Mitä Olga pyysi Murielilta.
Aamulla saivat he lääkäriltä tietää Olgan sairauden olevan tulirokkoa.
Tapa, jolla Nick otti tuon tiedon vastaan, ei ollut hänelle lainkaan
ominaista. Ensi kertaa eläissään näki Muriel hänen kasvoillaan
kuvastuvan todellisen kauhun.
"Jumalani!" huudahti hän, "miten olenkaan käyttäytynyt!"
Muriel ei voinut olla hymyilemättä hänen itsesoimauksilleen. Hän ei
selitystä kaivannut. Oli varsin helppoa ymmärtää Nick'in ajatuksen
juoksun tällä hetkellä.
"Jos tarkotatte minua", sanoi Muriel, "niin sanon, että minussa jo
aikoja sitten on ollut sama tauti."
Nick kävi heti rauhallisemmaksi.
"Meidän on heti hankittava sairaanhoitajatar", sanoi hän, "ja minä
autan häntä valvomisessa."
Lääkäri ei tehnyt vastaväitteitä. Myöhemmin päivällä, kun hoitajatar
jo oli saapunut, koetti Muriel puhua tästä Nick'in kanssa tavatessaan
tämän portaissa. Nick palasi juuri postista, jossa oli käynyt
sähköttämässä tohtori Ratcliffelle.
"Miten on Olgan laita", kysyi hän.
"Kuume on kohonnut", vastasi Muriel. "Hänellä näkyy olevan kovat
tuskat, toisinaan hän houriikin."
Olgan tila oli käynyt yhä huonommaksi. Mutta Nick'in aikoessa mennä
suoraan sairaan huoneeseen, pidätti Muriel hänet...
"Älkää menkö", pyysi hän, "älkää menkö."
"Minkätähden?"
"Se on niin vaarallista ja... ja... niin tarpeetonta."
"Olkaa järkevä."
Nick pysähtyi ja kysyi katsomatta häneen:
"Mutta minkätähden?"
Muriel ei voinut tällä hetkellä keksiä mitään pätevää syytä, mutta hän
tahtoi saada Nick'in katsomaan asiaa samalta kannalta, kuin hänkin.
"Miten olisitte te menetelleet, ellei minulla olisi jo ennen ollut sitä
tautia?"
"Olisin heti lähettänyt teidät pois täältä", vastasi Nick epäröimättä.
Juuri tuota vastausta oli Muriel odottanut.
"Ja miksi niin?"
Nick katsoi häneen.
"Sen kysymyksen olette tehneet minulle kerran ennenkin", sanoi hän.
"Ja säälistä teidän arkoja tunteitanne kohtaan en silloin vastannut.
Tahdotteko tosiaan tällä kertaa kuulla syyn, vai täytyykö minun yhä
hienotunteisuudesta vaieta?"
Nick'in äänessä oli taasen tuo entinen ilvehtivä sävy, mutta se ei
nyt vaikuttanut Murieliin samalla tavoin kuin ennen. Hän ei siitä
närkästynyt, eikä se juuri häntä pelottanutkaan. Hän vastasi vain aivan
tyynesti:
"Tahdon, että olette järkevä. Onhan järjetöntä tarpeettomasti antautua
vaaralle alttiiksi. Eikä se ole oikein."
"Se on minun asiani."
Se oli kyllä eittämätöntä, mutta Muriel tahtoi päästä tarkotuksensa
perille.
"Luvatkaa edes pysyä poissa, ellei Olga teitä kutsu", pyysi hän.
"Kylläpä te koetatte kaikin tavoin päästä minusta eroon", sanoi Nick.
"En", vastasi hän heti. "Se ei ole minun itseni tähden, sen tiedätte."
"Tiedänkö? Sepä on juuri yksi niitä harvoja asioita, joita en tiedä.
Muuten olen suuresti pahoillani, etten voi tehdä mieliksenne ja
olla järkevä, kuten te sitä kutsutte. Olen aivan varma siitä, etten
antaudu mihinkään vaaraan. Kuume ei juuri nyt ole erittäin tarttuvaa.
Tuonnempana, kunhan pahin vaara on ohi, lupaan ajatella asiaa."
Hän puhui aivan tyynesti, mutta Muriel huomasi sanojen takana piilevän
levottomuuden, eikä hän enää yrittänytkään taivuttaa häntä.
Olga houraili koko yön ja sisimmässään oli Muriel kiitollinen Nick'ille
siitä, ettei tämä ollut suostunut hänen pyyntöönsä, sillä Nick'illa oli
tosiaan ihmeellinen vaikutusvoima tyttöseen nähden. Kuten hän kerran
kauan sitten oli äidillisen hellästi vaalinut ja lohduttanut häntä
itseään, niin vaali ja lohdutti hän nyt Olgaa, väsymättä ja miltei
iloisesti. Hänen epäitsekkyytensä oli tosiaan liikuttavaa.
Sekä lääkäri että sairaanhoitajatar pitivät nähtävästi Olgan tilaa
varsin arveluttavana. Lääkäri oli käskenyt Murielin mennä lepäämään
viereisen huoneen sohvalle ja Nick'in sekä hoitajattaren kehoituksesta
teki hän vihdoin sen. Perin väsynyt kun oli, nukkui hän heti, mutta
parin tunnin kuluttua herätti Nick hänet. Hän ymmärsi heti että sairaan
tila oli yhä huonontunut.
"Hoitajatar arvelee olevan parasta, että tulette sinne", sanoi Nick.
Muriel nousi ylös ja meni ovea kohti, mutta pysähtyi äkkiä. Nick tuli
aivan hänen jälessään. Sisäisen, vastustamattoman voiman vaikutuksesta
ojensi Muriel kätensä ja Nick tarttui heti siihen puristaen sitä
lujasti omassaan. Silmänräpäyksen ajan värisytti häntä omituinen
onnen tunne. Hän ei ollut sellaista koskaan ennen tuntenut ja hän
toivoi, että Nick ei olisi milloinkaan päästänyt hänen kättään lujasta
otteestaan. Mutta samassa veti Nick hiljaa kätensä pois ja astui
syrjään.
Olga oli tyynyillä tuettu puolittain istuvaan asentoon. Hoitajatar
kumartui juuri hänen puoleensa tarjoten jotakin lääkettä, mutta sairaan
kasvot olivat kääntyneet ovea kohti, silmissä oli tuskaisen odottava
ilme.
Kun Muriel läheni vuodetta, kirkastui hänen katseensa ja hän yritti
sanoa jotakin.
Muriel kumartui lähemmä ja koetti kuunnella.
"Muriel", kuului hiljainen kuiskaus, "minä tahtoisin sanoa sinulle
jotakin... jotakin... joka koskee Nick'iä."
Muriel tunsi veren kohoavan päähänsä. Hän olisi antanut mitä tahansa,
kunhan olisi varmaan tietänyt, ettei Nick heitä kuullut.
"Muistatko vielä sen päivän", läähätti Olga, "jolloin ennustimme
päivänkakkaroilla?"
Niin, sen muistaessaan tunsi Muriel piston sydämessään.
"Kyllä, ystäväni. Entä sitten?" kuului hiljainen kuiskaus.
"Minä... minä olen sittemmin tuuminut, että kukat tarkottivatkin
Nick'iä... eikä... en muista hänen nimeään, Muriel..."
"Tarkoitatko kapteeni Grangea, rakkaani?"
"Niin, häntä juuri. Hänhän oli silloin myöskin täällä, eikö totta?
Mutta häntä eivät kukat tarkottaneet."
"Ehkäpä eivät, ystäväni."
"Ja Muriel... Nick oli niin onneton... kun olit lähtenyt. Näin sen
selvästi. Myöhään yöllä heräsin... hiivin hänen luokseen kirjastoon.
Hän istui pöydän ääressä kasvot käteen painettuna... kuin olisi
hän... itkenyt. Menin hänen luokseen ja kysyin... mikä hänen oli.
Silloin katsahti hän minuun veitikka silmäkulmassaan ja sanoi: Eipä
juuri mikään. Sain vain tänään kiviä leivän asemesta, näetkös. Ja ne
eivät suinkaan ole haluttua ravintoa ainakaan nälkäiselle! Hän luuli,
etten minä ymmärtäisi sanojen tarkotusta. Mutta ymmärsinpä kuitenkin!
Aioin jo ennen kertoa sen sinulle, Muriel, mutta... mutta sinä et
sitä sallinut. Sinua hän juuri tarkotti. Hän oli niin... syvästi
loukkaantunut... siksi, että olit niin epäystävällinen häntä kohtaan.
Oi, Muriel, etköhän tahtoisi koettaa olla ystävällinen hänelle? Olisiko
se..."
Muriel katsoi Nick'iin ja huoahti helpotuksesta. Hän ei ollut
kuullut Olgan pyyntöä. Nähtävästi ei hän ollut kuullut mitään heidän
keskustelustaan, sillä hän istui huoneen vastakkaisessa nurkassa käsi
kasvoilla, olkapäät vavahtelivat tuon tuostakin kuin äänettömästä
itkusta.
Muriel kääntyi taasen Olgan puoleen. Tuo näky teki hänet
taipuvaisemmaksi suostumaan sairaan lapsen pyyntöön.
"Lupaan, etten enää ole hänelle tyly, oma lemmikkini", sanoi hän hiljaa.
"Etkö milloinkaan?"
"En milloinkaan, sen lupaan."
Olga nojautui hyväillen hänen rintaansa vasten. Tätä oli tyttönen
niin hartaasti toivonut ja saatuaan nyt Murielin lupauksen, tunsi hän
olevansa jännityksestä aivan väsynyt.
Hoitajatar vetäytyi peremmä huoneeseen ja kaikki oli aivan hiljaista.
Kukaan ei liikahtanut. Olga hengitti niin heikosti, että Muriel tuskin
kuuli sitä. Kätensä oli hän kietonut sairaan ympärille niin lujasti,
kuin olisi hän syleilyllään tahtonut suojata häntä kuoleman kauhuilta.
Mutta hänen oma sydämensä jyskytti niin kiivaasti...
Yön hetket kuluivat perin hitaasti. Vähitellen alkoi kuitenkin
päivä sarastaa. Akkuna oli auki ja hieno sade vihmoi pisaroitaan
akkunalaudalle. Kevyt tuulenhenki toi huoneeseen ruusujen tuoksua...
Kun Muriel vihdoin kohotti päätään, kuului samassa ensi leivon ilakoiva
liverrys puutarhasta.
Lintusen laulu kuului yhä ylempää ja Muriel oli näkevinään pienen,
puhtoisen lapsensielun kohoavan sen mukana paratiisin portille. Koko
sielullaan seurasi hän säveltä, kunnes se äkkiä taukosi. Tuntui siltä,
kuin olisi jokin ovi äkkiä sulkeutunut ja ylt'ympäri vallitsi taasen
kuoleman hiljaisuus.