Blaken lupaus.
Kuultuaan uutisen Blakelta tuli Daisy iloiseksi.
"Tiesin hänet niin viisaaksi, että tulisi", sanoi hän.
Kun hänen serkkunsa kysyi, mitä tuo lause tarkotti, ei hän tahtonut
sitä selittää.
"Olen luvannut Murielille, että en milloinkaan puhu siitä. Hän on niin
herkkä tuohon asiaan nähden."
Iltapäivällä, Daisyn mentyä lastenkamariin, meni Grange Murielin
luo arkihuoneeseen. Kasvoillaan harvinaisen päättävä ilme asettui
hän Murielin viereen akkunan luo. Ulkona oli aivan tyyntä ja tähdet
kimaltelivat kirkkaasti taivaan laella.
Hetken perästä katsahti Muriel Grangeen.
"Menemmekö puutarhaan?" ehdotti Blake. "Täällä tuntuu niin
painostavalta."
Hän toi tytölle päällysnutun ja he menivät ulos. Keväisessä ilmassa oli
orvokin tuoksua.
Muriel pysähtyi veräjällä ja laski kätensä veräjäpylväälle.
"En tiennyt, että olin niin kiintynyt tähän paikkaan", sanoi hän. "Eikö
olekin ihmeellistä? Olen tosiaankin ollut onnellinen täällä, vaikka en
ole sitä ennen ymmärtänyt."
"Tänä iltana ette varmaankaan ole onnellinen", sanoi Blake.
Muriel ei väittänyt vastaan.
"Olen niin väsynyt", sanoi hän vain.
"Syy ei ole ainoastaan se", väitti Blake varmalla äänellä,
"Muistatteko, että kerran lupasitte pitää minua ystävänänne, miss
Roscoe?"
Muriel katsoi häneen ja Blake huomasi hänen olevan aivan kalpean.
"Muistan", vastasi tyttö.
"Pitäkää siis lupauksenne. Kertokaa minulle, mikä saattaa teidät
onnettomaksi?"
"Ettekö sitä ymmärrä?" kysyi tyttö vitkaan.
"En. Tiedän, että Olga Ratcliffen uutinen sen vaikutti, mutta en tiedä
miksi. Selittäkää siis minulle."
"Kyllä koetan. En ole koskaan voinut puhua siitä kenellekään, en edes
Daisylle, sillä Daisy on hänen ystävänsä. Mutta teidän laitanne on
toisin. Luulen, että te ette pidä hänestä, vai miten?"
Grange epäröi hieman.
"Niin pitkälle en tahdo mennä", sanoi hän vihdoin. "Me tulemme
mainiosti toimeen toistemme kanssa, mutta emme milloinkaan ole olleet
läheisiä ystäviä. Minun mielestäni on hän niin tunteeton."
"Tunteeton!" sanoi Muriel väristen. "Hän on paljon pahempi. Hän on
julma, hirvittävän julma. Mutta siinäkään ei ole vielä kylliksi. Hän on
niin pelottava, niin yliluonnollisen voimakas."
Grange astui askeleen lähemmä kuullessaan Murieliu pelästyneen
äänensävyn.
"Luulen, että liioittelette hänen julmuuttaan ja voimaansa", sanoi hän.
"Minä puolestani pidän häntä vain omituisena ihmisenä. Muistan jonkun
sanoneen, että hänellä on käärmeenlumoojan silmät, ja minusta se onkin
sangen kuvaavaa häneen nähden. Mutta vakuutan teille, ettei hänessä
ole mitään yliluonnollista sekä ettei hänellä ole sen suurempaa valtaa
teidän suhteenne, kuin minkä itse hänelle suotte."
Muriel huoahti:
"Tiesin, että te ette minua ymmärtäisi", sanoi hän. "Antaisin mitä
tahansa päästäkseni häntä tapaamasta, kun hän tulee tänne. Mutta en
tiedä, miten se olisi mahdollista. Hän varmaankin tulee minua tapaamaan
enkä minä voi sitä estää."
Grange seisoi aivan hiljaa ja tuijotti eteensä.
Murielista tuntui kuin helpotukselta puhua yhä edelleen.
"Jospa minä kuitenkin pääsisin pois täältä! En tiedä mihin menisin.
Enkä voisi nyt juuri jättää Daisyakaan."
"Miksi luulette Ratcliffen tulevan teitä tapaamaan? Onko hän luvannut
tulla?"
"Ei, mutta... minä tunnen sen. Hän on niin säälimätön. Hän muistuttaa
minusta kotkaa, joka syöksee saaliinsa kimppuun. Teidän mielestänne
minä kai luulottelen itselleni kaikenlaisia asioita, ja voipa niin
ollakin. Mutta kerran sanoi hän minulle, että minä kuulun hänelle ja
ettei hän milloinkaan minua päästäisi. Sen sanoi hän siellä vuorilla,
enkä ole koskaan voinut sitä unohtaa."
Grangesta tuntui, kuin olisi Muriel nyyhkinyt. Tytön epätoivo viilsi
hänen sydäntään.
"Älkää olko niin epätoivoinen", sanoi hän. "Miten hän on voinutkaan
teidät noin pelottaa."
"Kaikki on minun syyni", nyyhkytti Muriel. "Jospa minä olisin vahvempi
ja jos minulla olisi vielä isäni. Mutta olen näin yksinäinen ja avuton."
"Pieni raukka!" sanoi Grange hellästi. "Te tarvitsette jonkun, joka
pitää teistä huolta."
Muriel koetti rauhottua. Oli harvinaista nyt enää, että mielenliikutus
sai hänet näin kokonaan valtoihinsa.
"En minä aina ajattele tällä tavoin", sanoi hän. "Pelästyin kovin, kun
kuulin Nick'in tulevan kotiin. Mutta kai minä vähitellen totun siihen
ajatukseen. Älkää enää muistelko sanojani. Ehkäpä viisastun vuosien
kuluessa."
Muriel yritti nauraa, mutta ei voinut.
Grange otti hänen kätensä omaansa ja katseli häntä ihmeissään.
"Muriel, minun on niin vaikea puhua. Minä voin vain iskeä suoraan
asiaan. Te tarvitsette jonkun, joka teitä suojelee! Ettekö soisi minun
rupeavan sellaiseksi? Tahdotteko, antautua minun hoivaani?"
Ääni kuulosti jännittyneeltä. Grange pelkäsi pelottavansa Murielia,
loukkaavansa häntä, niin, hän miltei pelkäsi sitä vaikutintakin, joka
pakotti hänet näin puhumaan.
Muriel kääntyi äkkiä häneen päin.
"Mieluummin teidän hoivaanne, kuin kenenkään muun", sanoi hän vakavasti.
Grangen epäily katosi ja hän veti tytön hiljaa luokseen.
"Tule siis turviini, Muriel", sanoi hän hellästi. "Minä lupaan olla
turvanasi, niin että ei kenkään saa sinua pelottaa."
Muriel nojautui turvallisena kuin lapsi hänen olkaansa vasten. Hän oli
niin peräti väsynyt yksinäisyyteensä.
"Tiedän olevani hyvässä turvassa luonasi", sanoi hän.
"Niin toivon", vastasi Grange vakavasti ja epäröityään hetkisen
kumartui hän suutelemaan tyttöä otsalle.
Muriel säpsähti ja vetäytyi pois. Eräs hetki muistui elävästi hänen
mieleensä. Hän näki toiset kasvot lähellään, kalpeat ja laihtuneet,
näki silmäparin, jotka paloivat kuin tulikekäleet, jotka eivät
milloinkaan uneen ummistuneet ja kuuli omituisen rauhattoman äänen
puhuvan katkonaisia sanoja, jotka kuuluivat kuin rukoukselta. Mutta
sanoja ei hän saattanut erottaa.
Sama hirveä pelko valtasi hänet taasen kuin silloinkin, sama raju
pakenemisen halu heräsi hänessä ja hän painautui nyyhkien Grangen
rintaa vasten.
"Lupaa minulle, että et minua milloinkaan jätä", pyysi hän kiihkeästi.
Grange oudostui hänen kiihkeyttään, mutta tytön mielenliikutus herätti
vastakaikua hänen sydämessään ja hän vastasi hellästi ja vakavana.
"Vannon, että en sinua koskaan heitä. Voit luottaa minuun. Kukaan ei
saa riistää sinua minulta."
Murielista tuntui, kuin olisi hän pitkien, raskasten taistelujen
jälkeen avoimella merellä vihdoin päässyt turvalliseen satamaan --
satamaan, joka aina oli ollut hänen toiveittensa päämääränä.