Pelastettu.
Hän istui hievahtamatta, tuskin tietoisena mistään ruumiissa ei
tuntunut lainkaan väsymystä; hän oli kuin sotilas vartiopaikallaan.
Vihdoin kosketti joku häntä ja kuiskasi jotakin. Joku irroitti
hellävaroen sairaan tyttösen hänen syleilystään ja kuin unessa kuuli
hän Olgan hiljaa valittavan.
Auttava käsi kiertyi hänen vyötäisilleen ja nosti hänet ylös, mutta
kun hän koetti astua askeleen eteenpäin, tunsi hän olevansa äärettömän
uupunut.
"En voi", änkytti hän. "En voi."
Nick'in ääni vastasi heti:
"Voitte kyllä."
"Nojatkaa minuun, minä tuen teitä."
Nojautuen Nick'iin onnistui hän vihdoin hapuilevin askelin ja sangen
hitaasti pääsemään viereiseen huoneeseen. Kirkas auringonvalo tulvehti
häntä vastaan ja hän sulki silmänsä Nick'in auttaessa häntä nojatuoliin.
"Sanokaa minulle totuus", pyysi hän äkkiä kohottaen tuskaisen katseensa
auttajaansa. "Onko kaikki jo lopussa?"
Nick vaipui polvilleen hänen tuolinsa viereen.
"Olga on pelastettu", sanoi hän vakavasti. "Hän on nukkunut
auringonnoususta asti."
Muriel tuijotti häneen herkeämättä. Nick näytti olevan syvästi
mietteissään ja kevyeen huoaten peitti hän kasvonsa käsillään. Samassa
nousi Nick ylös ja poistui huoneesta hitain askelin.
Hetkisen kuluttua tuli talon sisäkkö kahvitarjottimineen tuoden
terveisiä isännältä ja kehoitti häntä menemään levolle.
Neuvo oli varsin hyvä ja hän totteli heti. Kun vaikein jännitys nyt oli
ohitse, tunsi hän todella tarvitsevansa lepoa. Mennessään vuoteeseen
tuumi hän itsekseen, olikohan Nick'in mennyt nukkumaan. Se olisi
kyllä ollut sangen tarpeellista, sillä hän muisti, miten väsyneen ja
raihnaisen näköinen Nick äsken oli.
Myöhään iltapäivällä heräsi hän ja huomasi jonkun istuvan vieressään.
"Pysykää vain sängyssä" sanoi karkea ääni, ja kääntyessään ääntä kohti
näki hän tohtori Ratcliffen. "Olga on jo paranemaan päin. Hän ei teitä
nyt tarvitse."
"Entä Nick?" sanoi Muriel punastuen.
Tohtori Jim rypisti kulmakarvojaan ja koetti hänen valtimoaan.
"Niin, te olette kumpikin käyttäytyneet sangen somasti", murisi hän.
"Mutta Nick'illä ei ole mitään hätää. Hän on parhaillaan ratsastamassa."
Noustuaan ylös tunsi Muriel olevansa yhä väsynyt ja oli iloinen kun
teetä tuotiin hänelle sinne. Hän istuutui akkunan ääreen juomaan sitä
ja hetkisen perästä kuuli hän hevosen kavion kapsetta ja näki Nick'in
ratsastavan pihamaalla.
Nick istui ratsunsa selässä ohjat höllänä ja pää kenossa kuin takaisin
palaava vallottaja, joka kenties oli hieman väsynyt, mutta silti ylpeä
voitostaan.
Katsahtaessaan ylös huomasi hän Murielin akkunassa ja liehutti hänelle
kädellään ihastuneesti hymyillen.
"Jo pystyssä? Oletteko tavannut Jimmiä?"
Muriel nyökäytti päätään. Nick'in hyvätuulisuus tarttui häneenkin.
"Tulkaa alas puutarhaan", pyysi Nick jättäessään ohjat vastaantulevalle
palvelijalle.
"Älkää sentään tulko, ellette itse sitä halua", sanoi hän nauraen.
Muriel hymyili ja hänet valtasi äkillinen halu tehdä Nick'in mieliksi.
Hänen korvissaan kaikuivat yhä Olgan sanat: "Hän oli saanut kiviä
leivän asemesta."
"Lupaatteko odottaa hieman?"
"Vaikkapa tuomiopäivään asti, jos niin tarvitaan", vastasi Nick
iloisena.
Hetkisen perästä meni Muriel hänen luokseen tyytyväinen hymy huulillaan.