Eräs totuus.
Kun taudin käännekohta oli ohitse, parani Olga nopeasti.
Daisy kirjotti, ettei voinut vielä vähiin aikoihin palata, jos vain
Muriel tulisi toimeen ilman häntä. Ja Blake oli Skotlannissa. Hän
kirjotti harvoin, ja vaikka loma jo pian oli lopussa, ei hän maininnut
mitään takaisintulostaan.
Enimmäkseen oleskeli Muriel Olgan huoneessa sekä, milloin ei tyttönen
häntä tarvinnut, tohtori Jimmin seurassa. Nick'in tapasi hän harvoin.
He eivät koskaan olleet kahdenkesken ja Muriel oli huomaavinaan
Nick'in käytöksen häntä kohtaan muuttuneen. Nyttemmin oli tämä aina
ystävällinen, mutta ei koskaan tuttavallinen. Nick ei enää etsinyt
hänen seuraansa, mutta ei karttanutkaan sitä, eikä hän enää koskaan
viitannut heidän entisiin väleihinsä. Muriel alkoi jo vähitellen, uskoa
Olgan erehtyneen sekä arveli, että tuo Nick'in epätoivon puuska, josta
Olga oli kertonut, oli johtunut aivan toisista syistä.
Täten kului kuusi viikkoa. Niihin aikoihin palasi mrs Ratcliffe
poikineen Schweizistä ja tohtori Jim päätti, kun jo tartunnan vaarakin
oli ohi, viedä Olgankin kotiin. Yksissä tuumin Olgan kanssa koetti
tohtori taivuttaa Murielin tulemaan heidän luokseen Wecriin, kunnes
Daisy palaisi ystäviensä luota.
Päivää ennen lähtöä Redlandista meni Muriel huvilaan järjestämään
tavaroitaan ja paluumatkalla poikkesi hän meren rannalle.
Tämä tapahtui eräänä aurinkoisena päivänä syyskuun puolivälissä. Meri
kimmelsi peilikirkkaana ja Murielista tuntui sangen ikävältä lähteä
tästä pienestä kylpylästä, jossa hän kaikesta huolimatta oli viettänyt
hauskojakin päiviä.
Muutaman viikon perästä olisi kaikki muuttunut, sillä silloin
valmistelisi hän jo kuumeisin kiirein läheneviä häitään. Ja sitten
matkustaisi hän takaisin Intiaan, jossa heidät vihittäisiin lady
Bassetin armollisesti ottaessa hänet siipiensä suojaan.
Muriel tunsi yht'äkkiä omituista pelkoa kuvitellessaan täten läheistä
tulevaisuuttaan ja hän olisi tahtonut siirtää tuon kaiken paljo
tuonnemmaksi. Hänen kesänsä täällä rakkaassa Englannissa oli ollut niin
lyhyt. Kunpa hän vielä olisi saanut olla täällä edes yhden vuoden!
Samassa kuuli hän askeleita takanaan ja kääntyi katsomaan. Tulija oli
Nick ja Muriel tervehti häntä iloisesti.
"Sanon jäähyväiset merelle", sanoi hän. "Tänne en palanne enää
milloinkaan."
"Ettekö edes tervehtimään minua"? kysyi Nick piirrellen kepillään
hiekkaan.
"Aiotteko te siis asettua tänne asumaan?"
"Luultavasti, jahka menen naimisiin."
"Menettekö naimisiin?" huudahti Muriel tahtomattaan.
Nick katsoi häneen tarkotuksellisesti hymyillen.
"Niin, mitä arvelette, sovinko minä mielestänne yksineläjäksi?"
Muriel tunsi sydämensä kevenevän.
"Minäpä käyn tuolta poimimassa vähän meriruohoja Olgalle. Viitsittekö
odottaa?" jatkoi Nick.
"Enkö saa auttaa teitä?"
"Ette", sanoi hän vakaasti. "Te olette varmaankin kovin väsynyt.
Istukaa tähän auringonpaisteeseen. Tulen aivan heti."
Nick eteni muutaman, pysähtyi sitten ja yritti sytyttää savuketta. Tämä
epäonnistui kuitenkin kahdesti ja Muriel hypähti kiivaasti ylös.
"Miksi ette pyydä minua auttamaan?"
Nick loi häneen omituisen katseen.
"Ehkä en tahdo teidän apuanne", sanoi hän ärtyneesti.
Muriel sieppasi häneltä tulitikkulaatikon.
"Älkää olko noin pöyhkeä. Miksi en minä saisi auttaa teitä?"
Hän raapasi tulen ja ojensi palavan tikun Nick'ille, tämä ei huolinut
siitä. Sen sijaan tarttui hän lujasti tytön ranteeseen, kumartui tulta
kohti ja sytytti savukkeensa.
Muriel ei katsonut häneen, mutta tunsi kuitenkin itsessään Nick'in
tutkivan katseen ja punastui hiusrajaan asti.
Vihdoin päästi Nick hänen kätensä.
"Saanko minäkin kunnian tanssia häissänne?" kysyi hän äkkiä.
"Miksikä ei, jos teitä huvittaa", vastasi Muriel hiljaa.
"Tulisin vaikka maailman toiselta ääreltä, jos niin olisi, saadakseni
nähdä teidät onnellisena", sanoi Nick.
Muriel hämmentyi yhä enemmän.
"Olette kovin ystävällinen."
"Olenko?" kysyi Nick hieman ivallisesti. "Sitäpä ette ole milloinkaan
minusta sanonut."
Muriel oli vaiti. Nick oli oikeassa, hän oli tosiaan äärettömän
väsynyt, niin väsynyt, että hän oli vähällä purskahtaa itkuun pelkästä
jännityksestä.
"Istukaa hetkeksi", sanoi Nick iloisesti. "Tulen jo toimeen yksinkin."
Mistä mahtoikaan johtua, että koko maailma tuntui niin kylmältä ja
vieraalta näin kauniina päivänä. Muriel istuutui rantakivelle ja alkoi
piirrellä hiekkaan Nick'in kepillä. Nick kuului hyräilevän itsekseen
jotakin iloista säveltä. Olikohan hän tosiaankin noin iloinen ja
hyvätuulinen? Vai koettiko hän vain ottaa kaiken noin kevyesti? Muriel
toivoi hartaasti, että Nick edes kerran näyttäisi hänelle oikean
luonteensa, antaisi hänen nähdä, mitä ajatuksia tuon omituisen naamarin
takana piili...
Ja taasen johtui hänen mieleensä lähenevät häät. Aamulla oli hän saanut
kirjeen Blakelta. Hän ja Daisy olivat yhdessä käyneet eräiden tuttavien
luona, mutta nyt oli hän, Blake, paluumatkalla kaupunkiin. Noin kahden
viikon kuluttua aikoi hän matkustaa, mutta sanoi sitä ennen tulevansa
jäähyväisille morsiamensa luo. Häistä ei hän maininnut mitään, sanoi
vain, että sitten yhdessä päättäisivät asioistaan.
Kirjeessä oli niin omituisen kylmä sävy. Hellyyttä hän ei tosin
Blakelta vaatinutkaan, mutta juuri se, ettei hän olisi toivonut
Blakella olevankaan mitään kiihkeämpiä tunteita, se teki hänet niin
alakuloiseksi. Ajatus, että hän saisi Blaken kanssa jakaa elämän ilot
ja surut, ei tuntunut hänestä lainkaan houkuttelevalta. Syvä huokaus
kohosi hänen rinnastaan. Elämä oli niin sanomattoman yksitoikkoista ja
ikävää -- toisinaan taasen niin hirveätä, julmaa...
"Sanonko teille, mistä se johtuu?" sanoi Nick samassa.
Muriel säpsähti. Kääntyessään ääntä kohti näki hän Nick'in seisovan
takanaan kallioon nojaten.
"Suokaa anteeksi, että säikytin", sanoi hän. "Teidän pitäisi jo
oikeastaan tuntea minun tapani. Joka tapauksessa ei teillä ole mitään
pelättävää, sillä olemmehan nyt ystäviä!"
"Uskonpa itsekin toisinaan olevani sangen lapsekas ja typerä!" huudahti
Muriel.
Nick nyökäytti päätään. Murielin huudahdus ei häntä ihmetyttänyt.
"Olen jo kauan tuuminut, että vähitellen itsekin sen huomaisitte",
sanoi hän.
Muriel nauroi vasten tahtoaan.
"Tuo ei juuri kuulosta lohduttavalta."
"En voisikaan lohduttaa teitä siinä surussanne. Hyvän neuvon tosin
voisin antaa teille, jos tahtoisitte, mutta luulen, että te ette sitä
kuitenkaan seuraisi."
"Ei, älkää sanoko sitä. Se olisi vielä pahempi."
Hänen äänensä vapisi. Hän tiesi liikkuvansa vaarallisella pohjalla,
mutta hänet valtasi vastustamaton halu mennä vielä pitemmälle, saada
nähdä tuo omituinen mies ilman ainaista, tutkimatonta naamariaan,
vaikkapa vain lyhyen hetkisen.
"Älkäämme puhuko minusta", sanoi hän. "Kertokaa minulle jotakin omista
suunnitelmistanne."
Nick katsahti häneen.
"Olen ajatellut tulla häihinne. Sen pitemmälti en ole vielä
tulevaisuuttani suunnitellut."
Muriel teki kärsimättömän eleen.
"Ettekö koskaan ajattele tulevaisuuttanne?"
"En teidän läheisyydessänne", vastasi Nick nauraen. "Silloin ajattelen
vain teitä, enkä mitään muuta. Ettekö sitä tiennyt?"
Muriel käänsi katseensa toisaanne. Kiusaisiko Nick häntä tahallaan? Vai
eikö hän huomannut, että Muriel tarkotti totta?
Hetken hiljaisuuden perästä katsahti Muriel taasen Nick'iin ja kysyi
vakavasti:
"Miksi te aina kohtelette minua tuolla tavoin? Miksi ette koskaan ole
rehellinen minua kohtaan?"
"Lapsi kulta", vastasi Nick yhtä vakavana, "miten voitte odottaakaan,
että minä olisin rehellinen teitä kohtaan, kun ette itsekään ole sitä
itsenne suhteen?"
"Mitä sillä tarkotatte?"
"Tahdotteko tosiaan, että sanon sen?"
"Tahdon", vastasi Muriel kiivaasti.
Entinen pelko oli taasen vallata hänet, mutta hän ponnistelihe kaikin
voimin sitä vastaan. Nyt tai ei koskaan selitettäisiin tämä arvoitus.
Totuuden tahtoi hän tietää, maksoi mitä maksoi.
"Tarkotan, että pelaatte epärehellistä peliä, vaikka ette tahdo sitä
itsellenne myöntää", sanoi Nick. "Olette astuneet väärälle tielle,
siinä koko asia. Sentähden olette niin onneton. Mies, jonka kanssa
menette naimisiin, ei ole oikea ja sen te kyllä tiedätte."
Muriel ei voinut vastata mitään. Hän seisoi katse alasluotuna ja
piirteli kepillä kuvioita hiekkaan.
"Ja nyt", jatkoi Nick, "sanon teille, miksi sen teette."
Tyttö säpsähti ja katsoi häneen kuumeisin katsein.
"Ei. Älkää tehkö sitä. En tahdo sitä kuulla."
Nick kohautti olkapäitään.
"Niin, tiesin kyllä, ettette uskaltaisi katsoa totuutta suoraan
silmiin. Onhan helpompaa vain jatkaa tuota itsensä pettämistä."
"Puhukaa siis", sanoi Muriel ylpeästi. "Sanokaa mitä tahdotte, mutta
älkää luulko, että minä ymmärrän teidän olevan oikeassa."
Ivanhymy väikkyi Nick'in huulilla.
"Sitä en suinkaan odottanutkaan", sanoi hän. "Te kuolisitte mieluummin,
kuin sen myöntäisitte. Läpi elämänne olette te valmis jatkamaan
petollista menettelyänne itseänne, Grangea ja minua kohtaan, sillä te
ette voi voittaa tuota ylpeyttänne, joka sai teidät hylkäämään minut
Simlassa. Silloin en teitä niin suuresti moittinut, sillä tehän olitte
siihen aikaan vielä lapsi. Te ette sitä silloin ymmärtänyt. Mutta
teillä ei ole enää sitä puolustusta. Nyt olette nainen ja tunnette,
millaista rakkaus on. Ette kutsu sitä tunnetta oikealla nimellä, mutta
se on kuitenkin sisimmässänne."
Nick oli kotvan vaiti tarkaten Murielin pelästynyttä ilmettä.
"Ette tiedä, mitä sanotte", änkytti tyttö tuskin kuuluvasti.
"Niin, juuri tuolla tavoin te petätte itseänne halki elämänne",
huudahti Nick kiihkeästi. "Mutta se ei teitä auta, tunne, joka nyt
juuri pyrkii päivänvaloon sisimmästänne, sama tunne, joka pakotti
teidät turvautumaan Grangeen, ei kuole milloinkaan. Siksi olette niin
onneton. Tehkää sille mitä tahdotte, salatkaa se, polkekaa sitä,
naurakaa sille, se ei tukahdu sittenkään. Koko ikänne", jatkoi hän
vapisevalla äänellä, "koko ikänne olette te muistava, että valinta
oli kerran teidän vallassanne, että rakastitte minua ja sittenkin
hylkäsitte minut."
Muriel katsoi häneen kauhistuneena, kuin olisi maa hänen edessään
auennut. Mitä hän sanoikaan? Hän oli yhdellä tempauksella vetäissyt
pois verhon hänen silmiltään. Mutta miten kankea olikaan tuo näky?
Hetki hetkeltä odotti hän näkevänsä Nick'in kasvoilla tuon hirvittävän
ilmeen, jonka hän vielä niin hyvin muisti. Mutta sitten hän ymmärsi,
että Nick oli aivan tyyni. Taisteluvaatimus oli nyt lausuttu, mutta
ellei hän, Muriel, ottaisi sitä vastaan, ei Nick'ään voisi jatkaa
taistelua. Ja Muriel tiesi hyvin, kumpi siinä taistelussa voittaisi.
Jännittäen tahdonvoimansa koetti hän katsoa Nick'ia silmiin. Nick'in
katse poltti häntä, mutta hän tahtoi voittaa pelkonsa. Ei hetkeäkään
saisi tuo mies uskoa, että hänen luonnottomat sanansa olivat loukanneet
häntä. Jälkeenpäin saisi tulla mitä tahansa, mutta nyt ei saanut
näyttää siltä, kuin olisi hän pitänyt Nick'in sanoja totisina.
Muriel yritti hymyillä, mutta yritys ei lainkaan onnistunut.
"Minun mielestäni ette enää ole niin nerokas kuin muinoin", sanoi hän
vapisevin huulin, "vaikka täytyneekin myöntää, että te toisinaan olette
sangen lystikäs. Blake sanoi kerran, että teillä on samallaiset silmät
kuin käärmeenlumoojalla. Lieköhän siinä perää? Joka tapauksessa en
ainakaan minä ole koskaan tuntenut niiden tenhovoimaa."
Hän vaikeni äkkiä pelästyneenä. Nick näytti niin omituisen jäykältä.
Ymmärsiköhän hän, ettei Murielin tarkotus suinkaan ollut häntä uhmata
-- että hän vain ei aikonut antautua taisteluun?
Hetkisen jyskytti hänen sydämensä aivan kuuluvasti, mutta sitten pääsi
häneltä helpotuksen huokaus. Niin, Nick ymmärsi sen. Hänellä ei siis
ollut mitään pelättävää.
Nick peitti äkkiä silmänsä kädellään ja käänsihe pois.
"En ole koskaan koettanut voittaa teitä", sanoi hän omituisen
kaiuttomalla ja epäselvällä äänellä. "Olen vain -- rakastanut teitä."
Taasen oli aivan hiljaista. Hitain askelin poistui Nick hänen luotaan.
Muriel tuijotti hänen jälkeensä, mutta ei uskaltanut huutaa häntä
takaisin.