Eräs sähkösanoma.
Intian laajalla tasangolla kävi kuumuus vähitellen sietämättömäksi.
Eräänä iltana istui muuan mies kuistillaan paidanhihat ylös
käärittyinä. Hän huokasi tuon tuostakin, kuin kuumuuden rasittamana.
Mies oli aivan nuori, hänen kasvonsa olivat vaaleahipiäiset ja
sileiksiajellut. Hänen olennossaan oli jotakin intomielisen
poikamaista, näytti siltä, kuin olisivat poikavuodet livahtaneet
liian nopeaan hänen ohitseen. Hänen silmänsä olivat rasittuneet ja
verestävät, mutta yhä jatkoi hän työtään kohottamatta katsettaan
paperista.
Eivät edes takaapäin lähenevät askeleet saaneet häntä irtaumaan
työstään.
"Odota hetkinen, ystäväni", sanoi hän. "Minulla on eräs tärkeä työ
vielä päättämättä."
Lampunvalo osui tulijan kasvoihin. Ne olivat keltaiset ja kurttuiset,
silmät kiiluivat omituisesti. Hänen yllään oli valkea liinapuku, toinen
hiha riippui tyhjänä. Hetkisen seisoi hän liikkumatta ovella. Sitten
astui hän lähemmä pöytää.
"Älä lainkaan välitä minusta. Tee vain työsi valmiiksi", sanoi tulija.
Sitten seisoi hän taasen hiljaa tarkastaen papereiden yli kumartunutta
miestä. Samassa kun käsi kohoutui paperilta, kysyi hän:
"Joko olet lopettanut?"
Pöydän ääressä istuva mies suoristihe itseään. Sitten hypähti hän äkkiä
ylös.
"Missähän ajatukseni oikein ovat kun annan sinun seistä, Nick? Istuhan!
Niin, tämänpäiväinen työni on jo lopussa."
"Sinusta kai vähitellen tulee rikas mies ja sitten asetut rauhaan
Daisyn ja poikasi luo. Oletpa sinä vasta onnen myyrä, Will", sanoi Nick.
"Niinkö luulet?" kysyi Will kumartuen jälleen työnsä ääreen. Ääni
kuulosti epäröivältä.
Nick katsoi häneen ja löi sitten oikealla kädellään pöytään.
"Pois työ", komensi hän. "Sinä teet itsesi sairaaksi tuolla
ahkeroimisellasi. Heitähän työ nyt hetkiseksi mielestäsi ja polta
kanssani savuke tässä jutellessamme. Minä tuon Daisyn luoksesi ensi
talveksi. Saatpas nähdä."
Will kääntyi häneen päin.
"Jospa sen voisit tehdä."
"Voisin?" toisti Nick... "Lyömmekö vetoa siitä, että sen teen?"
Mutta Will pudisti päätään omituisesti hymyillen.
"Emme. Mutta poltahan nyt savukkeitasi, muuten alkavat ilkeät
hermokipusi jälleen. Olit sangen ystävällinen, kun tulit minua
tervehtimään, vaikka et oikeastaan terveytesi puolesta olisi saanut
sitä tehdä."
Nick nauroi kovaäänisesti.
"Ethän vain kuvittele, että tein sen sinun tähtesi?" sanoi hän. "En
voinut matkustaa yhtä mittaa rannikolle asti, ymmärrätkö? Siksi
poikkesin tänne."
"Omituisen lepopaikanpa valitsit", sanoi Will.
"Tuumin, että pari päivää sinun seurassasi saisi minut taasen hyvälle
tuulelle", vastasi Nick kevyesti pujottaen kätensä ystävänsä kainaloon.
"Vai kuulostaako sekin omituiselta."
Will nauroi.
"Voit ainakin sanoa Daisylle, että teen työtä kuin orja hänen ja pojan
hyväksi", sanoi hän. "Pahinta on, että poika on niin heikko, kirjoittaa
Daisy."
"Miten usein saat häneltä tietoja?" kysyi Nick.
"Viimeinen kirje tuli noin kolme viikkoa sitten. Silloin olivat he
kaikki terveitä, mutta hän kirjoitti vain lyhyesti, sillä Grange oli
siellä. Hän asuu siellä, näetkös."
"Miten kauan on Grange ollut siellä?"
"En tiedä. Jo kotvan aikaa, luulen. Hän ja Daisy ovat lapsuuden
ystäviä, kuten tiedät. Luulen heidän olleen rakastuneita toisiinsa,
kun olivat aivan nuoria. Mutta perhe oli heidän avioliittoaan vastaan
siksi, että he olivat serkkuja. Mutta hyviä ystäviä ovat he edelleen.
Minun mielestäni on Grange aina ollut kunnon mies."
"Minusta hän on liian lempeäluontoinen. Hän on aivan kuin kaunis vene
vailla peräsintä. Hieno käytöstapa, mutta lujuutta puuttuu."
Hän heittäytyi pitkälleen vanhalle leposohvalle Willin makuuhuoneessa.
Will antoi hänelle savukkeen.
"Miten monta pitkää yötä olenkaan tuolla sohvalla viettänyt", huoahti
Will.
"Viime syksynäkö?"
"Niin, se oli tosiaan helvetin kidutusta", vastasi hän todenmukaisesti.
"Tulin tänne sitten kun Daisy oli lähtenyt Simlasta. Minun oli tehtävä
työtä kaksin verroin, kun Daisyn täytyi oleskella kotona. No niin,
menihän se sentään ja menee vieläkin. Mutta Daisy ei mitenkään voi
oleskella täällä kuin neljä kuukautta vuodessa. Ja poika..."
"Sinä et tule elämään täällä koko ikääsi", sanoi Nick. "Sinä olet
edistysihminen, ystäväni. Mutta katsoppas, tuolla kuistilla seisoo
palveliasi. Meneppäs kysymään, mitä asiaa hänellä on."
Will meni kuistille ja Nick näki palvelijan ojentavan hänelle jotakin
pienellä tarjottimella. Sitten katosi Will näkyvistä mennen luultavasti
pöydän ääreen, jolla lamppu oli. Oli aivan hiljaista, sakaalin ulvonta
vain kuului jostakin kaukaa.
Nick kuuli paperin rapinaa ja sitten oli kaikki taasen hiljaa. Lopulta
hermostui hän ja huusi:
"Mitä teet siellä, Will? Miksi et tule tänne juttelemaan?"
Kun ei vastausta kuulunut, meni Nick kuistille.
Pöydän ääressä oli Will polvillaan pää käsiin nojaten. Koko hänen
olentonsa ilmasi syvää toivottomuutta. Hän oli aivan hiljaa, olkapäät
vain nytkähtelivät. Toisessa kädessä piti hän rypistynyttä paperia.
Nick kumartui hänen puoleensa.
"Mikä sinua vaivaa, vanha ystäväni? Oletko saanut huonoja uutisia?"
Will säpsähti ja tuskan parahdus tunkeusi hänen huuliltaan. Kasvot
olivat kalpeat ja surun uurtamat.
"Sain sähkösanoman. Minun... meidän pieni poikamme kuoli viime yönä."
Nick ei vastannut kotvaan aikaan. Hän otti sähkösanoman Willin kädestä
ja pani sen taskuunsa sitä katsomatta. Sitten tarttui hän Willin
käsivarteen ja nosti hänet ylös.
"Tule sisälle", sanoi hän.
Will seurasi häntä horjuvin askelin ja vaipui istumaan tuolille.
Nick'in sekottaessa hänelle vahvan viskyseoksen huudahti Will hurjasti:
"Hän on mennyttä minulta. Poika oli ainoa yhdysside välillämme. Hän
ei ole milloinkaan rahtuakaan välittänyt minusta. Olen aina tietänyt,
ettei hän olisi jäänyt luokseni, ellei meillä olisi ollut tuota lasta.
Ja nyt... nyt..."
"Hiljaa", sanoi Nick. "Juohan tämä, ole hyvä."
Will tyhjensi lasin ja kätki taasen kasvot käsiinsä.
"Sinä et tiedä", sanoi hän puoleksi tukahtuneella äänellä, "miltä
tuntuu tietoisuus siitä, että siltä ainoalta jota koko sielustaan
rakastaa, saa vain välinpitämättömyyttä osakseen."
Nick ei vastannut, mutta hänen huulensa vapisivat hieman.
"Elä antaudu epätoivoon ystäväni", sanoi hän. "Sinun luoksesi hän
varmaankin tulee apua etsimään."
"En sitä usko", vastasi Will syvään huoaten. "Hän ei tule enää
milloinkaan minun luokseni, sen tiedän."
"Älä ole noin lapsekas. Tietysti hän tulee. Jos sinä sitä toivot, niin
hän tulee."
Will pudisti päätään. Hetken perästä tarttui hän Nick'in käteen.
"Tiedätkö", sanoi hän hiljaa, "olen toisinaan ikävöinyt häntä niin
äärettömästi, että olen rukoillut Jumalaa tuomaan hänet luokseni."
Hän katsoi ystävänsä silmiin tehdessään tämän tunnustuksen. Ehkä
odotti hän näkevänsä ivallisen hymyn Nick'in kasvoilla, mutta sitä ei
tullutkaan.
Nick istuutui pöydän reunalle ja lyöden Williä olalle huudahti hän
tarmokkaasti:
"Ei se auta, että rukoilet vain toisinaan, ymmärrätkö? Täytyy kestää,
ei saa milloinkaan väsyä, vaikka mitä tapahtuisi. Jos into laimenee,
kadottaa tarmonsakin. Kun rukoilee lakkaamatta, niin, vaikkapa
ilman uskoakin, niin saa kun saakin vihdoin sen, jota rukoilee.
Sen täytyy tapahtua. Ihmiset sanovat, että Jumala ei joskus kuule
rukoustamme siksi, ettei sen täyttäminen olisi meille hyväksi.
Tuo on vain mitätöntä puhetta. Sen, jota toivoo koko sielustaan,
sen täytyy tapahtua siksi, että se on muodostunut meille ainoaksi
mahdollisuudeksemme. Siksi täytyy vain pysyä lujana, vaikkakin pitäisi
taistelua toivottomana. Emme saa antaa perään, ennenkuin olemme
saaneet, mitä haluamme."
Hän hypähti seisomaan ja osoittaen itseään jatkoi voitonvarmalla
äänellä:
"Minä kestän kaiken. Ja Jumala tietää, etten suo hänelle hetkenkään
rauhaa, ennenkuin hän on kuullut rukoukseni."
Hän meni toiseen päähän huonetta ja seisoi siellä hetkisen. Hänen
tullessaan takaisin, katsoi Will häneen niin ihmeissään, kuin olisivat
he nähneet toisensa ensi kerran.
"Niin, katso vain minua", sanoi Nick. "Minä en näytä sellaiselta, jolla
on tunteet. Se riippua minun ulkomuodostani, näetkös. Mutta minkäpä
sille mahtaa, että on aivan egyptiläisen muumion näköinen. Onpa minua
kerran epäilty itse paholaiseksikin."
Hän puhui puoleksi leikillisesti, puoleksi surullisesti, meni sitten
akkunan ääreen ja jäi siihen.