Eräs uutinen.
"Olen tuumannut kysyä", sanoi Grange hieman arkaillen, "haluaisitteko
te ratsastella kanssani sen ajan, jonka vielä viivyn täällä?"
"Minäkö?" kysyi Muriel luoden katseensa häneen.
He olivat parhaillaan paluumatkalla kirkosta ja kumpikin oli kulkenut
ajatuksissaan kotvan aikaa.
"Daisylta on urheilu tällä haavaa kielletty", selitti Orange, "mutta
ajattelin, että te mahdollisesti..."
"Sangen kernaasti", vastasi Muriel. "En ole ratsastanut sitten kun
Simlassa. Yksin ratsastaminen ei juuri ole hauskaa."
Muriel tunsi yhä paremmin viihtyvänsä Blake Grangen seurassa. Daisy oli
vielä jokseenkin heikko terveydeltään, siksi jäivät Blake ja Muriel
usein kahdenkesken ja pian heistä tulikin hyvät ystävät.
Muriel ihaili suuresti kapteeni Grangea ja huomasi ilokseen tämänkin
viihtyvän hänen seurassaan. Tämä ystävyys levitti kuin päivänpaistetta
hänen harmaaseen yksitoikkoiseen elämäänsä. Surun ja muistojen raskas
taakkakin alkoi tuntua kevyemmältä. Olipa hetkiä jolloin hän saattoi
kokonaan unohtaa menneisyyden kauhut.
Grange ja Muriel ratsastivat nyt joka päivä yhdessä ja nämä
ratsastusmatkat olivat tytön ainaisena ilon aiheena. Kevät teki
tuloaan ja tämäkin siten osaltaan vaikutti häneen elähyttävästi
ja virkistävästi. Toisinaan näytti hän jo varsin iloiselta ja
onnelliselta, eikä tohtori Ratcliffe enää tyytymättömänä rypistänyt
tuuheita kulmakarvojaan hänet tavatessaan.
Sekä Muriel että Grange olivat liittyneet Olgan hockeyklubiin. Blake
Grange, jolla oli erinomaisen kaunis ja koulutettu ääni, lauloi usein
Daisylle, jolloin Muriel aina häntä säesti.
Täten viettivät he kolmen kesken sangen rattoisaa elämää. Päivät
vierivät nopeaan. Jos Grange joskus puhui poislähdöstään, keskeytti
Daisy hänet heti. Hänellähän oli lomaa aina syyskuuhun asti ja sinnehän
oli vielä niin pitkälti.
Mutta sattuipa sitten jotakin, joka särki tämän pienen joukon hiljaisen
onnen.
Eräänä maaliskuun iltapäivänä, kun Grange ja Muriel ratsastivat tohtori
Ratcliffen asunnon ohi, juoksi Olga heitä vastaan ilosta säteilevänä ja
huudahti:
"Oletteko ja kuulleet tuon suuren uutisen? Hurraa! Hurraa?"
Ratsastajat pysähtyivät.
"Isä sai kirjeen noin tunti sitten", kertoi Olga ihastuneena. "Nick
tulee kotiin! Nick tulee kotiin! Etkö olekin iloinen, Muriel? En ole
ollut näin onnellinen vielä milloinkaan."
Muriel ei vastannut. Jostakin syystä oli hänen hevosensa käynyt
rauhattomaksi ja hän koetti kaikin tavoin sitä tyynnyttää.
Hetken epäröityään kysyi Grange:
"Miksi hän tulee kotiin? Onko hän saanut lomaa sairautensa vuoksi?"
Olga nyökäytti päätään.
"Hän ei voinut jäädä sinne kesäkuumaksi. Haava ei ole vielä parantunut.
Hän ei mielellään tulisi, mutta hänen on pakko niin tehdä. Hän saapuu
tänne huhtikuun loppupuolella. Minun mielestäni olisi hänen pitänyt
saada Viktoria-ristin. Kapteeni Grange, minkätähden ei hänelle ole sitä
annettu?"
Grange ei osannut vastata tähän kysymykseen. Hän kehotti Olgaa kysymään
Nick'ilta itseltään.
Yht'äkkiä antoi Muriel ratsulleen lähtömerkin ja Grange seurasi häntä
sangen huolestuneena.
Nuoren tytön kasvoilla huomasi hän saman jäykistyneen, hajamielisen
ilmeen kuin heidän puhuessaan ensi kertaa Wara-linnotuksesta.
Hetken vaitiolon jälkeen alkoi Muriel puhua jostakin vähäpätöisestä
asiasta, ääni kuulosti aivan rauhalliselta. Blake huomasi, että vaikka
isku olikin osunut häntä arkaan kohtaan, ei hän ainakaan tahtonut sitä
näyttää.
Hiljalleen ratsastaen saapuivat he siten kotiin ja erosivat portilla.