Daisyn lapsi.
Ensi päivinä kihlauksensa jälkeen oli Muriel äärettömän onnellinen.
Hänestä tuntui, kuin olisi hän vihdoin päässyt häkistä, jossa oli kauan
vankina kitunut. Riemusta tulvehtien tunsi hän jälleen olevansa vapaa
ja nuori.
Blake oli juuri senlainen, jommoiseksi Muriel hänet tahtoikin. Hänen
vaatimaton ja hiljainen olentonsa oli aina Murielia miellyttänyt.
Blaken läheisyydessä tunsi hän olevansa hyvässä turvassa, siksi olikin
hän niin varma siitä, että juuri Blake oli hänen oikea suojelijansa.
Maaliskuu kului rauhallisesti ja onnellisesti, kunnes Daisyn pieni
poikanen eräänä yönä äkkiä vaarallisesti sairastui. Pojan ayah herätti
Murielin, joka heti kiiruhti lastenkamariin. Daisy käveli edestakaisin
lapsi sylissään.
"Herätä Blake", änkytti hän tuskaisena. "Käske hänen noutaa lääkäri."
Toimitettuaan käskyn perille kiiruhti Muriel takaisin Daisyn luo. Äiti
istui rahilla tuudittaen hiljaa pienoistaan sylissään.
"Joko Blake meni?" kysyi hän hiljaa.
Muriel polvistui hänen viereensä.
"Hän menee kohta", vastasi Muriel tuijottaen kauhuissaan lapsen pieniä,
vahankalpeita kasvoja. Samassa tuntui hänestä, kuin olisi sydän
tauonnut lyömästä. Hän huomasi, että lapsi oli kuollut.
"Kohenna tulta", kuiskasi Daisy. "Poju tuntuu niin kylmältä."
Muriel nousi hiljaa tulta kohentamaan. Hän tunsi, ettei enää voinut
katsoa Daisya, joka yhä tuuditti kuollutta lastaan sylissään, siksi
meni hän, yhä yöpuvussaan, ruokasaliin ja asettui akkunan luo
odottamaan lääkäriä.
Vihdoin kuului veräjä aukenevan. Nähdessään tohtori Ratcliffen ja
Grangen tulevan kuun kirkkaasti valaiseman puutarhan lävitse juoksi hän
avaamaan ovea.
"On jo myöhäistä", änkytti hän, "liian myöhäistä."
"Menkää heti ottamaan vaippa harteillenne", käski tohtori ja melkein
tietämättään totteli Muriel häntä.
Sitten meni hän jälleen lastenkamariin. Daisy istui yhä samassa
asennossa ja tohtori seisoi hänen vieressään kumartuneena lasta
tarkastamaan. Muriel näki Daisyn tuijottavan tohtorin kasvoja
kertoessaan, miten sairaus oli puhjennut.
Tohtori Ratcliffe kuunteli aivan rauhallisena katse kiintyneenä
poikasen kasvoihin. Kun Daisy lakkasi puhumasta, kosketti tohtori hänen
kättään.
"Antakaa poju minulle", pyysi hän. Muriel odotti vavisten vastausta.
Mutta Daisy ei sanonut sanaakaan vastaan, vaan täytti heti tohtorin
pyynnön.
"Varokaa, ettei hän taasen ala itkeä", sanoi hän vain huolestuneena.
Tohtori Ratcliffe sanoi hetkisen hiljaa katsellen pientä, elotonta
ruumista. Sitten sanoi hän hyvin hiljaa ja lempeästi, mutta samalla
varmalla äänellä:
"Hän ei enää milloinkaan itke."
Samassa hypähti Daisy ylös.
"Kuollutko? Minun pojuni kuollut? Rakkaimpani! Minun silmien valo!
Sanokaa, ettei se ole totta."
Hän katsoi hurjin katsein tohtoria. Koko ruumista puistatti.
"Kuolemaa ei ole olemassa", sanoi tohtori hiljaa.
Siinä kaikki, mitä hän sanoi, mutta nuo sanat tunkivat suoraan Murielin
sydämeen. Hän vapisi ne kuullessaan. Tuntui, kuin olisi Nick ne sanat
lausunut.
Sitten näki hän tohtorin asettavan pienokaisen vuoteelle, näki
tuskaisen ilmeen Daisyn kasvoilla, näki, miten äitiraukka horjui.
Samassa unohti hän kokonaan omat tunteensa ja juosten Daisyn luo kietoi
kätensä hänen kaulaansa.