte niin kutsumallenne rakkaudelle?
Luuletteko voivanne unohtaa murtaneenne kelpo miehenne sydämen,
polkeneenne lapsivainajanne muistoa -- pienen poikanne, jota kutsutte
silmienne valoksi ja joka aina ojensi pienet käsivartensa teitä kohden
ja itki aina, kun te sen luota poistuitte?"
Daisy vapisi.
"Entä Grange", jatkoi Nick. "Hänelle on kunniansa suuren arvoinen. Hän
on teidän vallassanne. Voitte tehdä hänelle, mitä tahdotte -- mitä
rakkautenne käskee teitä tekemään. Te voitte ohjata hänet takaisin
oikealle tielle ja voitte myös aiheuttaa hänen elämänsä onnettomuuden,
kumman vain haluatte. Mutta älkää kutsuko tunnettanne rakkaudeksi, jos
valitsette jälkimäisen tien. Tosi rakkaus on aina kilpi pahaa vastaan."
Daisy tuijotti eteensä vahan kalpeana.
"Mrs Musgrave", jatkoi Nick taasen, "luopukaa Grangesta. Te voitte sen
tehdä, jos rakkautenne on tarpeeksi syvä. Minä kyllä tiedän, miten
vaikeata se on, sillä olen itse sitä kokenut. Se on niin tuskallista,
kuin revittäisiin sydän ruumiista. Mutta sitä seuraa palkkio. Sen
täytyy vielä tulla. Sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän saa niittää."
Daisy nosti kalpeat kasvonsa häntä kohden ja näki koko hänen sielunsa
kuvastuvan tuossa katseessa. Nick'in kasvoilla ei nyt ollut tavallista
ivansekaista, omituista ilmettä. Daisy saattoi niistä lukea hänen
sisimmät ajatuksensa.
"En voi. En voi", huudahti hän.
Nick kumartui häntä lähemmä.
"Koettakaa edes, koettakaa", rukoili Nick.
Daisyn huulet vavahtelivat. Hän tahtoi taasen kieltää, mutta ei saanut
sanoja suustaan. Hänen vastustuskykynsä alkoi horjua.
"Voitte kyllä jos tahdotte", jatkoi Nick kuumeisesti, kuin olisi hän
puhunut itse puolestaan. "Minä autan teitä. Teidän ei tarvitse tuntea
olevanne yksin. Tulkaa minun kanssani. Te ette voi toteuttaa aiettanne,
uskokaa minua, sillä teidän luonteenne ei sovellu sellaiseen tekoon.
Minä tunnen teidät paremmin kuin te itse. Sydämenne ääni kieltää teitä
sitä tekemästä. Näen sen silmistänne. Jumalan kiitos, että niin on."
Katkera nyyhkytys tunkihe Daisyn huulilta ja hän peitti kasvonsa
käsillään.
Nick astui hitain askelin akkunan ääreen.
Kauan aikaa seisoi hän siinä katsellen pimeyteen. Vihdoin kuuli hän
Daisyn äänen. Tämä oli noussut ylös ja seisoi hänen takanaan.
Daisy oli tyynen ja rauhallisen näköinen. Hän hymyilikin, mutta tuo
hymyily oli katkerampaa kuin kyyneltulva.
"Olette voittanut minut, ystäväni", sanoi hän. "Pienen lapsivainajani
ja rakastamani miehen tähden, niin, osaksi myös teidän tähtenne -- tätä
sanoessaan ojensi hän kätensä Nick'ille -- palaan takaisin vankilaani.
Ei, älkää sanoko mitään. Olette jo puhunut tarpeeksi. Mutta minun
täytyy matkustaa yksin. Jättäkää minut nyt, älkääkä tulko luokseni
ennenkuin kutsun teitä. Sen kyllä teen, vaikka se kenties kestäneekin
kauan."
Hänen äänensä oli varma ja luja, mutta tuska, joka kuvastui hänen
katseessaan, oli niin syvä, että se viilsi Nick'in sydäntä. Nick
huomasi, miten lähellä häntä tappio oli ollut tässä hänen koko elämänsä
vaikeimmassa taistelussa.
Hän kumartui suutelemaan Daisyn kättä. Ja sitten poistui hän sanaakaan
sanomatta.
Voitto oli nyt siis hänen, mutta hän ei siitä iloinnut. Syvä ja lämmin
myötätunto täytti hänen sydämensä, hän kärsi voitettunsa puolesta.
Tuskin viisi minuuttia sen jälkeen meni Daisykin ulos pimeyteen ja
myrskyyn. Hän kulki horjuvin askelin. Ainoastaan muisto pienestä
pojastaan, jota hän oli sylissään kantanut, antoi hänelle voimaa tähän
kulkuunsa.