Tulevaisuustuumia.
Mitään uupumistilaa ei voida verrata siihen, joka seuraa kiihkeätä
surun ja tuskan purkausta.
Daisy loikoi huoneessaan, jonka akkunat olivat säleuutimien peitossa.
Kun nyt jännitys oli ohi, tuntui hänestä itse suruakin katkerammalta
se, ettei hänellä enää ollut ketään, jota vaalia ja hoitaa. Se
lamaannutti hänet kokonaan.
Ensi päivinä lapsen kuoleman jälkeen ei hän nähnyt muuta kuin tohtori
Ratcliffen ja Murielin. Jim Ratcliffe oli suuresti huolissaan hänen
tilastaan.
Aluksi ei hän tietänyt, voisiko luottaa Murieliin, mutta siitä sai hän
piankin varmuuden. Unohtaen kokonaan itsensä tuo nuori tyttö osoitti
suurta uhrautuvaisuutta ja itsensä hillitsemistä. Vapaaehtoisesti
asettautui hän Daisyn vuoteen ääreen ja oli tohtorille yhtä suureksi
avuksi, kuin varsinainen sairaanhoitajatar.
Daisy ei puhunut paljon, mutta hän tunsi kuin lohtua Murielin
läsnäolosta ja siten heidän ystävyytensä yhä lujittuivat.
Muriel tapasi harvoin Blaken, vaikka tämä melkein aina oli
lähettyvillä. Blake käyskeli talon ympäristössä tai puutarhassa
lakkaamatta poltellen savukkeitaan. Joka kerran tavatessaan Murielin
kysyi hän, eikö hänelle olisi mitään tehtävää ja jottei hän tuntisi
itseään vallan tarpeettomaksi, keksi Muriel hänelle tehtäviä. Itse hän
ei moneen päivään astunut askeltakaan puutarhan ulkopuolelle.
Kolmisen viikkoa poikasen kuoleman jälkeen kuuli Daisy Blaken askeleet
akkunan alta.
"Kuka nyt pitää huolta Blakesta?" kysyi hän.
Muriel katsahti puutarhaan.
"Hän kyllä itse pitää huolen itsestään", sanoi hän.
Daisy huokasi raskaasti.
"Sinä et saa alituisesti olla minun luonani", sanoi hän. "Olen ollut
niin itsekäs. Mene hänen luokseen Muriel, sillä hän on varmaankin
ikävissään. On parempi teille kummallekin, että olette enemmän
toistenne seurassa. Minäkin koetan tulla ulos huomenna, jos tohtori
sen sallii. Tänäänhän on hockey-päivä, eikö olekin? Mene Blaken kanssa
hockey-kentälle."
Muriel katsoi parhaaksi tehdä kuten hän pyysi ja meni sentähden Blaken
luo. Heillä kummallakaan ei ollut halua hockeytä pelaamaan, mutta he
kävelivät sen sijaan puutarhassa.
Kun he juuri olivat sisälle menossa tuli postintuoja tuoden kummallekin
kirjeen. Kirjeet olivat sir Reginaldilta ja toinen lady Bassetilta.
Edellinen kirjotti lyhyesti mutta ystävällisesti Grangelle antaen
suostumuksensa kihlaukseen. Hän lähetti terveisiä Murielille, toivoi
hänen tulevan onnelliseksi ja kutsui hänen syksyllä heidän luokseen
Intiaan viettämään siellä häitään.
Grange kietoi kätensä morsiamensa vyötäisille kirjettä lukiessaan,
mutta Muriel vetäytyi pelästyneenä pois. Grange katsahti häneen
kysyvästi ja huomasi Murielin käyneen aivan kalpeeksi.
"Miten on laitasi?" kysyi hän. "Onko mielestäsi liian aikaista ajatella
häitä."
"Niin, en ole ajatellut sitä, Blake", sanoi Muriel onnettoman
näköisenä. "En tahdo vielä mennä naimisiin. Emmekö voisi olla vielä
jonkun aikaa kihloissa? Vai oletko sinä toista mieltä?"
Blake katsoi häneen kummissaan, mutta ei näkynyt panneen pahakseen
hänen puhettaan.
"En suinkaan. Saat itse määrätä. En millään ehdolla tahdo kiirehtiä
sinua."
Muriel hymyili kiitollisena Blaken suudellessa häntä otsalle kuten
lasta.
Vastenmielisesti avasi Muriel sitten lady Bassetin kirjeen.
Luettuaan muutaman rivin katsahti hän vaistomaisesti taakseen. Hänestä
tuntui, kun olisi Nick seisonut hänen takanaan. Hän oli niin selvästi
näkevinään Nick'in kasvot ja niissä oli juuri tuo sama ilme, jota hän
aina oli pelännyt ja joka hänestä oli niin käsittämätön, niin ivallinen
ja uhmaava. Mutta hänen läheisyydessään olikin ainoastaan Blake ja hän
miltei häpesi itseään.
Lady Bassetin kirje oli varsin ystävälliseen sävyyn kirjotettu, mutta
ei kuitenkaan okaita vailla. Hän sanoi toivovansa Murielin, sekä
itsensä että kapteeni Grangen tähden, olevan tällä kertaa varman
tunteistaan. Oli ikävää, ettei hän ollut tilaisuudessa tulemaan
Englantiin auttaakseen Murielia kapion ostossa, mutta hän pyysi
Murielin kääntymään hänen sisarensa, mrs Langdalen puoleen, joka asui
Lontoossa ja joka varmaankin mielellään tarjoisi hänelle apuansa. Mitä
paluumatkaan tulee, toivoi lady Basset Murielin saavan matkustaa jonkun
perheen mukana, joka syksyllä aikoi Intiaan. Daisya ei mainittu koko
kirjeessä, vasta viime rivissä lausui lady Basset lyhyen toivomuksen,
että mrs Musgraven terveydentila olisi parantunut ilmaston vaihdon
kautta.
"Hän ei pidä Daisysta, en tiedä miksi", sanoi Muriel hetken perästä.
Grange oli vaiti. Hän ei näyttänyt kuulleenkaan Murielin sanoja. Hänen
koko huomionsa oli kiintynyt erääseen varjoon yläkerran akkunassa.