Hockeykentällä.
Ilosta säteillen toivoitti Olga Ratcliffe Murielin tervetulleeksi
hockeykentälle, mutta tyttösen raikas ilo ei voinut poistaa Murielin
alakuloisuutta, johon oli suurimmaksi osaksi syynä viimeaikainen
alituinen sairasvuoteen ääressä oleskeleminen. Mutta mitä pitemmälle
peli edistyi, sitä enemmän unohti hän itsensä ja omat surunsa. Keväinen
ilma virkisti häntä ja kun he hetkisen kestäneen sadekuuron perästä
taasen jatkoivat peliään, oli hänen silmiensä suruinen ilme jo kokonaan
kadonnut. Terveys ja ilo loisti hänen kasvoiltaan tehden ne sangen
viehkeäksi.
Pelin loppuessa hulmusivat Murielin hiukset vapaina tuulessa, posket
hohtivat punaisina ja hänen vallaton naurunsa kajahteli tuon tuostakin.
Yht'äkkiä kuului tieltä auton jyrinä. Kaikki katsahtivat sinnepäin.
Olgalta pääsi ihastuksen huudahdus ja hän juoksi uskomattoman nopeasti
kentän yli veräjää kohti.
Muriel katsoi ihmeissään hänen peräänsä, mutta samassa tunsi hän
verensä jähmettyvän. Kaikki kävi yht'äkkiä niin pimeäksi hänen
ympärillään ja hänestä tuntui, kuin olisi joku kuristanut häntä
kurkusta.
Tuttu olento, ei varsin pitkä eikä komea, mutta suora ja notkea kuin
miekan terä, syöksähti autosta ja hyppäsi veräjän yli, kiertäen samassa
toisen kätensä Olgan vyötäisille.
Muriel tuijotti yhä häneen ja huudahti sitten hiljaa. Miehen toinen
takinhiha riippui tyhjänä sivulla.
Miehen ääni kuului selvään kentän poikki.
"Hyvää päivää, pienokaiseni, hyvää päivää. Enhän vain häiritse sinua?
Olen täällä vierailulla."
Olgan vastausta ei Muriel kuullut. Tyttönen riippui sankarinsa kaulassa
painaen päänsä hänen rintaansa vasten. Murielista näytti, kuin
olisi tyttö itkenyt, mutta miehen omituinen, karehtiva nauru kuului
ylt'ympäri.
"Milloinko? Eilen tietenkin. Josko nukuin kaupungissa viime yönä? Enpä
niinkään. Se ei ollut tarkotukseni. Aioin tulla hiljaa kuin varas
yöllä. Mutta katsoppas, eikö tuo olekin Muriel?"
Hän riistäytyi irti Olgan syleilystä ja astui suoraan Murielin luokse.
Hetkisen perästä seisoivat he vastatusten.
Muriel tuijotti häneen herkeämättä. Jääkylmät väreet kulkivat pitkin
hänen ruumistaan. Hän oli kyllä tietänyt Nick Ratcliffen tulevan ja oli
jo viikkokausia tyynesti koettanut tottua tuohon ajatukseen. Mutta nyt
oli hänen rauhansa ja tyyneytensä tipotiessään.
"Suvaitseeko teidän armonne muistaa vähäisintä ja nöyrintä
palvelijaansa?" kysyi Nick kumartaen ja laskien kätensä sydämelleen.
Hänen leikillinen äänensä palautti Murielin jälleen tietoisuuteen. Hän
koetti hymyillä ja onnistuikin siinä kutakuinkin. Helpotuksen huokaus
pääsi häneltä muistaessaan, ettei tuolla miehellä enää ollut häneen
minkäänlaista määräämisvaltaa. Se kuului jo kaukaiseen menneisyyteen.
Muriel ojensi kätensä tervehtiäkseen.
"Kyllä muistan teidät", sanoi hän kylmän kohteliaasti. "On ikävää, että
olette ollut sairaana. Joko olette parantunut?"
Nick naurahti lyhyeen ja tarttuen hänen käteensä tarkasti häntä
omituiseen tapaansa.
"Oikein paljon kiitoksia", sanoi Nick. "Kuten kenties jo olette
huomannut, on minusta jälellä hieman vähemmän kun ennen, mutta kukaties
se teidän mielestänne on vain edukseni."
Muriel tunsi, ettei Nick kaivannut hänen säännönmukaista
osanottavaisuuttaan.
"Surkuttelen teitä", sanoi hän lyhyesti.
Nick nauroi ääneen.
"Sen kyllä uskon, että niin teette. Mutta, Olga lapsukaiseni; mitä
oletkaan ajatellut, kun olet kasvaa hujauttanut noin pitkäksi minun
poissaollessani? Ennen olit jo kyllin pitkä, mutta nyt olet jo minua
pitempi."
"Enpä olekaan, Nick", väitti Olga vakuuttavasti: "Enkä koskaan
tulekaan."
Hän kietoi taasen hymyillen kätensä Nick'in kaulaan, mutta silmät
olivat aivan kyyneleiset.
Nick suuteli häntä.
"No, etkö aiokaan esittää minua ystävillesi?" kysyi hän.
"Esittäminen on aivan turhaa", sanoi Olga painautuen lähemmä Nick'ia.
"Kaikkihan tuntevat kapteeni Ratcliffen, joka oli mukana Waran
piirityksessä. Nick, miksi et sinä saanut Viktoria-ristiä, kuten
kapteeni Orange?"
"Minä en sitä ansainnut", vastasi tämä. "Katsoppas, minä kunnostauduin
vain pakenemalla. No nytpä saamme taasen hieman sadetta. Juokseppas
sanomaan auton kuljettajalle, että ajaa kotia. Pääset mukaan, jos
tahdot, ja saat ottaa kaikki ystäväsikin. Siinä on kyllin tilaa teille
kaikille. Minä ja neiti Roscoe menemme täältä puutarhan poikki."
Muriel näki parhaaksi suostua tähän ehdotukseen, vaikka hänestä
tuntuikin sangen vastenmieliseltä jäädä kahdenkesken Nick'in kanssa.
Mutta matka oli sentään verrattain lyhyt.
Nick käveli hänen vierellään kevyin, joustavin askelin.
"Olipa tosiaankin hauskaa nähdä teidän pelaavan", alotti Nick.
"En tiennyt, että te olitte katselijana", vastasi Muriel jäykästi.
"Ettepä niinkään, sen kyllä näin", sanoi Nick nauraen. "Tahdotteko
kuulla, mitä silloin ajattelin?"
Muriel oli vaiti ja Nick jatkoi hymyillen:
"Tahdotte tietenkin. Niin, sanoin itsekseni: Rukous numero yksi
on kuultu. Ja sitten pyyhin sen pois listaltani ja kiitin Jumalaa
rukoukseni täyttymisestä."
Muriel ei käsittänyt hänen puhettaan.
"En ymmärrä, mitä tarkotatte", sanoi hän.
"Selitän sen teille lähemmin", sanoi Nick tyynesti. "Toivoin teidän
tulevan nuoreksi jälleen ja toivoni on siis täyttynyt, kuten juuri
näin."
Muriel tuijotti eteensä. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset.
Hänen sydäntään kouristi muistaessaan erästä hetkeä kauan, kauan
sitten, jolloin hän oli maannut Nick'in sylissä sairaana ja avuttomana
ja kuullut Nick'in kiihkeästi rukoilevan jotakin aivan toista, jota hän
sitten oli oppinut koko sielustaan pelkäämään.
Muriel kiirehti käyntiään. Sade valui jo virtana.
Heidän saapuessaan puutarhaportille kohotti hän kättään avatakseen
veräjän.
Samassa tarttui Nick hänen käteensä, nopeasti kuin petolintu
saaliiseensa.
"Kuka on antanut teille tuon?" kysyi hän.
Hän tarkasti jalokivisormusta Murielin sormessa. Muriel ei nähnyt hänen
silmiään, sillä silmäluomet räpyttelivät lakkaamatta, mutta Nick piti
yhä hänen kättään omassaan ja ääni kuulosti uhkaavalta.
Murielin sydän löi hetkisen niin kiivaasti, että hänen oli mahdoton
vastata. Vihdoin sanoi hän hiljaa:
"Blake antoi sen minulle. Blake Grange."
"Vai niin", vastasi Nick vitkaan. "Ja minkä tähden?"
Hänen silmänsä paloivat kuin tulenliekit katsoessaan tyttöön. Mutta
Muriel tunsi sentään olevansa turvassa, Nick oli kuin kotka, joka ei
enää ylettynyt häneen.
"Me olemme kihloissa", sanoi hän tyynesti.
Nick oli hetkisen aivan hiljaa. Jokin ääni Murielin sisimmässä sanoi
hänelle, että hän noilla sanoillaan oli työntänyt tikarin Nick'in
rintaan.
Yht'äkkiä päästi hän tytön käden irti ja hänen kasvoilleen palasi
entinen leikkisä ja omituinen ilme.
"Todellako", sanoi hän nauraen. "Onpa hauskaa, että minäkin satuin
tulemaan kotiin, sillä kai minäkin saan tanssia häissänne. Saanen siis
lämpimimmin onnitella teitä!"
Muriel kuiskasi jotakin kiitokseksi ja käänsi kasvonsa pois. Hänen
pelkoonsa yhtyi nyt jonkinlainen selittämätön häpeän tunne.