Uusi ystävä.
"Olipa hyvä, että tulitte yksin", sanoi Daisy Musgrave hymyillen.
"Toivoin niin hartaasti saavani olla kahden kanssanne. Paraskin mies on
toisinaan tiellä."
Hän asetti vieraansa istumaan mukavimmalle tuolille, ollen itse
ystävällisyys häntä kohtaan. Muriel oli niin onnellinen, ettei moneen
viikkoon ollut sellaista tuntenut ja iloitsi tulostaan.
"Te olitte sangen ystävällinen kutsuessanne minut luoksenne", sanoi
hän, "mutta ymmärrän kyllä, että teitte sen Nick'in tähden."
"Nytpä erehdyitte", vastasi Daisy heti. "Hän kyllä kertoi teistä
minulle, mutta ainoastaan teidän ja itseni tähden tahdoin tavata teitä.
Te ette lainkaan tunnu minusta vieraalta. Ja näen silmistänne että
te ajattelette samoin minun suhteeni. Minä en sovi jäykkien ihmisten
seuraan. Lady Basset sanoo, ettei minusta saa minkäänlaista tolkkua.
En tiedä, lieneekö niin, mutta sen tiedän, etten sovi kenen seuraan
tahansa. Olen ehkä hieman omituinen. Nick myös, kuten tiedätte. Mutta
hän on niin miellyttävä."
Hän istahti Murielin viereen.
"Onko tuo hänen sormuksensa? Saanko katsoa sitä? Luulenpa tosiaan
nähneeni sen ennenkin."
"Se on oikein kaunis", sanoi Muriel ihaillen. "Siitä lienee kai jokin
kertomus."
"Niinpä onkin. Nyt muistan. Nick näytti sen kerran minulle ollessani
vieraisilla hänen veljensä kodissa. Mieheni kävi usein heillä ennen
naimistamme. Nick sai tämän sormuksen eräältä naimattomalta tädiltään,
joka testamenttasi hänelle koko omaisuutensa. Täti-vainaja käski
Nick'in antamaan tuon sormuksen sille naiselle, jota rakastaa. Hän piti
paljon Nick'ista."
"Mutta mikä kertomus sormukseen liittyy?" kysyi Muriel punastuen.
Daisy tarkasti kirjotusta.
"Omnia vincit amor", luki hän hitaasti. "Niin, se on surullinen
kertomus. Sormus oli alkuaan erään ranskalaisen ylimyksen, joka
mestattiin hirmuhallituksen aikana. Mestauslavalta lähetti hän
palvelijansa kautta tämän sormuksen nuorelle tytölle, jota rakasti. En
tiedä tytön nimeä, mutta hän oli englannitar."
"Entä tyttö?" kysyi Muriel kiihkeästi. "Mitä hän teki?"
"Tyttökö!" toisti Daisy äänessään kova sävy. "Hän oli rakastetulleen
uskollinen kokonaista kuusi kuukautta ja meni sitten avioliittoon
erään englantilaisen kanssa. Tämä tapahtui jo enemmän kuin sata vuotta
sitten, mutta naiset ovat yhäti samanlaisia. Elleivät saa sitä, jota
rakastavat, ottavat he toisen", jatkoi hän katkeroituneena.
Muriel oli vaiti. Hänestä tuntui, että oli saanut nähdä vilahduksen
jostakin, joka ei ollut tarkotettu hänen nähtäväkseen.
Hetkisen perästä pani Daisy sormuksen takaisin Murielin sormeen.
"Ja sentään voittaa rakkaus kaiken, ystäväni", sanoi hän kietoen
kätensä tytön vyötäisille. "Saattepa nähdä, että tulette onnelliseksi.
Pyydän anteeksi, että kertomukseni sai teidät surulliseksi.
Kuolemaakaan ei niin raskaasti sure se, jolla on rakkautta. Sanotaan
aina, että kuolema voittaa rakkaudenkin, mutta asia on aivan
päinvastoin, rakkaus voittaa kuolemankin."
Muriel painoi päänsä Daisyn rintaa vasten.
"Oletteko varma siitä?" kuiskasi hän.
"Aivan varma", kuului vastaus. "Juuri tämä tietoisuus on auttanut
minuakin elämään. Se toivo on aina minua elähyttänyt, miten onneton
toisinaan lienenkin ollut."
"Kiitos", kuiskasi Muriel hetken hiljaisuuden jälkeen syleillen uutta
ystäväänsä.
"Tulkaa, näytän teille pienen poikani", sanoi Daisy. "Hän ei juuri ole
vahvarakenteinen ja lääkäri uhkaa lähettää meidät kummankin Englantiin."
"Ettekö sitten tahtoisi lähteä", kysyi Muriel.
Daisy pudisti päätään.
"Tahtoisin tavata Blake serkkuni, kun hän palaa", sanoi hän kevyesti.
"Oletteko kuulleet, että hän saa Viktoria-ristin? Sen kunniamerkin
ansaitsisi Nick Ratcliffekin minun mielestäni."
"Eipä suinkaan. Nick ei ole tehnyt mitään sen ansaitakseen. Ainakaan ei
mitään sellaista, josta kannattaisi kerskua", änkytti Muriel.
Daisy nauroi.
"Ettekö laske sitä miksikään ansioksi, että hän pelasti rakastettunsa
varmasta kuolemasta?" sanoi hän. "Minäpä tiedän, miksi hän rakastui
juuri teihin. Mutta älkää pelätkö, en sano sitä. Sanokaapas", jatkoi
hän, "Oletteko koskaan nähnyt miestäni? Hän tulee tänne ensi viikolla."
"Tapasin hänet viime kesänä eräässä juhlassa Poonassa."
"Vai niin. Siihen aikaan olin minä Mahableshwarissa. Mieheni tanssii
mainiosti, eikö totta? Hän tekee sitäpaitsi kaikkea hyvin."
Daisy osotti nauraen valokuvaa seinällä.
"Hän näyttää kuudentoistavuotiaalta", sanoi hän, "vaikka täyttää pian
kaksikymmentäkahdeksan. Menkäämme nyt katsomaan hänen poikaansa ja
minun silmieni valoa."
Ottaen Murielia kädestä vei Daisy hänet muassaan.