Loukattua ylpeyttä.
Muriel huoahti helpotuksesta saatuaan kuulla, että Nick oli
matkustanut. Häntä ihmetytti, että Nick oli ottanut Olgan mukaansa ja
hän ikävöi suuresti tuota vilkasta tyttöhupakkoa sitäkin enemmän, kun
Blakekin oli juuri matkustanut kaupunkiin tärkeiden asioiden vuoksi,
kuten hän sanoi.
Daisy oli viime aikana yhä enemmän vahvistunut ja hän tuumi jo
itsekseen seurata tohtori Ratcliffen neuvoa ja matkustaa rannikolle.
Jim kuvaili hänelle erästä pientä huvilaa Brethavessa, joka sopisi
hänelle mainiosti. Daisy ei tahtonut enää vastustaa tätä suunnitelmaa,
vaikkakin hänen sydäntään kouristi sitä ajatellessaan.
Kesäkuun alussa tuli Blake vielä muutamaksi päiväksi takaisin ja sanoi
sitten matkustavansa tervehtimään sukulaisiaan. Hän piti tohtorin
neuvoa sangen hyvänä ja kannatti sitä mitä lämpimimmin. Eräänä päivänä
ratsastivat Blake ja Muriel pieneen rannikkokaupunkiin katsomaan
huvilaa.
Muriel ei enää puhunut Blakelle Nick'ista. Hän oli huomannut, ettei
Blake ymmärtänyt häntä siinä suhteessa. Ja olihan Blake luvannut
suojata häntä, vaikkei käsittänytkään, miksi hän pelkäsi Nick'ia. Ja
toisekseen oli Nick itsekin kyllin selvästi osottanut, ettei aikonut
tunkeutua hänen tielleen. Murielilla ei siis enää ollut mitään pelon
syytä.
Blake puolestaan toivoi, että Muriel olisi jo voittanut hermostuneen
pelkonsa. Parhaimmalla tahdollaankaan ei hän voinut ymmärtää, että
häntä tarvittaisiin vahtikoirana. Kun he, vuokrattuaan Daisylle
huvilan, ratsastivat kotiin päin, huomasivat he eräässä tienmutkassa
auton, josta kajahti vastaan iloinen tervehdys. Huutaja oli Olga. Nick
istui astimelle koettaen korjata jotakin vikaa pyörässä.
"No, tämäpä vasta oli mainiota!" huudahti hän. "Grange, täällä on eräs
tehtävä, joka mainiosti sopii sinun herkulesvoimillesi. Tule pois
auttamaan minua, niin olet hyvä!"
Grange katsahti Murieliin kohouttaen olkapäitään ja jätti sitten
ohjakset hänelle.
"Enpä taida osata autoasi korjata", sanoi hän hypätessään alas hevosen
selästä.
"Et, sitä en odottanutkaan", vastasi Nick. "Mutta osaathan ainakin
tehdä mitä käsken. Tässä on eräs vieteri painunut sisään, eikä
tällainen yksikätinen kääpiö kuin minä olen, jaksa sitä vetää
paikoilleen."
Nick katsoi veitikkamaisesti Murieliin näin sanoessaan, mutta Muriel
kääntyi heti Olgan puoleen.
Olga oli kuin seitsemännessä taivaassa, hän oikein säteili ilosta.
"Opettelen parhaillaan autonkuljettajaksi", kertoi hän. "Et voi uskoa,
miten hurjan hauskaa se on!"
Heidän jutellessaan askartelivat Blake ja Nick vikaantunutta pyörää
korjaten ja Muriel toivoi koko sydämestään, että hän pian pääsisi pois
Nick'in ilkkuvan katseen ulottuvilta. Mistä kummasta mahtoikaan johtua,
että hän aina tunsi olevansa niin turvaton tuon miehen läheisyydessä,
kuin taistelisi hän välttämättömyyttä vastaan. Hän oli luullut saavansa
Blakesta itselleen suojelevan kilven, mutta nyt ymmärsi hän, ettei
Blake voinut lainkaan vaikuttaa olosuhteiden muuttamiseen. Ne olivat
aivan riippumattomat hänestä.
Vihdoin oli auto jälleen kunnossa. Molemmat miehet suoristautuivat
ja seisoivat vierekkäin, Blake pitkänä, komeana ja voimakkaana, Nick
laihana, raajarikkona, melkein kokoonlyyhistyneenä. Mutta siinä
silmänräpäyksessä tunsi Muriel, että vahvempi heistä oli se mies,
jonka kanssa hän, heikko nainen, oli antautunut taisteluun. Hän näki,
että Nick'illa, huolimatta tämän heikosta ruumiinrakenteesta, oli
kyllin voimaa vallitakseen Blakenkin kaltaista jättiläistä. Ja taasen
johtui hänen mieleensä tuo vanha ajatus, että Nick'issa oli jotakin
epänormaalia, jotakin aivan yliluonnollista, sillä hän oli vallan
voittamaton, kun käytti lujaa tahdonvoimaansa.
Kuin pelästynyt jänis vetäytyi Muriel yhä kauemmaksi, mutta samassa
astui Nick hänen luokseen.
"Tahtoisin, että te ja Grange tulisitte kanssamme Redlandiin
aamiaiselle", sanoi hän. "Olga kyllä hoitaa emännän tehtäviä."
Muriel tarkasti Nick'in kasvoja koettaen tunkeutua tuon yhä hymyilevän
naamarin taakse.
"Älkää kieltäytykö", sanoi Nick taasen. "Täällä ravintolassa on
kutakuinkin kehnoa. Tulettehan, eikö totta!"
Muriel katsoi toisaanne. Tuota miestä ei hän milloinkaan voinut oppia
ymmärtämään.
"Kyllä, kiitos vain", sanoi hän. Ratsastaessaan Blaken kanssa auton
jälessä tuntui Murielista siltä, kuin olisi Blake aikonut sanoa
jotakin, jollain tavoin puolustaa itseään. Mutta siihen hän ei saanut
tilaisuutta, sillä Muriel vältti kaikkea lähentelemistä. Hänelle
oli äsken selvinnyt, että se mies, johon hän oli niin turvallisesti
luottanut, ei ollutkaan sellainen, joksi hän oli hänet kuvitellut.
Muriel oli nähnyt vilahdukselta hänen oikean luonteensa ja huomannut,
ettei Blaken moraalinen voima edes ollut hänen omansa veroinen.
Tie Redlandiin pujottelihe tiheiden metsikköjen lomitse, joiden välissä
meri kimalteli kirkkaansinertävänä. Seurueen saapuessa Redlandin
avonaiselle veräjälle pääsi Murielilta ihastuksen huudahdus. Matalaa
asuinrakennusta ympäröi joka puolelta rehevät rododendrot. Vasemmalla
puolen sitä oli notko, josta kuului juoksevan veden lorina. Korkeat
puut estivät rakennuksen näkymästä tielle asti.
"Oi, Blake!" huudahti Muriel. "Millainen paratiisi!"
"Pidättekö siitä?" kysyi Nick astuessaan alas autosta sulkemaan veräjää.
Kuullessaan tuon äänen säpsähti Muriel ja pidättäen ratsuaan hyppäsi
alas.
"Otappa sinä hevoseni, Blake", sanoi hän, "minun täytyy välttämättä
juosta tuonne joelle."
Blake totteli, mutta ei näyttänyt tyytyväiseltä. Hymyillen kiiruhti
Nick tytön jälkeen.
"Ratsasta vain tuonne", huusi hän Blakelle mennessään. "Olga kyllä
pitää sinusta huolen."
Hän saavutti Murielin joen rannalla. Tämän posket hohtivat punaisina ja
koko käytös oli hermostunutta, mutta silti katsoi hän Nick'ia rakkaasti
silmiin ja ojensi hänelle kätensä.
"Vallitseeko meidän välillämme rauha?" kysyi hän läähättäen.
Nick puristi lujasti hänen kättään omassaan.
"Siltä näyttää", vastasi hän. "Mitä te oikeastaan pelkäätte? Minuako?"
Muriel loi katseensa alas. Hän tunsi vastustamatonta halua sopia
Nick'in kanssa, lepyttää hänet.
"Emmekö voisi olla ystäviä? Haluaisin sitä niin kernaasti."
"Miksi niin?" kysyi Nick terävästi.
Tyttö oli vaiti. Eihän hän voinut sanoa Nick'ille, ettei hänen
suojelijansa ollutkaan kestänyt koetusta. Ja sitäpaitsi tuntui hänestä,
kuin olisi Nick sen jo tietänyt.
"Ettehän ole koskaan ennen sellaista toivomusta lausunut", sanoi Nick.
"Viimeksi tavatessamme ette suinkaan sitä toivonut."
Muriel häpesi sitä ajatellessaan ja hän pakottautui vastaamaan suoraan.
"Luulen... olen huomannut, että viime kerralla käyttäydyin
sydämettömästi teitä kohtaan. Olin niin kovin hämmästynyt. Mieltäni
pahottavat nuo sanat, jotka silloin teille lausuin."
Tytön ääni vapisi. Täytyihän Nick'in itsekin ymmärtää, etteivät he nyt
voisi olla sotajalalla keskenään, kun niin usein tapaavat toisensa.
Eihän kukaan saattanut ajan pitkään kestää sellaista suhdetta, joka nyt
oli heidän välillään.
Mutta Nick ei näkynyt katselevan asiaa samassa valossa.
"Älkää olko pahoillanne", sanoi hän kevyesti. "Minä en koskaan
loukkaannu, ellei minua tarkotuksellisesti solvata, enkä aina
silloinkaan. Älkää enää hetkeäkään ajatelko sota-asiaa. Teillä ei ole
syytä tunnonvaivoihin."
Muriel ymmärsi hänen tahtovan välttää kaikkia selittelyjä ja kääntyi
sen tähden pois mitään vastaamatta. Nick'in tarkotus ei siis suinkaan
ollut, että he sopisivat keskenään tai että Muriel saisi tunnolleen
rauhan.
Astellessaan polkua pitkin asuinrakennusta kohti puhuivat he keskenään
vain jokapäiväisistä asioista. Mutta Muriel oli sangen katkeroittunut.
Hän olisi ollut valmis antamaan mitä tahansa, kunhan vain olisi päässyt
käyttämästä hyväkseen hänen vieraanvaraisuuttaan, päässyt näkemästä
hänen hymyileviä, voitonvarmoja kasvojaan ja saanut matkustaa kauas
maailmaan. Muriel Roscoen ylpeyttä oli syvästi loukattu.