Usko ja lupaukset.
Tohtori Jim Ratcliffen kodissa toivotettiin Nick yhtä iloisesti kuin
sydämellisestikin tervetulleeksi. Lapset hyörivät hänen ympärillään ja
molemmat velipuolet tervehtivät toisiaan tavalla, joka selvästi ilmaisi
heidän kiintymyksensä toisiinsa, vaikkakaan ei kummallakaan ollut
tapana esiintuoda tunteitaan.
Jim tarkasti veljeään pitkään ja tutkivasta, mutta ei tehnyt mitään
huomautuksia. Hetkiseksi vain hänen tuuheat kulmakarvansa vetäytyivät
kokoon, mutta siinä olikin kaikki.
Muriel seisoi peremmällä katsellen veljesten sydämellistä tervehdystä.
Hänen sydämensä oli niin levoton eikä hän itsekään ymmärtänyt, miksi
häneen koski niin kipeästi tuo Nick'in näennäinen kylmyys häntä
kohtaan. Häneen ei siis vaikuttanut sekään, että Muriel oli mennyt
kihloihin toisen kanssa. Nick oli taasen onnistunut hänet pettämään.
Tytön posket hohtivat punaisina ja hän toivoi koko sielustaan, että
olisi äsken käyttäytynyt ylpeämmin. Täällä häntä ei varmaankaan
tarvittu. Ei edes hänen uskollinen ystävänsä Olgakaan tullut häntä
puhuttelemaan ja tohtori Jim ei ollut häntä edes huomannut.
Hiljaa ja huomaamatta hiipi Muriel pois huoneesta. Ulkona satoi
rankasti, mutta siitä hän ei nyt lainkaan välittänyt. Jokin ikäänkuin
pakotti hänen kiiruhtamaan sieltä pois.
Läpimärkänä ja hengästyneenä saapui hän kotiin ja tavattuaan Blaken
ovella, miltei heittäytyi tämän syliin, niin uupunut hän oli.
"Blake, tiedätkö että... että Nick on jo täällä?" huudahti hän
nyyhkyttäen.
Blake säpsähti.
"Joko?"
Muriel nyökäytti päätään.
"Hän tuli autolla hockeykentälle juuri kun olimme pelaamassa. Ja
tiedätkö, Blake, häneltä on toinen käsivarsi poissa. Se näyttää niin
kauhealta", jatkoi hän väristen. "En luullut hänen näkemisensä lainkaan
vaikuttavan minuun. Mutta nyt olen niin onneton, Blake! Sinä... sinähän
lupasit, ettet minua koskaan jätä!"
Niin, sen oli Blake luvannut, vieläpä vannonutkin. Hän tunsi syvää
inhoa itseään kohtaan ajatellessaan, että hän Murielin silmissä yhä
oli rehellinen mies. Hän oli aikonut sanoa tytölle totuuden itsestään
ja antaa tämän sitten päättää heidän tulevaisuudestaan. Mutta nyt oli
se mahdotonta, aivan mahdotonta. Muriel luotti häneen. Jos Blake nyt
tunnustaisi hänelle rakastavansa toista naista, vieläpä jo naimisissa
olevaa, pettäisi hän tytön juuri kuin tämä eniten tarvitsi hänen
apuaan ja viihdytystään. Ja sitäpaitsi olivat Blake ja Daisy sanoneet
toisilleen, että kaikki oli jo ohitse, että se olikin vain hetkellistä
kiihtymystä kummaltakin puolen. He olivat päättäneet unohtaa sen
kokonaan.
Näin ajatteli Blake itsekseen ja kun hän sitten vastasi Murielin
kiihkeään kysymykseen, tapahtui se tavalla, joka, vaikkakin tyydytti
Murielia, kuitenkin sai Blaken yhä enemmän halveksimaan itseään.
"Rakas ystäväni, sinun ei tarvitse pelätä. Olet nyt vain hieman
kiihtynyt, eikö totta? Koko maailmassa ei löydy ainoatakaan miestä,
joka voisi riistää sinut minulta."
Blake silitti hänen päätään hyväillen ja puhui hänelle isällisellä
äänellä, ja vähitellen häipyi Murielin pelko kokonaan. Hän nojautui
Blaken rintaa vasten lapsellisen luottavasti.
"En tiedä, miksi olen niin lapsekas, Blake", sanoi hän. "Sinä olet
niin hyvä minulle, sinun lähelläsi tunnen itseni niin turvalliseksi.
Minä... minä sanoin hänelle, että olemme kihloissa. Hän nauroi vain ja
onnitteli minua. En luule sen lainkaan vaikuttaneen häneen", jatkoi
Muriel ja taasen tunsi hän sisimmässään tuon omituisen ahdistavan
tunteen, kuin olisi häneen kipeästi koskenut.
"Mitäpä se häneen vaikuttaisi?" kysyi Blake.
Muriel katsahti häneen epäröiden.
"Minä... minä en ole koskaan sanonut sinulle, että olin pari viikkoa
kihloissa hänen kanssaan Simlassa", sanoi Muriel. "Jouduin oikeastaan
vasten tahtoani kihloihin Nick'in kanssa. Mutta kihlauksen purkaminen
oli sentään kauheinta. Hän oli niin vihainen. Luulin hänen miltei
tappavan minut."
"Ystäväni", sanoi Blake, "sinun pitäisi koettaa unhottaa ne asiat."
"Tiedän sen, mutta se on niin vaikeata", vastasi Muriel. "Sinun täytyy
auttaa minua, Blake."
"Sen kyllä teen", sanoi Blake vakavasti.
Tapa, jolla Blake puhutteli häntä, vaikutti Murieliin rauhottavasti.
Taasen välähti hänen mieleensä ajatus, miten ihmeellistä oli, että
hänen isänsä valitsi Nick'in, eikä Blakea. Sitä hän ei voinut käsittää.
Blaken omaa vastausta tähän kysymykseen ei hän uskonut. Hänen
mielestään oli Blakella kyllin rohkeutta mihin urheaan tekoon tahansa.
Miehen, jolla oli niin miehekäs ja komea ulkomuoto, täytyi omata
luonteen lujuutta yhtä suuressa määrin kuin ruumiillista voimaakin.
Murielin valtasi aina syvä turvallisuuden tunne ajatellessaan uljasta
Blakea. Hän ei nähnyt eikä ymmärtänyt sankarinsa vikoja.